Aa­vis­tin eri­lai­suu­te­ni

Olin 7–9-vuo­ti­as, kun aloin aa­vis­tel­la, et­tä olen jo­ten­kin eri­lai­nen kuin muut. Kou­lus­sa lei­kit­tiin leik­kiä, jos­sa pää­tet­tiin, kuka poi­ka me­nee ke­nen­kin ty­tön kans­sa nai­mi­siin. Ty­töt oli­vat hir­ve­än ki­vo­ja ka­ve­rei­ta, mut­ta en ha­lun­nut pe­rus­taa per­het­tä yh­den­kään kans­sa.

Piir­sin ku­via mie­his­tä, mut­ta en kos­kaan nai­sis­ta. En osan­nut sil­loin ni­me­tä, mikä olin.

Ho­mot­te­lu al­koi var­maan toi­sel­la luo­kal­la. Opin homo-sa­nan mer­ki­tyk­sen jos­sain vai­hees­sa. Se oli jo­tain, mitä ei saa­nut ol­la.

Mi­nul­la oli 13-vuo­ti­aa­na yk­si to­del­la lä­hei­nen poi­ka­puo­li­nen ka­ve­ri, jota myös hau­kut­tiin ho­mok­si. Lii­kuim­me ai­na yh­des­sä.

Kä­ve­lim­me ker­ran met­säs­sä, kun luok­ka­ka­ve­rim­me seu­ra­si­vat pe­räs­sä ja pa­hoin­pi­te­li­vät mei­dät ai­dan­sei­päil­lä.  Se on ai­noa ker­ta, kun olen ko­ke­nut vä­ki­val­taa ho­mo­sek­su­aa­li­suu­te­ni ta­kia.

Mitä enem­män ym­mär­sin omaa sek­su­aa­lis­ta suun­tau­tu­mis­ta­ni, sitä enem­män pel­kä­sin pal­jas­tu­va­ni.

Muu­tet­tu­a­ni Hel­sin­kiin töi­hin 15-vuo­ti­aa­na os­tin Aka­tee­mi­ses­ta kir­ja­kau­pas­ta Pla­y­girl -leh­tiä muka jol­le­kin lah­jak­si. Oi­ke­as­ti ne tu­li­vat it­sel­le­ni.

Ku­lut­ta­va kak­soi­se­lä­mä

Ho­mo­sek­su­aa­li­suus oli ri­kos vuo­teen 1971 as­ti ja säi­lyi tau­ti­luo­ki­tuk­ses­sa vuo­teen 1981.

Mo­nien ikäis­te­ni ho­mo­sek­su­aa­lien mie­les­tä tuo ai­ka oli hen­ki­ses­ti rank­ka ja vai­kut­ti pal­jon omaan iden­ti­teet­tiin. Ku­kaan ei ha­lun­nut oi­keu­teen tai hul­lu­jen­huo­neel­le.

Myös minä elin kak­soi­se­lä­mää. Jos ha­lu­sin to­teut­taa to­del­lis­ta it­se­ä­ni, läh­din ho­mo­baa­riin Hel­sin­kiin tai ul­ko­mail­le. Hy­vin­kääl­le pa­la­tes­sa­ni olin taas rat­sas­tuk­se­no­pet­ta­ja Ris­to.

Ho­mok­si pal­jas­tu­mi­nen oli­si ol­lut ris­ki työ­ni kan­nal­ta. Ho­mo­ja pi­det­tiin au­to­maat­ti­ses­ti pe­do­fii­lei­nä, jo­ten ha­lu­sin suo­jel­la op­pi­lai­ta­ni.

Pel­kä­sin ho­mou­te­ni pal­jas­tu­mis­ta niin pal­jon, et­tä me­nin nai­mi­siin. Tu­tus­tuin kol­me­kymp­pi­se­nä it­se­ä­ni kym­me­nen vuot­ta nuo­rem­paan nai­seen, joka ha­lu­si pääs­tä pois van­hem­pien­sa luo­ta. Meil­lä oli kirk­ko­häät ja kaik­ki.

Vuo­den pääs­tä ha­lu­sim­me ero­ta. Tuo­hon ai­kaan avi­oe­ros­ta piti toi­mit­taa sel­keä syy, mut­ta em­me voi­neet il­mi­an­taa ho­mout­ta­ni. En­ti­sen vai­mo­ni ys­tä­vä to­dis­ti oi­keu­des­sa vai­mo­ni pet­tä­neen mi­nua.

Olem­me yhä en­ti­sen vai­mo­ni kans­sa ys­tä­viä Fa­ce­boo­kis­sa ja vaih­dam­me siel­lä syn­ty­mä­päi­vä­toi­vo­tuk­set.

Mies pu­he­li­mes­sa

Ai­kui­se­na py­rin vält­te­le­mään rak­kaus­suh­tei­ta. Jos suh­de al­koi sy­ven­tyä, mi­nun oli heti pois­tut­ta­va pai­kal­ta. Ajat­te­lin kai, et­tä on pa­rem­pi, kun tämä puo­li ei saa to­teu­tua mi­nus­ta.

