Vii­da­kon val­ti­as

COR­BETT NA­TI­O­NAL PARK, UT­TARK­HAND

Sa­van­nia peit­tää mie­hen kor­kui­nen kui­va hei­nik­ko. Sen suo­jas­sa lai­dun­taa kym­me­nien täp­lik­käi­den ak­sis­hir­vien lau­ma kuin po­ro­tok­ka. Vil­li­si­ka ton­kii maa­ta tien­pos­kes­sa, ja jär­ven ran­nas­sa val­ta­va nor­su­mat­ri­ark­ka pa­tis­taa lau­man­sa pie­no­kai­sia kyl­pe­mään. Met­sän reu­nas­sa har­maa­turk­ki­nen lan­gu­ri­a­pi­na is­tuu puu­nok­sal­la tä­hys­tä­mäs­sä.

Näky on kuin Af­ri­kas­ta, mut­ta tätä ho­via hal­lit­see lei­jo­naa­kin hur­jem­pi peto.

Jim Cor­bet­tin kan­sal­lis­puis­to Poh­jois-In­ti­as­sa on yk­si maa­il­man par­hais­ta pai­kois­ta koh­da­ta tii­ke­ri. Suo­je­lu­a­lu­eel­la elää noin 250 vil­liä tii­ke­riä, joi­ta koko maa­il­mas­sa on jäl­jel­lä enää kol­mi­sen­tu­hat­ta.

Dhi­ka­lan sa­van­ni si­jait­see kan­sal­lis­puis­ton kes­kel­lä. Kol­men tun­nin ajo­mat­ka on tait­tu­nut avo­kat­toi­sel­la maas­to­au­tol­la. Kuop­pai­sen met­sä­tien pien­ta­reet ovat täyn­nä hiek­kaan pai­nu­nei­ta tas­sun­jäl­kiä – tii­ke­rit kä­ve­le­vät mie­lel­lään tiel­lä – mut­ta ne jät­tä­nees­tä pe­dos­ta ei ole nä­ky­nyt vi­laus­ta­kaan.

Sa­van­nin lai­dal­la al­kaa jy­ke­vien sal­pui­den var­jos­ta­ma vii­dak­ko. Tie kään­tyy met­sän sii­mek­seen, ja mut­kan ta­ka­na odot­taa yl­lä­tys. Va­jaan kol­men­kym­me­nen met­rin pääs­sä, kes­kel­lä tie­tä, ma­kaa kel­ta­turk­ki­nen tii­ke­ri.

Au­ton näh­des­sään eläin nos­taa pää­tään. Se ve­nyt­te­lee rau­ke­as­ti kuin val­ta­viin mit­toi­hin kas­va­nut ko­ti­kis­sa. Ka­me­rat su­ri­se­vat, kun peto hau­kot­te­lee te­rä­viä ham­pai­taan esi­tel­len. Sit­ten se kat­soo suo­raan sil­miin ja hei­lut­taa hän­tään­sä kuin kiu­soi­tel­len: tule leik­ki­mään, jos us­kal­lat.

Vas­ta myö­hem­min ym­mär­rän, kuin­ka on­ne­kas olen. Tii­ke­rin nä­ke­mi­nen lä­hie­täi­syy­del­tä on In­ti­an upein luon­to­e­lä­mys. Moni tu­ris­ti is­tuu jeep­pi­sa­fa­reil­la päi­vä­kau­pal­la, ei­kä sil­ti näe vi­laus­ta­kaan In­ti­an ul­jaim­mas­ta eläi­mes­tä.

Muu­ta­man mi­nuu­tin ku­lut­tua tii­ke­ri kyl­läs­tyy odot­ta­maan leik­ki­ka­ve­ria. Se nou­see ylös ja ve­nyt­te­lee vie­lä ker­ran. Sit­ten vii­da­kon val­ti­as ka­to­aa ää­net­tö­mäs­ti ti­heik­köön. ◗

Elä­män ja kuo­le­man kau­pun­ki

VA­RA­NA­SI, UT­TAR PRA­DESH

Ku­jal­ta kai­kuu py­hiin­va­el­ta­jien lau­lu jo en­nen au­rin­gon­nou­sua.

