Uu­ti­sank­ku­ri ja kir­jai­li­ja Mat­ti Rön­gän, 56, poh­jois­hel­sin­ki­läi­sen rin­ta­ma­mies­ta­lon ylä­ker­ran työ­huo­neen kir­ja­hyl­lys­sä on kel­po ko­ko­el­ma ko­ti­mai­sia ja ul­ko­mai­sia dek­ka­rei­ta.

”Chand­le­rit olen hank­ki­nut di­va­reis­ta. Tuos­sa on hä­nen koko tuo­tan­ton­sa”, isän­tä esit­te­lee yh­den lem­pi­dek­ka­ris­tin­sa var­sin lu­e­tun nä­köis­tä ko­ko­el­maa.

Työ­huo­neen nur­kas­ta löy­tyy myös Rön­gän oma tuo­tan­to. Seit­se­män Vik­tor Kärp­pä -dek­ka­ria pa­ril­le­kym­me­nel­le kie­lel­le kään­net­ty­nä.

”Vii­mek­si tuli kään­nö­soi­keus­ky­se­ly Al­ba­ni­as­ta. Kor­vauk­sek­si tar­jot­tiin 300 eu­roa, ja toki tä­hän suos­tuin. En ol­lut odot­ta­nut pää­syä Al­ba­ni­an kään­nös­mark­ki­noil­le. Ul­ko­mail­la olen kau­ris­mä­ki­o­sas­toa, kiin­nos­ta­va, mut­ta en myyn­ti­me­nes­tys.”

Kir­jai­li­jan uran al­ku­tai­val ei ol­lut help­po ja sii­tä Rön­kä on kii­tol­li­nen.

”Se, et­tä olin en­sim­mäis­tä kir­jaa kir­joit­ta­es­sa­ni jo puo­li­tun­net­tu hen­ki­lö, ei ede­saut­ta­nut kus­tan­nus­so­pi­mus­ten saa­mi­ses­sa. Ei­vät­kä en­sim­mäi­set kir­jat myy­net­kään ko­vin hy­vin.”

Kun huo­mi­o­ta ja me­nes­tys­tä al­koi tul­la ul­ko­mail­ta, en­sin Sak­sas­ta, Suo­mes­sa­kin kiin­nos­tut­tiin. Vii­mei­set Kärp­pä-dek­ka­rit ovat ol­leet 20 myy­dyim­män kir­jan lis­toil­la.

”Sar­jat ovat kii­tol­li­sia teh­dä, mut­ta ne täy­tyy osa­ta lo­pet­taa ai­ka­naan. Olen saa­nut van­hen­tua Vik­tor Kär­pän mu­ka­na, jos­kin olen hän­tä kym­me­nen vuot­ta van­hem­pi.”

”Olen in­si­nöö­ri­mäi­nen kir­joit­ta­ja”

Uu­sin ro­maa­ni Ei­no on tyys­tin eri­lai­nen.

”Pää­hen­ki­lö­nä on Ei­no, 90-vuo­ti­as muis­ti­häi­ri­öis­tä kär­si­vä mies. Ny­ky­het­ki ei pysy hal­lin­nas­sa, mut­ta nuo­ruus on kirk­kaa­na mie­les­sä. Sii­nä Ei­no pa­laa so­das­ta, ko­to­na maa­lais­ta­los­sa odot­taa nuo­rik­ko, mut­ta jon­ka luo Ei­no ei ha­lu­ai­si pa­la­ta.”

Kir­jan ta­ri­nas­sa on jo­tain sa­maa Vik­tor Kär­pän elä­män­ta­ri­nan kans­sa. Kärp­pä on in­ke­ri­läi­nen pa­luu­muut­ta­ja Ve­nä­jän Sor­ta­va­las­ta, joka ha­lu­ai­si Suo­mes­sa elää ta­val­lis­ta elä­mää. Ai­na ei kui­ten­kaan ole mah­dol­lis­ta py­syä lain ra­jo­jen raa­meis­sa.

Rön­gän kir­jois­sa ker­ro­taan vah­vois­ta ih­mi­sis­tä, jot­ka ohit­ta­vat vai­keu­det ja me­nes­ty­vät. Kaik­ki elä­män­kol­hut kui­ten­kin kul­ke­vat re­pus­sa mu­ka­na ja hier­tä­vät.

