Sti­nal­la on kol­me las­ta, jois­ta kes­kim­mäi­sen on­gel­mat al­koi­vat ala­kou­lui­käi­se­nä. Äi­ti huo­les­tui, kun poi­kaa ei kuu­lu­nut kou­lus­ta ko­tiin. Timo oli jää­nyt ren­tou­tu­maan kou­lun pi­hal­le ja nu­kah­ti sin­ne.

Tai eh­kä huo­li al­koi jo kol­me­vuo­ti­aa­na, kun poi­ka va­lit­ti vaat­tei­den pu­ris­ta­van ja ha­lu­si kul­kea il­man hou­su­ja. Kym­me­nen­vuo­ti­aa­na al­koi­vat pak­ko-oi­reet. Timo kul­ki ym­py­rää etei­sen laa­toil­la, ei­kä ku­kaan saa­nut py­säyt­tää hän­tä.

”Olen ol­lut lep­su, mut­ta puo­lus­tin ai­na Ti­moa”

Timo sai lä­het­teen las­tenp­sy­ki­at­ri­sel­le osas­tol­le, jos­sa hän sai niin vah­vo­ja psyy­ke­lääk­kei­tä, et­tä muis­tut­ti zom­bia. Timo viet­ti sai­raa­las­sa kym­me­nen kuu­kaut­ta, vii­kon­lop­pu­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta, il­man, et­tä sii­tä oli sa­not­ta­vas­ti apua. Hä­dis­sään ole­vat van­hem­mat lei­mat­tiin han­ka­lik­si. Per­he kävi yh­des­sä te­ra­pi­as­sa, mut­ta psy­ki­at­ri mel­kein murs­ka­si hei­dät.

– Psy­ki­at­ri epä­on­nis­tui täy­del­li­ses­ti ja tein hä­nes­tä myö­hem­min sai­raa­lan yli­lää­kä­rin ke­ho­tuk­ses­ta po­ti­las­va­hin­koil­moi­tuk­sen. Psy­ki­at­ri kai­ve­li asi­oi­ta iso­van­hem­mis­ta­ni, se­koit­ti hen­ki­löt, ei­kä kuun­nel­lut mei­tä juu­ri ol­len­kaan, vaan teki per­heem­me ti­lan­tees­ta omia joh­to­pää­tök­si­ään.

Uu­den te­ra­peu­tin avul­la Stii­na pää­si vä­hi­tel­len tol­pil­leen. Timo oli ko­to­na ja kaik­ki su­jui suh­teel­li­sen hy­vin, kun­nes hän aloit­ti am­mat­ti­o­pin­not. Psyy­ke­lääk­kei­tä käyt­tä­vä poi­ka al­koi kal­joi­tel­la. Pian ku­vi­oon tuli kan­na­bis. Stii­nan oli vai­kea ym­mär­tää, et­tä hä­nen kilt­ti, iha­na poi­kan­sa on vaa­ras­sa syr­jäy­tyä.

An­noin an­teek­si, mitä iki­nä ta­pah­tui. An­nan yhä.

Timo nuk­kui päi­vät, läh­ti il­lan­suus­sa ko­toa ja pa­la­si tok­ku­rai­se­na ko­tiin. Po­jan 18-vuo­tis­syn­tym­päi­vän kyn­nyk­sel­lä Stii­na soit­ti las­ten­suo­je­lu­vi­ra­no­mai­sil­le ja ky­syi neu­voa. Ti­mol­le jär­jes­tyi las­ten­ko­dis­ta paik­ka, mut­ta Stii­na ei pys­ty­nyt an­ta­maan hän­tä huos­taan, mitä hän on jäl­keen­päin ka­tu­nut.

– Olen ol­lut lii­an lep­su. Mie­he­ni oli­si ha­lun­nut toi­mia jä­mä­käm­min, mut­ta puo­lus­tin ai­na Ti­moa. An­noin an­teek­si, mitä iki­nä ta­pah­tui. An­nan yhä. Mie­he­ni oli oi­ke­as­sa, mei­dän oli­si pi­tä­nyt ol­la tiu­kem­pia.

– Hän kär­si poi­kam­me elä­män­tyy­lis­tä ja riu­tui sil­mis­sä, kun­nes sai­ras­tui mur­hees­ta.

”Se poi­ka joka rel­les­ti, ei saa­nut apua”

Lo­pen uu­pu­neet van­hem­mat jär­jes­ti­vät po­jal­leen nuo­ri­so­sää­ti­ön kaut­ta tu­e­tun asun­non, mut­ta sen jäl­keen Ti­mon päih­de­on­gel­ma vain pa­he­ni. Puo­les­sa vuo­des­sa yk­siö oli täyn­nä kan­na­bis­mu­ru­sia ja ros­kia. Tu­ki­hen­ki­lö ei ol­lut käy­nyt ker­taa­kaan Ti­mon luo­na, kos­ka hän ei ol­lut suos­tu­nut avaa­maan ovea.

Äi­ti pel­kä­si, et­tä poi­ka tu­hou­tuu tu­ki­a­sun­toon­sa. Vii­nan ja kan­na­bik­sen käy­tös­tä tuli jo­ka­päi­väis­tä. Van­hem­mat ha­ki­vat hä­net ta­kai­sin ko­tiin.

Kun Stii­na ker­toi ko­to­na asu­vas­ta 12-vuo­ti­aas­ta pik­ku­vel­jes­tä, täs­tä teh­tiin las­ten­suo­je­luil­moi­tus.

