Ki­vi­sen ta­ri­na al­kaa Hel­sin­gin Nais­tenk­li­ni­kal­ta, jos­sa per­hee­seen toi­vot­tiin tyt­töä. Maa­il­maan put­kah­ti­kin Nais­tenk­li­ni­kan kol­man­nek­si suu­rin poi­ka­lap­si. Tai no, ai­na­kin yk­si top-kol­mo­sis­ta.

”En­ti­sen jal­ka­pal­loi­li­jan Ran­ta­sen Jal­lun kans­sa ol­laan kiis­tel­ty sii­tä, kum­pi oli isom­pi. Kär­ki­pääs­sä me joka ta­pauk­ses­sa ol­laan. Se kak­ko­nen ei ole ai­na­kaan vie­lä il­moit­tau­tu­nut”, Ki­vi­nen nau­raa. Ran­ta­nen pai­noi syn­ty­es­sään 5,5 ki­loa.

Lah­ja ja Sulo Ki­vi­sen per­hee­seen syn­tyi Mi­kon li­säk­si iso­ve­li Mark­ku. Hä­net tun­ne­taan ny­kyi­sin Hel­sin­gin yli­o­pis­ton Alek­san­te­ri-ins­ti­tuu­tin joh­ta­ja­na sekä Mat­ti, joka toi­mii vah­ti­mes­ta­ri­na Es­poos­sa.

Mi­kon en­sim­mäi­set elin­kuu­kau­det per­he asui Mau­nu­las­sa, kun­nes muut­ti Es­poon Ta­pi­o­laan ja sit­tem­min Souk­kaan. Ko­tona ar­vos­tet­tiin kult­tuu­ria ja kou­lu­tus­ta, jos­kin Mi­kol­le kou­lun­käyn­ti oli vä­lil­lä ter­van­juon­tia. Äi­tin­sä pai­nos­tuk­ses­ta hän räm­pi lu­ki­on läpi yli­op­pi­laak­si, vaik­ka jäi kah­des­ti luo­kal­le.

”Vii­meis­tään 15-vuo­ti­aa­na olin aja­tel­lut suun­na­ta jol­le­kin luo­val­le alal­le, jo­ten kou­lun fy­sii­kan­tun­nit oli­vat ai­ka­mois­ta pak­ko­pul­laa. Olin myös hel­ve­tin vil­kas – ny­ky­ään sa­not­tai­siin var­maan ADHD – jo­ten ei se help­poa ol­lut.”

Pa­ki­noit­si­jai­sä loik­ka­si

Mo­nen yl­lä­tyk­sek­si Mik­ko Ki­vi­nen tu­lee va­sem­mis­to­lai­ses­ta su­vus­ta. Sulo-isä toi­mi toi­mit­ta­ja­na, pää­toi­mit­ta­ja­na ja paki­noit­si­ja­na Es­ko­nen-ni­mi­mer­kil­lä muun mu­as­sa Skdl:n Työn Val­ta- leh­des­sä sekä sit­tem­min so­si­aa­li­de­mok­raat­tien va­sem­mis­to­sii­ven Tpsl:n Päi­vän Sa­no­mis­sa ja Päi­vän Uu­ti­sis­sa.

Su­lon isä te­loi­tet­tiin kan­sa­lais­so­dan ai­kaan Ja­nak­ka­las­sa. Lah­ja-äi­din isä jou­tui pu­nais­ten van­ki­lei­ril­le Tam­mi­saa­reen.

Isän loik­kaa kom­mu­nis­teis­ta va­sem­mis­to­de­ma­rei­hin se­lit­tä­vät ai­na­kin osal­taan Sta­li­nin vai­not. Kan­sa­ne­dus­ta­ja­na­kin toi­mi­nut äi­din puo­len iso­se­tä Kal­le Le­po­la loik­ka­si ai­koi­naan Neu­vos­to­liit­toon ja pe­rus­ti Pet­ros­koi­hin sa­no­ma­leh­den. Sit­tem­min hän ka­to­si Sta­li­nin ”puh­dis­tuk­sis­sa”, mut­ta su­vun vaa­ti­muk­sis­ta huo­li­mat­ta kom­mu­nis­tit ei­vät suos­tu­neet sel­vit­tä­mään iso­se­dän koh­ta­loa.

Ki­vi­sen isä kuo­li muu­ta­ma vuo­si sit­ten 94-vuo­ti­aa­na Alz­hei­mer-po­ti­laa­na. Niin ikään de­men­toi­tu­nut 92-vuo­ti­as äi­ti elää yhä hoi­to­ko­dis­sa.

”Al­ku­vai­hees­sa Alz­hei­me­rin tau­ti voi ai­heut­taa ag­g­res­si­oi­ta, kun po­ti­las ta­ju­aa ole­van­sa sai­ras­tu­mas­sa. Sit­tem­min tau­din ede­tes­sä se on po­ti­laal­le ar­mol­li­sem­pi”, Ki­vi­nen to­te­aa tyy­nes­ti.

