– On­pa se ku­to­nut ko­me­an ver­kon, Lee­na Leh­to­lai­nen ihas­te­lee luk­kia ta­lon­sa por­ras­pääs­sä. Luon­to tu­lee liki, sil­lä re­he­vä met­sä al­kaa ai­van in­koo­lai­sen ta­lon ku­peil­ta.

Ta­lon emän­tä ei ka­vah­da luk­kia, mut­ta ei hän ka­vah­da hur­jem­pi­a­kaan hom­mia: Suo­men suo­si­tuim­piin ja me­nes­ty­neim­piin kir­jai­li­joi­hin kuu­lu­va Lee­na Leh­to­lai­nen on vie­nyt mei­dän sii­von kes­ki­luok­ka­lai­sen elä­män pi­me­äl­le puo­lel­le luo­mien­sa hah­mo­jen, ri­ko­sy­li­ko­mi­sa­rio Ma­ria Kal­li­on ja hen­ki­var­ti­ja Hil­ja Il­ves­ke­ron kaut­ta.

En­sim­mäi­nen mur­ha­ni jul­kais­tiin 1993. Sen jäl­keen mur­hia on teh­ty kym­me­niä.

Käy­dään emän­nän pe­räs­sä pe­rem­mäl­le ta­loon.

Kir­jan val­mis­tu­mi­nen on ai­na suu­ri ih­me

Si­säl­lä on al­ku­syk­syn hä­mä­ryys ja hil­jai­suus. Ko­to­na ovat Lee­nan li­säk­si tal­lin­na­lai­nen löy­tö­kis­sa Hön­de, 3, ja suo­men­ruot­sa­lai­nen Mag­nus, 2. Ne nuk­ku­vat Lee­nan työ­huo­nees­sa.

– Kis­sat tu­le­vat lii­an­kin liki, kun kir­joi­tan. Olen jou­tu­nut lo­man jäl­keen val­taa­maan työ­tuo­li­ni Hön­del­tä ta­kai­sin.

Elo­kuun alus­sa il­mes­tyi Tii­ke­rin­sil­mä, Hil­ja Il­ves­ke­ro -sar­jan nel­jäs tril­le­ri. Haas­tat­te­lu­päi­vä­nä pai­noon meni yh­dessä Kai­sa Vii­ta­sen kans­sa teh­ty tie­to­kir­ja, Tai­to­luis­te­lun lumo.

Mut­ta kir­jan val­mis­tu­mi­nen ei ole kir­jai­li­jal­le kos­kaan it­ses­tään sel­vää.

– Kir­jan val­mis­tu­mi­nen on joka ker­ta suu­rem­pi ih­me. Sa­nat voi­vat lop­pua mil­loin ta­han­sa. Ri­ma­kau­hu on jat­ku­vaa, se on osa tätä am­mat­tia.

Sitä on vai­kea us­koa. Kir­jo­ja on syn­ty­nyt vuo­sien var­rel­la 27. Esi­kois­kir­jan­sa Lee­na Leh­to­lai­nen jul­kai­si vain 12-vuo­ti­aa­na. Sii­tä on nyt 40 vuot­ta.

”Päiväkirja kulkee mukanani kaikille kauppareissua pidemmille matkoille.” Samaan kirjaan Lehtolainen kirjaa niin työn kulun kuin henkilökohtaisetkin asiat.

Nyt ku­kaan ei ko­men­na lo­pet­ta­maan

Ke­säl­lä 1975 yk­si­tois­ta­vuo­ti­as Lee­na na­kut­ti tä­tin­sä Ai­lin ke­sä­hu­vi­lan vin­tin por­tais­sa ta­ri­noi­ta puh­taak­si kir­joi­tus­ko­neel­la.

Kym­me­nen kuu­kau­den pääs­tä, tou­ko­kuus­sa 1976, jul­kais­tiin nuor­ten­ro­maa­ni Ja äk­kiä on­kin tou­ko­kuu. Te­ki­jä­noi­keus­palk­ki­oil­la Lee­na kus­tan­si puo­let pi­a­nos­ta ja oman osuu­ten­sa per­heen mat­kas­ta Pa­rii­siin.

Ko­vin bo­hee­mia kir­jai­li­jaa ei Lee­nas­ta tul­lut. Vain työ­a­jat ve­ny­vät ny­kyi­sin.

– Nyt kun ku­kaan ei ko­men­na lo­pet­ta­maan, saa­tan ha­vah­tua il­ta­kym­me­nel­tä sii­hen, et­tä olen kir­joit­ta­nut koko päi­vän yö­pai­das­sa ja unoh­ta­nut syö­dä.

Vuo­sia Lee­na työs­ken­te­li las­ten­sa eh­doil­la ja ryt­mis­sä. Kun po­jat, nyt 22-vuo­ti­as Ot­so ja 25-vuo­ti­as Kons­ta, läh­ti­vät kou­luun, äi­ti kävi ri­kos­ten kimp­puun.