Ro­maa­nis­sa ni­vou­tu­vat yh­teen ta­ri­nat omas­ta lap­suu­des­ta.

”Isä­ni, se­tä­ni ja eno­ni oli­vat so­dan käy­nei­tä mie­hiä, vaik­ka kir­ja ei ke­nes­tä­kään tie­tys­tä hen­ki­lös­tä ker­ro­kaan.”

Uu­ti­sank­ku­rin pit­kät työ­päi­vät tuo­vat mu­ka­naan pit­kät va­paat. Nii­nä päi­vi­nä Rön­kä kir­joit­taa; ei odo­ta ins­pi­raa­ti­o­ta vaan ryh­tyy töi­hin.

”On kah­ta kir­jai­li­ja­tyyp­piä. Toi­set ovat kir­jai­li­joi­ta ikään kuin ju­ma­lan kä­den oh­jaa­mi­na: ryh­ty­vät kir­joit­ta­maan ja kat­so­vat mitä syn­tyy. Toi­set ovat sak­sa­lais­ta put­ki-in­si­nöö­ri­tyyp­piä. It­se kuu­lun jäl­kim­mäi­seen.”

”Kun isä kuo­li, en ha­lun­nut ol­la taa­kak­si”

Lin­ja-au­ton­kul­jet­ta­ja-isä ja pos­ti­vir­kai­li­ja-äi­ti ha­lu­si­vat Ma­til­le ja vii­si vuot­ta van­hem­mal­le vel­jel­le hy­vän kou­lu­tuk­sen. Se oli­si tie pa­rem­paan elä­mään. It­se he oli­vat muut­ta­neet Kuo­pi­os­ta työn pe­räs­sä Kuus­jär­vel­le, ny­kyi­seen Ou­to­kum­puun.

”Olen tyy­pil­li­nen jäl­leen­ra­ken­nu­sa­jan lap­si. Van­hem­mil­la­ni oli si­vis­tys­pyr­ki­myk­siä, mut­ta sota sot­ki suun­ni­tel­mat. Lap­sil­le on sit­ten ha­lut­tu kun­non kou­lu­tus. Minä ja serk­ku­ni olem­me su­vun en­sim­mäi­set yli­op­pi­laat.”

Kun Mat­ti Rön­kä oli 13-vuo­ti­as, hä­nen isän­sä kuo­li. Se muut­ti nuo­ren po­jan elä­män. Isä me­neh­tyi 47-vuo­ti­aa­na har­vi­nai­seen syö­pään rei­lun vuo­den sai­ras­tet­tu­aan.

”Sen jäl­keen ei voi­nut temp­puil­la, ol­la äi­dil­le taa­kak­si. Äi­din osa on ol­lut ras­kas. Kun sai­raa­las­ta yöl­lä soi­tet­tiin, et­tä isä on kuol­lut, äi­ti läh­ti aa­mul­la töi­hin. Hän myös teki alus­ta as­ti sel­väk­si, et­tä eläi­si lop­pu­e­lä­män­sä yk­sin.”

Ma­tin muis­ti­ku­vat isäs­tä ovat hy­vin eri­lai­set kuin iso­vel­jen ei­hän hän op­pi­nut tun­te­maan isää ai­kui­se­na. Toi­saal­ta mo­nel­ta yh­tee­no­tol­ta­kin to­den­nä­köi­ses­ti väl­tyt­tiin.

”Luon­teem­me ovat sel­lai­set, et­tä nii­tä oli­si var­maan tul­lut.”

Isän kuol­tua elä­mä oli vaa­ti­ma­ton­ta, ei­kä ta­lou­del­li­ses­ti ol­lut mah­dol­lis­ta saa­da kaik­kea mitä muil­la oli.

”En pyy­tä­nyt koh­tuut­to­mia, tie­sin mikä oli mah­dol­lis­ta ja mikä ei. Ke­sä­töi­hin me­nin heti kun pää­sin, jot­ta sain omaa ra­haa tans­sei­hin ja mui­hin hu­vi­tuk­siin. Koko ajan oli sel­vää, et­tä läh­den Ou­to­kum­mus­ta. Opis­ke­lu­pai­kak­si va­li­koi­tui Hel­sin­gin yli­o­pis­ton val­ti­o­tie­teel­li­nen tie­de­kun­ta. Hel­sin­ki tun­tui ole­van täyn­nä mah­dol­li­suuk­sia.”

