Sain ol­la lap­si vain ohi­kii­tä­vien het­kien ajan. Jos­kus lei­kin eh­kä puo­li tun­tia ka­ve­rei­den kans­sa ko­ti­pi­hal­lam­me Itä-Hel­sin­gis­sä, mut­ta ai­na aa­mui­sin ja il­tai­sin mi­nun piti huo­leh­tia kol­mes­ta pik­ku­si­sa­ruk­ses­ta­ni, kun äi­ti oli töis­sä toi­mis­to­sii­voo­ja­na. Päi­vi­sin äi­ti lait­toi ruo­an per­heel­le.

Isä oli ym­pä­ri­päis­sään joka iki­nen vii­kon­lop­pu. Useim­mi­ten hän joi ko­to­na ja rai­vo­si. Kun olin noin 5–7-vuo­ti­as, kuun­te­lin usein sän­gys­sä isän ja äi­din rii­taa, kun­nes tuli se het­ki, jol­loin mi­nun oli men­tä­vä vä­liin. Isä uh­ka­si lyö­dä äi­tiä mil­loin mil­lä­kin esi­neel­lä.

Yri­tin en­sin ai­na hy­väl­lä, mut­ta lo­pul­ta uh­kai­lin isää – ja löin ta­kai­sin­kin. Ar­ki oli täyn­nä pel­koa ja vä­ki­val­lan uh­kaa. Äi­ti ja nuo­rem­mat si­sa­ruk­set it­ki­vät ja minä yri­tin suo­jel­la hei­tä.

Soi­tin po­lii­sit vas­ta, jos isä uh­ka­si pa­hoin­pi­del­lä äi­tiä te­rä­a­seel­la ku­ten keit­ti­ö­veit­sel­lä. Ker­ran naa­pu­ri soit­ti po­lii­sin, mut­ta isä sai sen sel­vil­le ja kävi hak­kaa­mas­sa naa­pu­rin. Sen jäl­keen ku­kaan ei puut­tu­nut asi­oi­him­me. Äi­ti oli pa­hoin­pi­te­ly­jen ta­kia sai­raa­la­hoi­dos­sa ai­na­kin ker­ran.

"Meil­lä ei pu­hut­tu tun­teis­ta"

En pi­tä­nyt isää var­si­nai­ses­ti isä­nä, ja eh­kä juu­ri se aut­toi sel­viy­ty­mään. Mi­nua aut­toi myös se, et­tä mie­li­ku­vi­tus­maa­il­mas­sa­ni ajat­te­lin sa­laa kum­mi­tä­ti­ni – isä­ni sis­kon – ole­van oi­kea äi­ti­ni, vaik­ka vä­lil­lä meni vuo­sia, et­ten edes ta­van­nut hän­tä.

Jos­kus vii­na sai isän it­ke­mään, ja olin kuun­te­li­ja­na, kun hän ker­toi oman äi­tin­sä ko­vuu­des­ta. Sel­vin päin isä oli omal­la ta­val­laan ar­ka, ja pu­hu­mi­nen oli hä­nel­le vai­ke­aa. Var­sin­kaan tun­teis­ta ei meil­lä pu­hut­tu. Yri­tin usein suos­tu­tel­la äi­tiä ero­a­maan isäs­tä, mut­ta hän sa­noi, et­tä se on mah­do­ton­ta.

Ih­me kyl­lä mi­nul­la säi­lyi toi­vo pa­rem­mas­ta. Vaik­ka pel­kä­sin isää, en kos­kaan an­ta­nut hä­nen nu­jer­taa mi­nua. Oli ää­rim­mäi­sen ras­kas­ta, et­tä jou­duin jat­ku­vas­ti kai­va­maan si­säl­tä­ni sen voi­man, jol­la vas­tus­tin isää.

Lue myös: Sa­to­ja ki­lo­met­re­jä juok­se­va Jar­mo: "Ult­ra­juok­su aut­taa su­ru­työs­sä"

Al­ko­ho­lis­mi etään­nyt­ti äi­ti­suh­teen

Me­nin nai­mi­siin 18-vuo­ti­aa­na ja saim­me tyt­tä­ren. Suh­de ei kes­tä­nyt, kos­ka olin ot­ta­nut en­sim­mäi­sen mie­hen, jon­ka tie­sin rait­tiik­si. Muu­ta­man vuo­den jäl­keen ta­pa­sin ny­kyi­sen mie­he­ni, joka on hyvä ai­kui­nen ih­mi­nen. Us­kon, et­tä Luo­ja on jär­jes­tä­nyt koh­dal­le­ni tä­män on­nen. Saim­me yh­des­sä po­jan.

Olin noin 30-vuo­ti­as, kun äi­ti vih­doin jät­ti isän. Sen seu­rauk­se­na yh­tey­te­ni isään kat­ke­si noin 20 vuo­dek­si. Ker­ran lä­he­tin hä­nel­le kir­jeen tai kor­tin saa­mat­ta vas­taus­ta. Äi­ti­ni al­ko­ho­li­soi­tui vä­hi­tel­len, ja vä­lim­me etään­tyi­vät.

