"Syn­nyin pie­nes­sä ky­läs­sä kau­ka­na Le­ning­ra­dis­ta. Lää­kä­ri-isä­ni teki väi­tös­kir­jaa syö­väs­tä ja ha­lu­si asua kes­kel­lä met­sää, jot­ta sai­si työ­rau­han.

Kun olin yh­dek­sän­kui­nen, väi­tös­työ val­mis­tui. Muu­tim­me Le­ning­ra­diin. Nevs­ki Pros­pekt näyt­ti val­ta­val­ta ja ih­meel­li­sel­tä. Mi­nul­la on vah­vo­ja muis­ti­ku­via sii­tä, mi­ten juok­sim­me ba­let­tiin läpi val­koi­sen kau­pun­gin.

Mi­nul­la on ai­na ol­lut oma elä­mä­ni ja omat me­no­ni. Kun en ol­lut kou­lus­sa, olin ma­te­ma­tiik­ka­ker­hos­sa tai va­paa-ajan mu­siik­ki­kou­lus­sa. Soi­tin pi­a­noa joka päi­vä kuu­si­vuo­ti­aas­ta 16-vuo­ti­aak­si. Kun val­mis­tun mais­te­rik­si, os­tan it­sel­le­ni taas pi­a­non.

Lue myös: ”Va­ka­vas­ti sai­raan puo­li­so­ni kuo­le­ma oli hel­po­tus”

Kun ko­ti­maa ka­to­aa

Py­rin Le­ning­ra­din yli­o­pis­toon opis­ke­le­maan fi­lo­so­fi­aa, mut­ta en pääs­syt. Me­nin töi­hin. Kään­sin teks­te­jä eng­lan­nis­ta ve­nä­jään. Töis­sä ta­pa­sin suo­ma­lai­sen mie­hen. Kun hä­nen työn­sä Neu­vos­to­lii­tos­sa päät­tyi, muu­tim­me Kaak­kois-Suo­meen 1990, kah­den vuo­den seu­rus­te­lun jäl­keen. Saim­me kak­si las­ta.

Jäl­keen­päin kuu­lin, et­tä Suo­mes­sa al­koi syvä lama. En tien­nyt sii­tä mi­tään, sil­lä kes­ki­tyin ko­tiin, lap­siin ja suo­men opis­ke­luun.

Ra­jan ta­ka­na per­hee­ni sääs­töt pan­kis­sa nol­laan­tui­vat. Olen näh­nyt ko­ko­nai­sen yh­teis­kun­nan ro­mah­ta­van. Sen jäl­keen ei hel­pos­ti jou­du sok­kiin min­kään vuok­si.

Hy­vään kuo­le­maan, kuu­luu, et­tä ih­mi­nen elää ar­vok­kaas­ti vii­mei­seen hen­gen­ve­toon saak­ka.

Lii­an vä­hän rak­kaut­ta

Opis­ke­lin ho­tel­li- ja ra­vin­to­la-alan tut­kin­non. Avi­oe­ron jäl­keen muu­tin Hel­sin­kiin ja tein keik­ka­töi­tä ra­vin­to­lois­sa. Van­hem­pa­ni kä­vi­vät Pie­ta­ris­ta hoi­ta­mas­sa lap­sia. Elä­mä oli mon­ta vuot­ta työ­vuo­ro­ja ja las­ten­hoi­toa.

Las­ten ol­les­sa mur­ro­si­äs­sä mur­sin jal­ka­ni jääl­lä ja jou­duin le­poon kol­mek­si kuu­kau­dek­si. Oli ai­kaa aja­tel­la. Huo­ma­sin, mi­ten ru­ti­noi­tu­nut­ta ja ilo­ton­ta elä­mäs­tä­ni oli tul­lut.

Kun pa­ra­nin, kä­ve­lin ys­tä­vät­tä­re­ni kans­sa Es­pan­jas­sa ja Rans­kas­sa kuu­lui­san Py­hän Jaa­ko­bin py­hiin­va­el­lus­rei­tin, 750 ki­lo­met­riä. Sain etäi­syyt­tä elä­mää­ni ja aloin kai­va­ta suur­ta muu­tos­ta. Rak­kaut­ta ei ol­lut mi­nus­sa ei­kä ym­pä­ril­lä­ni.

Lue myös: Olym­pi­aur­hei­li­ja An­ni Vuo­hi­jo­ki: "Sa­lil­la unoh­din vel­je­ni kuo­le­man"

Ke­rä­sin kuo­le­via ka­duil­ta

Mie­tin, kuka on hyvä ih­mi­nen. Näin pää­dyin va­paa­eh­tois­töi­hin Äi­ti Te­re­san Ka­lig­hat-saat­to­ko­tiin In­ti­aan vuo­dek­si kak­si ker­taa. Ke­rä­sim­me kuo­le­via ka­duil­ta. Ruo­kim­me, kyl­ve­tim­me ja val­voim­me vuo­tei­den ää­rel­lä. Ke­nen­kään ei tar­vin­nut kuol­la yk­sin.