Opis­ke­lu­ai­kaan­sa Mat­ti muis­te­lee läm­pi­mäs­ti. Yli­o­pis­ton jäl­keen hän pää­si Sa­no­mien toi­mit­ta­ja­kou­luun.

”Se oli hie­noa ai­kaa. Ai­ka moni sa­man kurs­sin opis­ke­li­jois­ta on sit­tem­min ryh­ty­nyt kir­jai­li­jak­si, muun mu­as­sa Jari Ter­vo.”

”Huu­mo­ri etään­nyt­tää vai­ke­at asi­at”

Uu­ti­sank­ku­rin työs­sä iäs­tä ja elä­män­ko­ke­muk­ses­ta ei ole hait­taa.

”Ko­ke­mus tuo var­muut­ta ja ren­tout­ta. Kun olin ank­ku­ri­na Mai­nos­te­le­vi­si­os­sa al­le kol­me­kymp­pi­se­nä, olin ki­vi­kas­voi­nen ja va­ka­va.”

Huu­mo­ris­ta on sa­vo­lai­sil­le tyy­pil­li­seen ta­paan tul­lut Ma­tin sel­viy­ty­mis­kei­no elä­mäs­sä. Kun joku pa­ke­nee, kiel­tää tai tor­juu eteen tu­le­vat vai­keu­det, itä­suo­ma­lai­nen tu­keu­tuu me­lan­ko­li­seen fa­ta­lis­miin.

”Hä­tä­kö täs­sä, ma­ta­las­sa kai­vos­sa”, Mat­ti ha­vain­nol­lis­taa ja vir­nis­tää pääl­le.

Mat­ti Rön­kä on uu­tis­työn kaut­ta elä­nyt mu­ka­na liki kai­kis­sa vii­me vuo­sien krii­seis­sä. Ruu­dus­sa hä­net on to­tut­tu nä­ke­mään rau­hal­li­se­na, ren­to­na ja va­kuut­ta­va­na tie­don­vä­lit­tä­jä­nä.

”Usein toi­mi­tuk­ses­sa etään­ny­te­tään asi­oi­ta it­ses­tä juu­ri huu­mo­rin avul­la, mut­ta ei ai­na. Es­to­nia on jää­nyt mie­leen on­net­to­muu­te­na, jol­loin toi­mi­tuk­ses­sa oli täy­sin hil­jais­ta.”

Par­haat het­ket töis­sä syn­ty­vät ”yh­des­sä koh­kaa­mi­ses­ta”; sii­tä kun ym­pä­ril­lä on ta­sai­nen pu­heen­so­ri­na ja kaik­ki ja­ka­vat sa­man in­to­hi­mon te­ke­mi­seen.

”On hie­noa, et­tä töis­sä on eri-ikäi­siä ih­mi­siä. Kaik­ki ei­vät jaa sa­mo­ja ar­vo­ja ei­vät­kä kes­ki­ty sa­moi­hin asi­oi­hin. Se on opik­si kai­kil­le.”

Kos­kaan ai­em­min ei tie­toa ole ol­lut saa­ta­vil­la yh­tä hel­pos­ti ja no­pe­as­ti kuin ny­kyi­sin. Ke­hi­tyk­sen muu­tos­vauh­ti on hur­ja ja häm­men­tä­vä.

”Jos­kus tun­tuu, et­tä ih­mi­set ei­vät ar­vos­ta tie­toa sa­mal­la ta­val­la kuin en­nen. Vie­rok­sun aja­tus­ta, et­tä uu­ti­set oli­si­vat kuin Spo­ti­fyn soit­to­lis­ta, jos­ta kat­sot­tai­siin vain se mitä hu­vit­taa. Toi­saal­ta pi­tää ol­la nöy­rä sen edes­sä, mitä ih­mi­set ha­lu­a­vat.”

Rön­kä ei ha­lua ihan­noi­da men­nei­tä. Pa­luu­ta van­haan ei ole.

”Ko­e­tan tais­tel­la kyy­ni­syyt­tä vas­taan en­kä ha­lua kuu­lua nii­hin, joi­den mie­les­tä en­nen kaik­ki oli pa­rem­min. Ke­hi­tys on tuo­nut myös pal­jon hy­vää. Nyt ele­tään de­mok­ra­ti­an on­nen ai­kaa.”