Syk­syn vä­rik­käät leh­det pyö­ri­vät tuu­les­sa. Luon­to val­mis­tau­tuu mar­rak­seen, tal­ven hau­taan. Leh­tien lo­mas­sa rol­laat­to­riin tu­keu­tu­en kä­ve­lee su­rul­li­nen mies, Tero Jär­vi­nen, 52.

Te­rol­la to­det­tiin kol­me vuot­ta sit­ten laa­jal­le le­vin­nyt etu­rau­ha­syö­pä. Te­ron kun­to heik­ke­nee ja hän kul­kee koh­ti kuo­le­maa. Mies ei ha­lu­ai­si vie­lä luo­pua elä­mäs­tä, vaan ko­kee ole­van­sa lii­an nuo­ri läh­te­mään.

”Toi­voa pa­ra­ne­mi­ses­ta ei ole”

Kuo­le­man väis­tä­mät­tö­myys kir­kas­tui Te­rol­le vii­me ke­sä­nä, kun hä­nen kun­ton­sa ro­mah­ti ja hä­net vie­tiin Hel­sin­gin Suur­suon sai­raa­lan saat­to­hoi­to-osas­tol­le. Osas­tol­la 11 hoi­de­taan vai­ke­as­ti sai­rai­ta ja saat­to­hoi­don tar­pees­sa ole­via po­ti­lai­ta. Vaik­ka Tero käy ko­ti­lo­mil­la, hän tie­tää, et­tei toi­voa pa­ra­ne­mi­ses­ta ole.

Rek­ka­ter­mi­naa­lis­sa truk­kia työk­seen kul­jet­ta­nut Tero ker­too, et­tä hä­nen elä­män­sä on ol­lut hy­vää. 1990-lu­vul­la vai­va­si vat­sa­syö­pä, mut­ta se saa­tiin pa­ran­net­tua. Kuo­le­ma ei käy­nyt sil­loin edes mie­les­sä.

Te­rol­la on vii­si 13–25-vuo­ti­as­ta las­ta. Esi­kois­ty­tär vie­rai­lee usein isän luo­na sai­raa­las­sa ja on täl­le suu­re­na tu­ke­na. Nuo­rim­mai­nen on isäl­le vi­hai­nen avi­oe­ros­ta ei­kä ha­lua ta­va­ta hän­tä.

”Olen eron­nut kol­me ker­taa ja läh­te­nyt ai­na pa­rem­man pe­rään. Jos sai­sin elä­mäl­tä jat­ko­ai­kaa, en läh­ti­si enää niin her­käs­ti tois­ten nais­ten kelk­kaan.”

”En ha­lu­ai­si vie­lä kuol­la”

Te­ron on vai­kea kä­sit­tää, saa­ti hy­väk­syä sitä, et­tä ai­ka elä­män tii­ma­la­sis­sa käy vä­hiin.

”En ha­lu­ai­si kuol­la. Mut­ta kuo­le­ma tu­lee, jos tu­lee, ei sil­le voi mi­tään. Tie­dän, et­tä lo­pul­li­nen ro­mah­dus voi tul­la mil­loin vain.”

Tero on kui­ten­kin sen ver­ran hy­väs­sä kun­nos­sa, et­tä hän pys­tyy ole­maan muu­ta­man päi­vän ker­ral­laan ko­to­na. Ko­tiut­ta­mi­ses­ta­kin on kes­kus­tel­tu, mut­ta Tero ei us­kal­la jää­dä ko­tiin kuo­le­maa odot­ta­maan. Hän pel­kää, et­tä jo­tain ta­pah­tuu. Hän voi esi­mer­kik­si kaa­tua ja sa­tut­taa it­sen­sä.

Tero ha­lu­aa kuol­la saat­to­hoi­to-osas­tol­la. Se tun­tuu ko­tia tur­val­li­sem­mal­ta vaih­to­eh­dol­ta. Hän­tä pe­lot­taa, et­tä en­nen kuo­le­maa ki­vut ko­ve­ne­vat. Sik­si hän ha­lu­aa kuol­la sai­raa­las­sa.

”Se on lä­hei­sil­le­kin hel­pom­paa. Toi­von, et­tä kaik­ki ne lä­hei­set, jot­ka it­se ha­lu­a­vat, tu­le­vat pai­kal­le. Ha­lu­ai­sin nuk­kua rau­hal­li­ses­ti pois il­man kär­si­mys­tä.”

Tero ei us­ko kuo­le­man jäl­kei­seen elä­mään.

”En tie­dä mil­lais­ta kuo­le­ma on. To­den­nä­köi­ses­ti se on hel­po­tus. Ajat­te­len, et­tä kaik­ki lop­puu sii­hen.”

Elä­mäs­tä on vai­kea luo­pua. En­ti­sen työ­ka­ve­rin si­sa­ren mies on käy­nyt sai­raa­las­sa ru­koi­le­mas­sa Te­ron puo­les­ta, mikä hel­pot­taa oloa hi­ve­nen. Eni­ten aut­taa kä­ve­le­mi­nen.

Kä­vel­les­sä olo tu­lee him­pun ver­ran pa­rem­mak­si sekä fyy­si­ses­ti et­tä hen­ki­ses­ti. Ul­ko­na kä­vel­les­sään Tero ko­kee si­säis­tä rau­haa. Hä­nen on het­ken hyvä ol­la