Va­ra­na­sis­sa aa­mun­koit­to on päi­vän pa­ras het­ki, jo­ten ra­vis­tan it­se­ni he­reil­le ja suun­taan koh­ti Gan­ges­jo­en ran­taa.

Sou­ta­jat odot­ta­vat malt­ta­mat­to­mi­na päi­vän en­sim­mäi­siä asi­ak­kai­ta. Ly­hy­en tin­ki­mi­sen jäl­keen is­tun le­ve­ään puu­ve­nee­seen, joka li­puu hi­taas­ti ala­vir­taan.

Va­ra­na­sin syke on kiih­keim­mil­lään gha­teil­la, py­hän Gan­ge­sin ran­ta­rap­pu­sil­la. Aa­mun sa­ras­ta­es­sa ih­mi­set ko­koon­tu­vat joen var­rel­le pe­se­mään pyyk­ke­jä, as­ti­oi­ta ja it­se­ään. Joo­git vään­te­le­vät raa­jo­jaan ki­vu­li­aan nä­köi­siin sol­mui­hin, ja hin­du­pa­pit pal­vo­vat tai­vaan­ran­nas­ta nou­se­vaa au­rin­gon­ju­ma­la Su­ru­yaa lie­keh­ti­viä mal­jo­ja hei­lu­tel­len.

Ma­ni­kar­ni­ka Ghat on py­hi­tet­ty Va­ra­na­sin tär­keim­mäl­le ri­tu­aa­lil­le, polt­to­hau­tauk­sel­le. Kun vene lä­hes­tyy ran­taa, ro­vi­ois­sa

pa­la­van san­te­li­puun tuok­su täyt­tää il­man.

Ran­nas­sa kas­tit­to­mat ra­ken­ta­vat val­ta­vaa kok­koa. Sen ym­pä­ril­le

on ke­rään­ty­nyt vain mie­hiä, sil­lä nai­set ei­vät pää­se Ma­ni­kar­ni­kaan.

Syy on van­ha, ny­ky­ään lais­sa­kin kiel­let­ty pe­rin­ne

ni­mel­tä sati. Les­ken elä­mä on niin ka­rua, et­tä jot­kut mie­luum­min uh­raa­vat it­sen­sä syök­sy­mäl­lä avi­o­mie­hen­sä hau­ta­ro­vi­oon.

Hau­ta­jais­pai­kal­ta tun­tuu puut­tu­van jo­tain: ku­kaan ei it­ke.

Hin­du­kult­tuu­ris­sa kuo­le­ma ei ole su­rua vaa­ti­va elä­män lop­pu.

Se mer­kit­see siir­ty­mis­tä ikui­suu­den seu­raa­vaan osaan.

Kuo­le­mi­nen ni­me­no­maan Va­ra­na­sis­sa on mil­joo­nien hin­du­jen unel­ma. Polt­to­hau­taus py­hän joen ran­nal­la an­taa ta­val­lis­ta

suu­rem­man mah­dol­li­suu­den saa­vut­taa moks­ha, eli va­pau­tua

lo­pul­li­ses­ti jäl­leen­syn­ty­mi­sen kier­to­ku­lus­ta.

Naa­pu­rig­hat pulp­pu­aa elä­mää. Py­hiin­va­el­ta­jien jouk­ko

kuu­raa syn­te­jään pois py­hän joen ve­del­lä, tyn­ny­ri­ma­hai­nen

mies har­jaa kii­vaas­ti ham­pai­taan, ja pari tei­niä kroo­laa kil­paa

ran­taan saa­pu­vien ka­las­tus­ve­nei­den kans­sa.

Ym­pä­ris­tö­jär­jes­töt ovat va­roi­tel­leet Gan­ge­sin sur­ke­as­ta ti­las­ta

jo vuo­sia. Joen vesi on mo­nin pai­koin niin saas­tu­nut­ta, et­tä

myrk­ky- ja bak­tee­ri­pi­toi­suu­det ylit­ty­vät mo­ni­sa­ta­ker­tai­ses­ti.

