Pa­kis­ta­nis­ta kaik­ki al­koi

En­sim­mäi­nen avus­tus­keik­ka­ni oli vuon­na 2009 Pa­kis­ta­nin Pes­ha­wa­ris­sa, jon­ne Pu­nai­nen Ris­ti pe­rus­ti kent­tä­sai­raa­lan. Tek­nik­ko­na työ­ni oli pys­tyt­tää telt­to­ja, asen­taa ve­si­joh­to­ja, säh­kö­kaa­pe­lei­ta ja ge­ne­raat­to­rei­ta. Ai­ka pal­jon sii­nä sai so­vel­taa. Tur­val­li­suu­sa­si­at oli­vat en­si­ar­voi­sen tär­kei­tä. On­nek­si sain käy­tän­nön neu­vo­ja ko­ke­neem­mil­ta tek­ni­koil­ta.

Kaik­ki voi­ma­va­rat kes­ki­tet­tiin sii­hen, et­tä hom­ma saa­tiin hoi­de­tuk­si. Il­tai­sin em­me voi­neet liik­kua alu­een ul­ko­puo­lel­la, mut­ta kos­ka pai­kal­lis­ta­kin hen­ki­lö­kun­taa oli pal­kat­tu, ys­tä­vys­tyim­me hei­dän kans­saan.

Joku ki­pi­nä sii­tä jäi. Kun kut­su seu­raa­va­na vuon­na tuli Hai­tin maan­jä­ris­tyk­sen avus­tus­jouk­koi­hin, en epä­röi­nyt. Ra­ken­sim­me kent­tä­sai­raa­lan kol­men vuo­ren ym­pä­röi­mäl­le jal­ka­pal­lo­ken­täl­le yh­des­sä sak­sa­lais­ten kans­sa.

Avus­tus­keik­ka­ni ovat yleen­sä kes­tä­neet noin kuu­kau­den. Sen ajan olen saa­nut jär­jes­ty­mään hy­vin työn puo­les­ta. Vaik­ka usein on pyy­det­ty jää­mään, olen huo­man­nut, et­tä kuu­kau­den jäl­keen sitä on ai­van puh­ki ja on hyvä, et­tä pai­kal­le tu­le­vat tuo­reet ih­mi­set. Ko­to­na sitä sit­ten miet­tii, et­tä työ jäi kes­ken ja oli­si pi­tä­nyt jää­dä.

Sier­ra Le­o­ne py­säyt­ti

Ko­le­ra-epi­de­mi­an rii­vaa­maan Sier­ra Le­o­neen mei­dät lä­he­tet­tiin 2012. Kier­sim­me opas­ta­mas­sa ter­vey­den­hoi­to­hen­ki­lö­kun­taa hy­gie­ni­as­sa ja veim­me hoi­to­tar­vik­kei­ta.

Sel­lais­ta köy­hyyt­tä on vai­kea ku­vi­tel­la. Ih­mi­set nä­ki­vät näl­kää, ja ky­län 17 000 ih­mis­tä oli­vat il­man säh­köä. Heil­lä ei ole ra­haa edes ve­si­pul­loon.

Kult­tuu­ri- ja olo­suh­de-erois­ta huo­li­mat­ta koen, et­tä ih­mi­set ovat kaik­ki­al­la sa­man­lai­sia. Ja meil­lä on ai­na sama pää­mää­rä: aut­taa hä­däs­sä ole­via. On sama, mis­sä avus­tus­työ­tä teh­dään, Suo­mes­sa tai maa­il­mal­la. Kyse on ai­na yk­si­lön hä­däs­tä.

Avus­ta­mi­seen jää kouk­kuun

Avus­tus­kei­koil­le on hel­pom­pi läh­teä kuin niil­tä on pa­la­ta.  So­peu­tu­mi­nen Suo­meen vie ai­kan­sa, vaik­ka sau­naa ja ruo­kaa on­kin kai­van­nut. Yri­tän mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti pa­la­ta nor­maa­liin ar­keen ja töi­hin.

Jos­kus tun­tuu, et­tä elä­mä Suo­mes­sa on niin vi­ri­ke­köy­hää ja en­nal­ta ar­vat­ta­vaa. Ih­mis­ten va­lit­ta­mi­seen kiin­nit­tää huo­mi­o­ta. Mut­ta ei sii­tä voi suo­ma­lai­sia syyl­lis­tää; va­lit­ta­mi­nen tai­taa ol­la ih­mi­sen luon­ne.

Mel­ko no­pe­as­ti tu­lee tun­ne, et­tä pi­täi­si taas läh­teä. Eh­kä tä­hän avus­tus­työ­hön jää jol­lain ta­val­la kouk­kuun. Vai­kea näis­tä ko­ke­muk­sis­ta on pu­hua. Par­hai­ten ym­mär­tää sel­lai­nen, joka on ol­lut sa­mois­sa olo­suh­teis­sa.

Seu­raa­vas­ta kei­kas­ta ei voi tie­tää. Usein se on men­nyt niin, et­tä kuu­len uu­ti­sis­ta jos­tain, mitä maa­il­mal­la on ta­pah­tu­nut ja ajat­te­len, eh­kä nyt tu­lee läh­tö. Ja niin­hän se on usein men­nyt. Jos soit­to tu­lee, olen val­mis.