Ai­vo­pe­sua DDR:ssä

Per­he­taus­tan­sa vuok­si Mik­ko viet­ti kym­men­vuo­ti­aa­na kuu­kau­den pi­o­nee­ri­lei­ril­lä DDR:ssä Itä-Sak­sas­sa Itä­me­ren ran­nal­la.

”Vas­ta myö­hem­min ta­ju­sin, mil­lais­ta ai­vo­pe­sua se oli. Asuim­me kol­me viik­koa ’tyy­pil­li­ses­sä itä­sak­sa­lai­ses­sa’ ko­dis­sa, joka oli ’sat­tu­moi­sin’ älyt­tö­män iso oma­ko­ti­ta­lo. Siel­lä oli hie­not huo­ne­ka­lut, silk­ki­la­ka­nat ja täy­te­kak­kua syö­tiin joka päi­vä.”

Mo­nien mui­den pa­ri­kymp­pis­ten ra­di­kaa­lien ta­voin Ki­vi­nen­kin hen­gai­li 1970-lu­vul­la tais­to­lai­sis­sa po­ru­kois­sa. En­sim­mäi­nen bän­di oli Nää­dät, jos­sa soit­ti­vat myös ny­ky­ään Suo­men ar­vos­te­tuin steel-ki­ta­ris­ti Ol­li Haa­vis­to ja sä­vel­tä­jä-so­vit­ta­ja Jaak­ko Sa­lon poi­ka Mark­ku Salo.

Nää­dät sa­moin kuin seu­raa­va bän­di Ylä­souk­ka-Ta­ka­mäk­ky­lä-Ryt­mi­po­jat soit­ti­vat toki myös rok­kia. Ki­vi­nen oli lap­sem­pa­na ope­tel­lut läs­ki­bas­son soit­toa ja käy­nyt ki­ta­ra- ja rum­pu­tun­neil­la.

Rin­ta rot­tin­gil­la sä­vel­tä­mään

Tu­le­vaan uraan viit­ta­si jo kan­sa­kou­lu­ai­koi­na Ki­vi­sen ja ny­kyi­sen jal­ka­pal­lo­val­men­ta­jan Jari Nii­nin kans­sa pe­rus­tet­tu Niis­ku ja Flini -show, jota esi­tet­tiin ai­na per­jan­tai­sin vii­mei­sel­lä tun­nil­la.

Flini-nimi tuli ani­maa­ti­o­sar­jas­ta Flints­to­nes eli Ki­vi­set ja So­ra­set. Myö­hem­min Ki­vi­sen ku­vi­oi­hin tuli myös Ta­pi­o­lan nuo­ri­so­te­at­te­ri ja 1970-lu­vun lo­pul­la Yli­op­pi­las­te­at­te­ri, jo­hon hän pyr­ki jo 14–15-vuo­ti­aa­na.

Toi­sel­la­kaan ker­ral­la Yli­op­pi­las­te­at­te­rin ovi ei au­en­nut, mut­ta yl­lät­tä­en hän­tä pyy­det­tiin sä­vel­tä­mään mu­siik­kia las­ten­näy­tel­mään.

”Sen mä otin täy­sin rin­ta rot­tin­gil­la vas­taan! Sain näin ja­lan oven vä­liin ja pää­sin jo ke­säl­lä 1978 näyt­te­le­mään Rai­la Lep­pä­kos­ken oh­jauk­ses­sa Ei­no Lei­non Maan par­haat -näy­tel­mään kans­li­a­neu­vos Pun­tar­pää­tä.”

Vaik­ka Ki­vi­nen tun­ne­taan ta­ka­vuo­sil­ta myös ra­ju­na laih­dut­ta­ja­na – erääl­lä kuu­ril­la läh­ti pe­rä­ti 43 ki­loa – hän suh­tau­tuu ny­ky­ään maal­li­seen to­mu­ma­jaan­sa jo­vi­aa­lis­ti:

”Ko­ko­ni vuok­si roo­lit ovat ai­na suun­tau­tu­neet näin. Kun olin nuo­re­na tais­to­lais­ten oh­jel­ma­ryh­mäs­sä, esi­tin ai­na suur­pää­o­maa”, hän nau­raa.

Ki­vi­nen kä­väi­si har­joit­te­li­ja­na Mik­ke­lin ja Imat­ran te­at­te­ris­sa en­nen Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lua, jos­sa opis­ke­li 1983–87. Hän on esiin­ty­nyt muun mu­as­sa Ryh­mä­te­at­te­ris­sa, Hel­sin­gin kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa, Tam­pe­reen Te­at­te­ris­sa, Tam­pe­reen Työ­vä­en­te­at­te­ris­sa ja Tam­pe­reen Ko­me­di­a­te­at­te­ris­sa ja esiin­tyi La­pin­lah­den Lin­nuis­sa 1983–92.