Kaik­kia ei­vät tut­ki­joi­den mit­tauk­set het­kau­ta. Ran­nas­sa

is­tuu sad­hu, ras­ta­tuk­kai­nen ker­jä­läis­munk­ki. Mies sie­mai­lee

tyy­nes­ti mu­kis­taan sa­me­a­na vir­taa­van Gan­ge­sin py­hää vet­tä. ◗

Ku­nin­kaal­li­nen tee

DAR­JEE­LING, LÄN­SI-BEN­GAL

Dar­jee­lin­gin tee­vil­je­mät si­jait­se­vat Hi­ma­la­jan vuo­ris­ton ala­rin­teil­lä, 1200 met­rin kor­keu­del­la me­ren­pin­nas­ta.

Mies ään­te­lee kuin ham­mas­lää­kä­rin syl­ki-imu­ri. Hän ryys­tää lu­si­kas­taan hai­lak­kaa tee­tä, mul­jut­taa juo­maa suus­saan het­ken ja syl­käi­see sen la­vu­aa­riin. Sit­ten hän syök­syy seu­raa­van pos­lii­ni­ku­pin kimp­puun. Pöy­däl­le le­vi­tet­ty kip­po­ri­vi on ko­lut­tu läpi al­le mi­nuu­tis­sa.

Teen mais­te­lu­ti­lai­suus ei ole niin hie­nos­tu­nut kuin ku­vit­te­lin. Ho­su­mi­ses­ta huo­li­mat­ta siir­to­maa­hen­ki­seen kha­kiu­ni­vor­muun ja val­ke­aan es­suun son­nus­tau­tu­nut isän­tä­ni tun­tee teen­mais­ta­mi­sen sa­lat. Hän on tee­kei­sa­ri Swa­raj Ku­mar Ba­ner­jee, Ma­kai­ba­rin teep­lan­taa­sin omis­ta­ja­su­kua jo nel­jän­nes­sä pol­ves­sa. Hän vil­je­lee Dar­jee­lin­gin alu­een pa­ras­ta tee­tä.

Hi­ma­la­jan ala­rin­teil­lä si­jait­se­va Dar­jee­ling oli siir­to­maa-ai­ka­na brit­tien ra­kas­ta­ma lo­ma­kau­pun­ki. Ny­ky­ään seu­tu tun­ne­taan vuo­ris­to­va­el­luk­sis­ta, tii­be­tin­bud­d­ha­lai­sis­ta luos­ta­reis­ta ja kym­me­nis­tä tee­vil­jel­mis­tä.

Dar­jee­lin­gin mus­taa tee­tä kut­su­taan ”teen shamp­pan­jak­si”, ei­kä syyt­tä. Juo­man sävy on kul­tai­nen, tuok­su hie­nos­tu­nut ja maku he­del­mäi­nen. Kuu­lui­sin tee­laa­tu on Ma­kai­ba­rin vil­jel­mil­lä kas­va­va mus­kot­ti­vi­vah­tei­nen Sil­ver Tips Im­pe­ri­al. Sitä on myy­ty tee­mark­ki­noil­la lä­hes tu­han­nen eu­ron ki­lo­hin­nal­la.

Ma­kai­ba­ri Tea Es­ta­te on teen­vil­je­lyn edel­lä­kä­vi­jä. 150 vuot­ta sit­ten plan­taa­sil­le ra­ken­net­tiin maa­il­man en­sim­mäi­nen tee­teh­das, ja 1980-lu­vun lo­pul­la Ma­kai­ba­ris­ta tuli Dar­jee­lin­gin en­sim­mäi­nen luo­mu­tee­vil­jel­mä. Plan­taa­sil­le on myön­net­ty rei­lun kau­pan merk­ki, ja siel­lä vie­rai­le­vat tu­ris­tit voi­vat yö­pyä työn­te­ki­jöi­den tar­jo­a­mis­sa ko­ti­ma­joi­tuk­sis­sa. Maa­il­man luon­non­sää­tiö WWF on kii­tel­lyt vil­jel­mien ja nii­tä ym­pä­röi­vien met­sien mo­ni­muo­toi­suut­ta: alu­eel­la on jopa ta­vat­tu tii­ke­rei­tä.