Kal­ku­tan kur­juu­den ää­ret­tö­myt­tä on vai­kea kä­sit­tää tääl­lä, mis­sä vä­rit ja ha­jut ovat mie­to­ja. Ih­mi­sel­lä saat­taa ol­la lep­ra, hän on kuo­le­mai­sil­laan ja kos­ka hä­net on hy­lät­ty ka­dul­le, hän jää au­ton al­le.

Lue myös: Les­kek­si jää­nyt Kai­sa: ”Kii­tos täs­tä mat­kas­ta ja kii­tos elä­mäs­tä”

– Kuoleva ihminen haluaa tuntea turvallisuutta ja rakkautta, Elisa Morgan sanoo.

Oi­ke­as­sa pai­kas­sa yli­o­pis­tos­sa

In­ti­an jäl­keen ra­hat oli­vat lo­pus­sa ei­kä mi­nul­la ol­lut ko­tia Hel­sin­gis­sä. Is­tu­tin Sa­vos­sa met­sää. Sit­ten aloi­tin te­o­lo­gi­an opin­not Hel­sin­gin avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa. Pa­la­sin Hel­sin­kiin, kun sain työ­pai­kan He­se­va-ko­dis­ta, jos­sa hoi­din muis­ti­sai­rai­ta van­huk­sia. Sain myös vih­doin ru­ve­ta opis­ke­le­maan fi­lo­so­fi­aa.

Sie­lun­hoi­don kurs­sien an­si­os­ta pää­dyin life co­ach -kou­lu­tuk­seen. Oi­val­sin, et­tä teh­tä­vä­ni ei ole ol­la elä­män tai­don val­men­ta­ja, sil­lä hy­viä on jo pal­jon. Mi­nus­ta tu­lee kuo­le­man tai­don val­men­ta­ja. Kuo­le­mi­ses­sa­kin on ky­sy­mys elä­mäs­tä, sen lop­pu­a­jas­ta.

Kiin­nos­tuin kuo­le­mas­ta jo In­ti­as­sa, kos­ka län­si­mais­sa se kiel­le­tään ja sii­vo­taan nä­ky­vis­tä. Kuo­le­ma on pii­lo­tet­tu ja lai­tos­tet­tu. Kui­ten­kin kaik­kien, us­ko­vien ja us­kon­not­to­mien, pi­täi­si tul­la si­nuik­si sen kans­sa.

Lue myös: Vai­mon­sa me­net­tä­nyt Mark­ku: ”Mi­nul­la on oi­keus jat­kaa elä­mää­ni täy­si­pai­noi­ses­ti”

Val­miik­si aja­tel­tu kuo­le­ma

Vii­me syk­sy­nä kä­vin yrit­tä­jä­kurs­sin. Kun saan gra­du­ni val­miik­si, pe­rus­tan kuo­le­man val­men­nuk­seen kes­kit­ty­vän yri­tyk­sen.

Ha­lu­an aut­taa asi­ak­kai­ta­ni koh­taa­maan kuo­le­man. Suo­mes­sa on pal­jon kal­tai­si­a­ni ih­mi­siä: yk­sin asu­via, jot­ka ei­vät tie­dä, mi­hin hei­dät hau­dat­tai­siin ja mil­lai­sin me­noin.

Käy­tän­nön avun li­säk­si kul­jen tar­vit­ta­es­sa rin­nal­la koh­ti kuo­le­man het­keä. Tar­jo­an kes­kus­te­lu­a­pua, tai­de­te­ra­pi­aa ja käy­tän kaik­kea, mitä tie­dän ih­mi­syy­des­tä, ruu­miis­ta, sie­lus­ta, us­kon­nois­ta ja fi­lo­so­fi­ois­ta.

Kuo­le­maa pe­lä­tään joko sik­si, et­tä sen jou­tuu koh­taa­maan yk­sin tai sik­si, et­tä sii­hen liit­tyy fyy­si­sen tus­kan kam­moa. Elä­män ja kuo­le­man vä­li­maas­to on pe­lot­ta­va ja hä­mä­rä alue, jos­ta on vai­kea pu­hua.

Kuo­le­va ih­mi­nen ha­lu­aa tun­tea tur­val­li­suut­ta ja rak­kaut­ta. Hy­vään kuo­le­maan on val­mis­tau­dut­tu. Sii­hen kuu­luu, et­tä ih­mi­nen elää ar­vok­kaas­ti ja täy­si­pai­noi­ses­ti vii­mei­seen hen­gen­ve­toon saak­ka."

Lue myös:

Sa­to­ja ki­lo­met­re­jä juok­se­va Jar­mo: "Ult­ra­juok­su aut­taa su­ru­työs­sä"

Mon­ta lä­heis­tään saat­ta­nut Tii­na: ”Lä­heis­ten on pääs­tet­tä­vä ir­ti kuo­le­vis­ta”

Hal­vaan­tu­neen huip­pu­voi­mis­te­li­jan vai­mo San­na: ";Va­lit­sin, et­ten kat­ke­roi­du"