Ta­pa­sin isän lo­pul­ta kum­mi­tä­din syn­ty­mä­päi­vä­juh­lis­sa. Kun ky­syin, muis­taa­ko hän kuka olen, hän ka­kis­te­li, et­tei muis­ta. “Älä viit­si pu­hua soo­paa”, sa­noin. Isäl­lä oli mu­ka­na iha­na nai­sys­tä­vä, jon­ka an­si­os­ta hän oli – us­ko­ma­ton­ta kyl­lä – rai­tis­tu­nut. Syn­ty­mä­päi­vil­lä hän ot­ti yh­den kon­ja­kin, ei­kä enem­pää. Kun aje­lin ko­tiin, lii­te­lin kor­keuk­sis­sa, kos­ka olin niin on­nel­li­nen isän puo­les­ta ja su­ku­lais­te­ni ta­paa­mi­ses­ta uu­del­leen.

Te­ra­pi­as­ta apua

Kos­ka olin ol­lut lap­suu­den per­hees­sä­ni se vah­va, ai­kui­se­na sai­ras­tuin val­heel­li­sen vah­vuu­den kaik­ki­voi­vaan tun­tee­seen. Py­rin aut­ta­maan kaik­kia lä­hi­pii­rin ih­mi­siä. Lii­an kilt­tey­te­ni ta­kia mi­nua ei kuun­nel­tu ei­kä ar­vos­tet­tu, ja jou­duin myös kiu­sa­tuk­si työ­pai­kal­la.

Kun olin 50-vuo­ti­as, kor­va­lää­kä­ri esit­ti ky­sy­myk­sen: “Kuin­ka sinä voit?” Purs­kah­din hir­ve­ään it­kuun, jos­ta ei tul­lut lop­pua. Kun sit­ten vii­mein hain apua pa­haan oloo­ni, di­ag­noo­si oli kes­ki­vai­kea ma­sen­nus, ja pää­dyin psy­ko­te­ra­pi­aan. Oli us­ko­mat­to­man upe­aa, et­tä sain kä­si­tel­lä elet­tyä elä­mää­ni erit­täin am­mat­ti­tai­toi­sen te­ra­peu­tin kans­sa ne­li­sen vuot­ta. Au­rin­ko al­koi pais­taa mi­nul­le­kin.

Lue myös:  ”It­kin rais­ka­tuk­si tu­le­mis­ta len­kil­lä ja joo­ga­tun­nil­la”

"Olen an­ta­nut an­teek­si"

Kol­me vuot­ta sit­ten kuu­lin ra­di­os­ta ko­ke­mu­sa­si­an­tun­ti­ja­kou­lu­tuk­ses­ta, jo­hon voi­vat ha­kea esi­mer­kik­si hen­ki­löt, joil­la on oma­koh­tai­nen ko­ke­mus päih­teis­tä tai elä­mäs­tä päih­de­sai­raan lä­hei­se­nä. Kä­vin vuo­den kes­tä­neen kou­lu­tuk­sen ja työs­ken­te­len nyt mui­den töi­de­ni ohel­la vas­taa­ja­na A-kli­nik­ka­sää­ti­ön verk­ko­pal­ve­lus­sa.

Ar­kie­lä­mäs­sä olen ai­em­min ais­ti­nut her­käs­ti mui­den tar­pei­ta, mut­ta nyt ko­e­tan ty­pis­tää tun­to­sar­vi­a­ni. Jos­kus ai­em­min mi­nun täy­tyi pi­dä­tel­lä it­se­ä­ni, et­ten rien­tä­nyt apuun, jos vaik­ka rai­ti­o­vau­nus­sa joku ker­toi ys­tä­väl­leen on­gel­mas­taan.

Sekä isä et­tä äi­ti ovat nyt kuol­leet. Pi­din lop­puun as­ti yh­teyt­tä myös isään, toi­sin kuin si­sa­ruk­se­ni. Ym­mär­rän hei­dän va­lin­tan­sa. Koen ny­kyi­sin, et­tä olin lap­suu­den per­hees­sä­ni kuin ul­ko­puo­li­nen so­si­aa­li­työn­te­ki­jä. Kuin mi­nut oli­si lä­he­tet­ty per­hee­seen, jot­ta sel­viy­tyi­sim­me.

Si­sa­ruk­se­ni odot­ti­vat isäl­tä an­teek­si­pyyn­töä, jota he ei­vät va­li­tet­ta­vas­ti eh­ti­neet saa­da. Kes­kus­te­luis­sa isän kans­sa tun­sin, et­tä omal­la ta­val­laan hän pyy­si meil­tä lap­sil­ta an­teek­si, vaik­ka hän ei saa­nut­kaan sa­no­tuk­si sitä sa­naa. Olen an­ta­nut an­teek­si mo­lem­mil­le van­hem­mil­le­ni, ja kä­vin myös ker­to­mas­sa sen heil­le

Lue myös:

Mon­ta lä­heis­tään saat­ta­nut Tii­na: ”Lä­heis­ten on pääs­tet­tä­vä ir­ti kuo­le­vis­ta”

Mar­ko Kul­ma­la: "Al­ko­ho­lis­ti ei koh­taa to­tuut­ta"

Al­ko­ho­lis­ta luo­pu­nut Ilo­na: "Pai­no­ni pu­to­si 25 ki­loa vuo­des­sa"