Ka­jaa­nin len­to­ken­täl­lä oli jou­lu­kui­sen kyl­mää ja pi­me­ää. Ta­ka­na oli yh­dek­sän tus­kal­lis­ta vuot­ta pa­ko­lai­se­na Kro­a­ti­an ser­bi­nä.

Sii­tä het­kes­tä tu­lee tänä tal­ve­na 18 vuot­ta, ja Dob­ri­la sei­soo lat­ti­as­ta kat­toon ulot­tu­van, val­ta­van pei­lin edes­sä omas­sa kam­paa­mo­sa­lon­gis­saan Hel­sin­gin Ul­lan­lin­nas­sa.

– Olen niin iha­nas­sa pai­kas­sa nyt. Mi­nun elä­mä­ni on kuin tuh­ki­mo­ta­ri­na ja olen it­se teh­nyt sen, hän sa­noo ja hy­myi­lee va­loi­sas­ti.

Hän sel­väs­ti hy­myi­lee it­sel­leen ja eh­kä jo­ten­kin kai­kel­le, mitä sii­nä het­kes­sä on.

Unel­mia, vi­si­oi­ta, on­nea

Dob­ri­la ei ole suo­ma­lai­sit­tain vaa­ti­ma­ton, mut­ta ei myös­kään yh­tään it­se­tie­toi­nen.  Hän tun­tuu sa­no­van ai­dos­ti iloi­se­na, mi­ten upe­aa moni asia on. Si­ris­tää sil­mi­ään ja tirs­kah­te­lee nau­ruun.

– Luu­len, et­tä olen hir­mui­sen hyvä esi­merk­ki maa­han­muut­ta­jas­ta. Minä edus­tan jo­ta­kin sel­lais­ta, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta. Tä­hän as­ti olen on­nis­tu­nut mo­nes­sa ju­tus­sa ei­kä ole pie­nin­tä­kään epäi­lys­tä, et­ten on­nis­tui­si taas.

Lue myös: He­le­na ha­lu­aa le­vit­tää ym­pä­ril­leen iloa: ”Olen mie­luum­min on­nel­li­nen kuin oi­ke­as­sa”

Mut­ta mis­tä hän saa voi­man­sa?

Suo­meen tu­lon jäl­keen Dob­ri­la kävi puo­li vuot­ta suo­men kie­len kurs­sia, jo­hon kuu­lui kie­li­har­joit­te­lu. Sii­tä pa­rin kuu­kau­den pääs­tä hä­nel­lä oli en­sim­mäi­nen työ­paik­ka kam­paa­mos­sa. Nyt hän pu­huu su­ju­vaa suo­mea ja pyö­rit­tää omaa yri­tys­tään jo 16:tta vuot­ta. Li­säk­si hän on opis­kel­lut Heal Yo­ur Life -kou­lut­ta­jak­si.

On tar­vit­tu unel­mia, vi­si­oi­ta, omaa ak­tii­vi­suut­ta, on­nea. Hä­nen mie­les­tään kaik­ki kum­pu­aa asen­tees­ta.

– Aja­tuk­si­aan voi har­joit­taa kuin li­hak­sia. Minä ajat­te­len, et­tä saan sen, mitä ha­lu­an.

Kroatiasta pakolaisena Helsinkiin tullut Dobrila Tadic sanoo elävänsä nyt tuhkimotarinaa.

Kii­tos vai­keuk­sis­ta

Dob­ri­lan elä­mäs­sä on ol­lut usei­ta kään­ne­koh­tia. En­sim­mäi­nen niis­tä oli lap­sen syn­ty­mä, kun hän oli vas­ta 17-vuo­ti­as. Sit­ten al­koi sota. Vai­kei­na pa­ko­lais­vuo­si­na lap­si oli se, joka piti ka­sas­sa.

– En kui­ten­kaan jou­tu­nut van­ki­laan tai rais­ka­tuk­si. Sain hy­vät kor­tit, sil­lä oli­sin voi­nut kuol­la.

Vuot­ta en­nen, kun Dob­ri­la muut­ti Suo­meen, hä­nen vel­jen­sä kuo­li.

– Ny­ky­ään osaan sa­noa kii­tos, kun on vai­ke­aa. Ajat­te­len, et­tä sain vai­ke­at ko­ke­muk­set, kos­ka kes­tän ne. Niil­lä on jo­kin tar­koi­tus. Ih­mi­nen ei ke­hi­ty il­man ki­pua.

Nuo­re­na hän ki­pui­li myös vää­ris­ty­neen oma­ku­van­sa kans­sa ja keik­kui ano­rek­si­an ra­ja­mail­la. Sit­tem­min hän on seis­syt niin pal­jon suu­ren pei­lin edes­sä, et­tä voi sa­noa it­sel­leen hel­pos­ti ”Vau, kun olen kau­nis”.

– On kiva ol­la vii­si­kymp­pi­nen, kos­ka tie­dän, et­tei mi­kään kes­tä ikui­ses­ti vaan me­nee ohi. Mel­kein odo­tan, et­tä oli­sin vie­lä van­hem­pi. Ym­mär­rän nyt, et­tei kan­na­ta ol­la lii­an va­ka­va. Mik­si ih­mees­sä?

Lue myös: 6 kei­noa ope­tel­la po­si­tii­vi­nen elä­mä­na­sen­ne

Joka vuo­si uu­si haas­te

Dob­ri­lal­la on ol­lut kym­me­nen vuo­den ajan ta­pa­na aset­taa it­sel­leen joka vuo­si jo­kin uu­si haas­te. Sel­lai­nen asia, jota hän ei ole iki­nä en­nen teh­nyt.

Hän on lo­pet­ta­nut tu­pa­koin­nin, juos­sut ma­ra­to­nin, ko­keil­lut avan­toa ja lii­to­var­jo­hyp­pyä. Tä­män vuo­den ta­voi­te oli nuk­kua yö tel­tas­sa, ja sen hän to­teut­ti va­el­lus­ret­kel­lä La­pis­sa elo­kuus­sa.

– La­pis­sa ih­mi­nen ei voi voi­da huo­nos­ti. Siel­lä ol­laan si­nut it­sen­sä ja luon­non kans­sa.

Haas­teil­la ri­kon omia ra­jo­ja­ni, vah­vis­tan miel­tä­ni ja on­nis­tu­mi­sen kaut­ta kek­sin uu­sia.

Hän us­koo vah­vas­ti sii­hen, mitä on juu­ri nyt. Sik­si hä­nen mie­les­tään ei kan­na­ta mu­reh­tia lii­kaa. Var­sin­kin lo­mal­la, kun on ai­kaa, hän usein ais­tii ää­net, tuok­sut, me­ren ja ih­mi­sen kuo­le­vai­suu­den­kin hy­vin voi­mak­kaas­ti.

– Minä täs­sä isos­sa maa­il­mas­sa olen vain pie­ni hie­kan jyvä. Tämä on jär­jes­tet­ty niin, et­tä ih­mi­nen elää niin het­ken, et­tä ei kan­na­ta huo­leh­tia huo­mi­ses­ta.

Lue myös:

Mik­si Ru­an­dan pa­ko­lai­nen ei ker­ro ta­ri­naan­sa lap­sil­leen?

Näin so­ma­li­a­lai­ses­ta pa­ko­lai­ses­ta tuli suo­ma­lai­nen kir­jai­li­ja