1990-lu­vun alus­sa elä­mää­ni tuli val­ta­van ko­mea mies. Ra­kas­tuin sil­mit­tö­mäs­ti ja olim­me yh­des­sä yh­dek­sän vuot­ta. Hän on edel­leen elä­mä­ni suu­rin rak­kaus, vaik­ka pa­ri­suh­teem­me on­kin päät­ty­nyt.

Tu­lin kaa­pis­ta ulos per­heel­le­ni, kun muu­tin Hel­sin­kiin yh­teen mie­hen kans­sa. Ker­roin äi­dil­le, et­tä mi­kä­li hän soit­taa mi­nul­le Hel­sin­kiin, pu­he­li­meen saat­taa vas­ta­ta mie­sys­tä­vä­ni.

Oli hir­vit­tä­vää ker­toa van­hem­mil­le, et­tei ole­kaan se, mik­si on it­sen­sä esit­tä­nyt ja ra­ken­ta­nut. Kaa­pis­ta tu­le­mi­nen ne­li­kymp­pi­se­nä oli kui­ten­kin suu­ri hel­po­tus. Sain vih­doin ol­la se, joka to­del­la olin.

Po­si­tii­vi­nen tes­ti

Sain tie­tää ole­va­ni hiv-po­si­tii­vi­nen 46-vuo­ti­aa­na vuon­na 1997. En ha­lua jäl­ki­kä­teen syyt­tää hi­vis­tä­ni ke­tään, sil­lä olin it­se har­ras­ta­nut tie­toi­ses­ti suo­jaa­ma­ton­ta sek­siä. Olin saa­nut sai­rau­te­ni hymy huu­lil­la.

Yri­tin aluk­si ol­la avoin myös hi­vin kans­sa, mut­ta vie­lä 1990-lu­vun lo­pul­la sai­rau­teen liit­tyi pal­jon tie­tä­mät­tö­myyt­tä ja pel­koa. Esi­mie­he­ni kan­nus­ti mi­nua py­sy­mään kaa­pis­sa, sil­lä hän pel­kä­si avoi­muu­den ai­heut­ta­van mi­nul­le tur­haa hait­taa.

Ker­roin sa­maan ai­kaan ho­mo­jen net­ti­seu­ran­ha­ku­pal­ve­lu Qrui­se­ris­sa ole­va­ni hiv-po­si­tii­vi­nen. Sain tap­pouh­kauk­sia, ja pois­tin pro­fii­li­ni pal­ve­lus­ta.

Tap­pouh­kauk­set lait­toi­vat kaap­pi­ni oven kiin­ni. Jul­ki­suu­des­sa hi­vis­tä pu­hut­tiin ”ho­mo­rut­to­na”, joka tart­tuu ja jo­hon kuo­lee.

On­nek­se­ni hiv-lääk­keet saa­pui­vat Suo­meen jo seu­raa­va­na vuon­na tar­tun­nas­ta. Ne pe­las­ti­vat hen­ke­ni. Hiv ei enää tar­tu, sil­lä olen saa­nut lää­ki­tys­tä seit­se­män­tois­ta vuot­ta.

Ulos kaa­pis­ta

Aluk­si vain lä­hi­pii­ri­ni tie­si hi­vis­tä­ni. Kun olin val­mis tu­le­maan ulos hiv-kaa­pis­ta, ky­syin äi­ti­ni ja si­sa­rus­te­ni mie­li­pi­det­tä.

He an­toi­vat myön­ty­myk­sen­sä, ja tu­lin kaa­pis­ta ulos vuon­na 2010. Tap­pouh­kauk­sis­ta oli eh­ti­nyt ku­lua jo kym­me­nen vuot­ta, ja toi­saal­ta po­si­tii­vi­set ko­ke­muk­set avoi­mes­ti ho­mo­sek­su­aa­li­na elä­mi­ses­tä hel­pot­ti­vat pää­tös­tä­ni.

Elä­mä on ol­lut val­ta­van pal­jon hel­pom­paa ulos­tu­lon jäl­keen. En ole yh­tään ka­tu­nut sitä. Ny­ky­ään kan­nan yl­pe­äs­ti hi­vi­ni.

Olen täl­lä het­kel­lä Se­tan ja Po­si­tii­vi­set ry:n toi­min­nas­sa mu­ka­na. Toi­von, et­tä pys­tyn omal­la esi­mer­kil­lä­ni osoit­ta­maan, et­tä meil­lä hiv-po­si­tii­vi­sil­la on ai­van ta­val­li­nen kroo­ni­nen sai­raus. Em­me ole vaa­ral­li­sia yh­teis­kun­nal­le.

Elä­män­laa­tu­ni on nyt ää­ret­tö­män hy­vää. Suun­nit­te­len in­nois­sa­ni tu­le­vaa. Vii­mek­si suun­nit­te­lin pu­nai­sen su­per­kuun nä­ke­mis­tä.

Va­li­tet­ta­vas­ti en pää­se enää kun­to­ni ta­kia rat­sas­ta­maan, mut­ta käyn yhä hoi­ta­mas­sa ja ter­veh­ti­mäs­sä he­vo­sia.

He­vo­sel­le voi ker­toa mitä ta­han­sa, ei­kä se tuo­mit­se sitä, mil­lai­nen olet.