Punk­ka­rin ar­vot ovat en­nal­laan

Rä­käi­nen ki­ta­ra pä­räh­tää yh­täk­kiä soi­maan: Yy, kaa ja yy kaa koo. Po­lii­si ajaa si­ni­sel­lä au­tol­la, uaa, si­ni­sel­lä au­tol­la. Po­lii­sil­la on pil­lit ka­tol­la, uaa, pil­lit ka­tol­la… Se on Lee­nan pu­he­lin: soit­to­ää­ne­nä on Ep­pu Nor­maa­lin Po­lii­si pam­put­taa taas. Mu­siik­kia ajal­ta, kun Ep­pu Nor­maa­li oli pun­kia.

Vaik­ka ai­ka kuo­rii punk­ka­ris­ta ul­koi­set mer­kit, punk up­po­aa edel­leen ja ar­vot ovat en­nal­laan:

– Mi­nul­le tär­kein­tä ovat va­paus, ih­mis­ten vä­li­nen tasa-ar­vo ja myös sa­nan­va­paus. Sa­nan­va­paus on hy­vin tär­ke­ää.

Sen vää­rin­käyt­tä­mi­ses­tä Lee­na on huo­lis­saan. Asi­at, joi­ta en­nen jur­nu­tet­tiin tu­pak­ka­tau­ol­la, kir­joi­te­taan nyt jul­ki­ses­ti ne­tis­sä.

– Taus­tal­la on tie­tys­ti se iso on­gel­ma, et­tä ih­mi­set ko­ke­vat, et­tei hei­tä kuun­nel­la ja et­tei hei­dän mie­li­pi­teil­lään ole mer­ki­tys­tä. Et­tei heil­lä ole mah­dol­li­suut­ta vai­kut­taa sii­hen, mitä hei­dän elä­mäs­sään ta­pah­tuu.

”Kir­joi­tan asi­ois­ta, jot­ka pii­naa­vat mi­nua”

Täs­tä tyy­ty­mät­tö­myy­des­tä kum­pu­aa Lee­nan mu­kaan se, et­tä on help­poa väit­tää vää­rää tie­toa to­dek­si, esi­mer­kik­si maa­han­muut­ta­jis­ta.

– Kun asi­oi­ta tois­te­taan tar­peek­si, ne muut­tu­vat to­tuu­dek­si.

Näis­tä yh­teis­kun­nan ris­ti­rii­dois­ta Lee­na löy­tää ai­heen­sa: po­liit­ti­sen val­lan kes­kit­ty­mi­ses­tä, ih­mis­kau­pas­ta, ur­hei­lun ja po­li­tii­kan vää­ris­ty­nees­tä suh­tees­ta.

– Mo­net ai­heet nou­se­vat asi­ois­ta, jot­ka häi­rit­se­vät ja pii­naa­vat mi­nua. Ne ovat so­pi­neet ri­kos­ro­maa­nin kaut­ta kä­si­tel­tä­vik­si.

Lee­nan tee­mo­ja ovat myös tasa-ar­vo ja su­ku­puo­li­roo­lit: Ma­ria Kal­lio ta­sa­pai­noi­lee työn ja per­heen yh­teen­so­vit­ta­mi­sen kans­sa. Vil­le Puup­po­nen on Lee­nan luo­ma ho­mo­sek­su­aa­li po­lii­si, en­sim­mäi­nen suo­ma­lai­sis­sa dek­ka­reis­sa.

– Soi­tin ai­koi­naan po­lii­si­kou­luun ja ky­syin, on­ko heil­lä maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia po­lii­se­ja. Sil­loin 90-lu­vul­la ei ol­lut, mut­ta mi­nul­le sa­not­tiin, et­tä sai­si ol­la.

Niin syn­tyi Anu Wan­gin hah­mo. Hä­nen kaut­taan Lee­na kä­sit­te­li ra­sis­mia.

Ri­kos­kir­ja voi toi­mia pei­li­nä

Lee­na Leh­to­lai­nen ei ku­vit­te­le muut­ta­van­sa maa­il­maa kir­joil­laan.

– En ha­lua saar­na­ta ke­nel­le­kään, mut­ta voin tar­jo­ta toi­sen nä­kö­vink­ke­lin. Vaik­ka olen vii­si­kymp­pi­nen, luo­tan nai­i­vis­ti, et­tä kir­jal­li­suus aut­taa sa­mais­tu­maan ih­mi­siin ja koh­ta­loi­hin. Ri­kos­kir­jat toi­mi­vat erään­lai­se­na pei­li­nä.

Sii­tä pei­lis­tä nä­ky­vät ta­val­li­sen ih­mi­sen pie­nuus ja suu­ruus – ja myös pa­huus.

– Kun ku­vaan pa­huut­ta, ku­vaan omaa pi­me­ää puol­ta­ni.

Lee­na Leh­to­lai­sen koko haas­tat­te­lu on Oman Ajan nu­me­ros­sa 10/2016.