Timo ka­toi­li ja jät­ti it­se­mur­ha­vies­te­jä. Stii­na oli val­ta­van hä­dis­sään ja pe­lois­saan. Hän yrit­ti et­siä po­jal­le apua, tu­lok­set­ta. Erää­nä yö­nä, kun Timo se­koi­li ve­det­ty­ään kaik­kea se­kai­sin, Stii­na soit­ti hä­tä­nu­me­roon. Äi­din pyyn­nös­tä huo­li­mat­ta poi­kaa ei suos­tut­tu ha­ke­maan ko­toa. Sen si­jaan ky­syt­tiin, asuu­ko ko­to­na alai­käi­siä. Kun Stii­na ker­toi ko­to­na asu­vas­ta 12-vuo­ti­aas­ta pik­ku­vel­jes­tä, täs­tä teh­tiin las­ten­suo­je­luil­moi­tus.

– Jär­ky­tyin sy­väs­ti. Ajat­te­lin, et­tä mi­nut ko­e­taan niin epä­kel­vok­si äi­dik­si, et­tä kuo­puk­se­ni ote­taan huos­taan. So­si­aa­li­työn­te­ki­jät kä­vi­vät meil­lä ko­to­na ja to­te­si­vat, et­tä pik­ku­vel­jen asi­at ovat hy­vin. Tun­tui hul­lul­ta, et­tä se poi­ka, joka oli­si tar­vin­nut apua, sai rel­les­tää rau­has­sa, mut­ta ta­sa­pai­noi­nen pik­ku­ve­li oli­si kyl­lä saa­nut tu­kea.

Erää­nä yö­nä soi pu­he­lin ja van­hem­mat pyy­det­tiin kii­reh­ti­mään sai­raa­laan, jos he ha­lu­a­vat vie­lä näh­dä poi­kan­sa. Timo oli ot­ta­nut yli­an­nok­sen. On­nek­si poi­ka sel­vi­si.

– Ker­ran mi­nul­ta pa­loi her­mo ja huu­sin Ti­mol­le, et­tä pai­nu ju­nan al­le, en jak­sa enää. Timo ka­to­si ja jou­duin soit­ta­maan po­lii­sit et­si­mään hän­tä. He et­si­vät ul­la­kon ja ros­si­poh­jan. Timo löy­tyi va­hin­goit­tu­mat­to­ma­na juu­ri, kun olin ro­mah­ta­mai­sil­la­ni ah­dis­tuk­ses­ta ja syyl­li­syy­des­tä.

”Mi­nun ei tar­vit­se ol­la ai­na ta­voi­tet­ta­vis­sa”

Nyt Timo on 25-vuo­ti­as nuo­ri­mies. Hän asuu omas­sa tu­ki­a­sun­nos­saan pit­kän lai­tos­kier­teen jäl­leen. Hän on yhä se­ka­käyt­tä­jä, mut­ta ha­lu­ai­si pääs­tä kui­vil­le.

Stii­na on päät­tä­nyt, et­tä ei käy­tä omaa ai­nut­laa­tuis­ta elä­mään­sä Ti­mos­ta mu­reh­ti­mi­seen. Hän har­ras­taa asi­oi­ta, jot­ka an­ta­vat hä­nel­le muu­ta ajat­te­le­mis­ta ja meni mu­kaan yh­dis­tys­toi­min­taan. Maa­laus, as­kar­te­le­mi­nen ja kir­joit­ta­mi­nen ovat Stii­nan hen­ki­rei­kä.

Päi­vät me­ne­vät hy­vin, mut­ta öi­sin ah­dis­ta­vat aja­tuk­set hii­pi­vät mie­leen. Stii­na on op­pi­nut lai­ta­maan asi­at eri­lai­siin lo­ke­roi­hin, jois­ta yk­si on hir­ve­än mus­ta. Mut­ta se on vain yk­si lo­ke­ro mui­den elä­män laa­ti­koi­den jou­kos­sa.

En voi aut­taa hän­tä it­ke­mäl­lä ja mu­reh­ti­mal­la. Olen ol­lut riit­tä­vän hyvä äi­ti.

Timo soit­taa ja vies­tit­te­lee äi­dil­leen usein mon­ta ker­taa päi­väs­sä. Seit­se­mäl­lä ker­ral­la kym­me­nes­tä hä­nel­lä on paha olo.

– Vas­ta äs­ket­täin oi­val­sin, et­tä mi­nun ei tar­vit­se ol­la koko ajan ta­voi­tet­ta­vis­sa. Voin lait­taa poi­ka­ni vies­tei­hin es­ton niin, et­tä ne ei­vät tule kän­nyk­kää­ni.

Su­ku­lai­set ei­vät kysy Ti­mon kuu­lu­mi­sia, mikä on Stii­nas­ta su­rul­lis­ta. Timo on ikään kuin la­kan­nut ole­mas­ta. Eni­ten äi­din miel­tä pa­hoit­ta­vat pu­heet nark­ka­ris­ta. Näin sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä se on tot­ta.

–Hän on kui­ten­kin mi­nun lap­se­ni, en­kä hy­väk­sy sitä, et­tä muut kuin minä it­se ar­vos­te­le­vat ja tuo­mit­se­vat hän­tä.

– Olen yli vii­si­kymp­pi­nen. En voi enää kan­na­tel­la liki sa­ta­ki­lois­ta 193-sent­tis­tä mies­tä. En jak­sa, ei­kä mi­nun ole pak­ko. On hir­ve­än su­rul­lis­ta, jos Ti­mon elä­mä jat­kuu sa­maan tyy­liin kuin tä­hän as­ti, mut­ta minä ai­on naut­tia ja elää ai­nut­ker­tais­ta elä­mää­ni. En voi aut­taa hän­tä it­ke­mäl­lä ja mu­reh­ti­mal­la. Olen ol­lut riit­tä­vän hyvä äi­ti.