Maa­il­man suu­rin keit­tiö

AM­RIT­SAR, PUN­JAB

Ruo­ka­sa­lin lat­ti­al­la is­tuu sa­to­ja ih­mi­siä vii­va­suo­ris­sa ri­veis­sä, pel­ti­lau­ta­set edes­sään. Kuin ru­koil­len he ojen­ta­vat kä­si­ään koh­ti tur­baa­ni­päis­tä mies­tä. Hän ja­kaa jo­kai­sel­le lät­ty­mäi­sen cha­pa­ti-lei­vän. Seu­raa­vak­si lau­ta­sil­le kau­ho­taan her­ne­sop­paa muis­tut­ta­vaa dal-lins­si­keit­toa suo­raan äm­pä­ris­tä.

Var­tin ku­lut­tua ate­ria on syö­ty. Sali tyh­je­nee, mut­ta vain het­kek­si. Oven ta­ka­na vuo­ro­aan odot­taa seu­raa­va näl­käis­ten pa­tal­joo­na.

Am­rit­sa­rin kau­pun­gis­sa si­jait­se­va Kul­tai­nen temp­pe­li on sik­hi­läi­syy­den py­hin paik­ka. Temp­pe­lin ruo­ka­la, Guru Ka Lan­gar, on maa­il­man suu­rin. Siel­lä vat­san­sa täyt­tää jopa 50 000 ih­mis­tä vuo­ro­kau­des­sa.

Vä­en­pal­jou­teen on hyvä syy. Yk­sin­ker­tai­nen ruo­ka mais­tuu tai­vaal­li­sel­ta, ei­kä sii­tä tar­vit­se mak­saa ru­pi­aa­kaan. Sik­hi­läi­syy­des­sä tär­kein­tä on ja­ka­mi­nen. Yh­tei­sel­le ate­ri­al­le ovat ter­ve­tul­lei­ta kaik­ki us­kon­toon, kas­tiin ja ihon­vä­riin kat­so­mat­ta.

Jät­ti­mäi­nen keit­tiö toi­mii kuin ras­vat­tu. Si­vu­ra­ken­nuk­ses­sa tun­ge­taan äm­pä­ri­kau­pal­la tai­ki­naa cha­pa­te­ja lei­po­vaan ko­nee­seen, suu­res­sa hal­lis­sa taas häm­men­ne­tään kol­men tu­han­nen lit­ran ve­toi­sia sop­pa­kat­ti­loi­ta.

Keit­ti­ös­sä huh­ki­vat ko­kit, tar­joi­li­jat ja as­ti­an­pe­si­jät ovat va­paa­eh­toi­sia. Tal­koo­työn an­si­os­ta Kul­tai­ses­sa temp­pe­lis­sä ruo­ki­taan kym­me­niä tu­han­sia py­hiin­va­el­ta­jia joka päi­vä.

Ruo­ka­lan vie­res­sä au­ke­aa temp­pe­li­a­lu­een kiil­tä­vän puh­das si­sä­pi­ha. Sin­ne­kin saa as­tua kuka ta­han­sa, mut­ta vain pal­jain ja­loin ja pää pei­tet­ty­nä.

Jal­ka­pal­lo­ken­tän ko­koi­sen ve­si­al­taan kes­kel­lä ki­mal­te­lee kul­lat­tu Har­man­dir-temp­pe­li. Siel­lä pa­pit lu­ke­vat tau­ot­ta py­hää kir­jaa, Guru Grant Sa­hi­bia. Luo­ja­ju­ma­laan ja sie­lun­va­el­luk­seen us­ko­vat sik­hit pal­vo­vat kir­jaan­sa kuin mes­si­as­ta.

Tur­baa­ni­päi­set mie­het kyl­pe­vät ”kuo­le­mat­to­muut­ta tuo­van nek­ta­rin” al­taas­sa. Khal­san eli ”ai­don” sik­hin tun­nis­taa ui­ma-asus­sa­kin. Mu­ka­na kul­ke­vat ai­na vii­si asi­aa: löy­sät alus­hou­sut, te­rä­vä ti­ka­ri, me­tal­li­nen ran­ne­ren­gas, pui­nen kam­pa ja muh­kea tur­baa­ni. Sen suo­jiin on kää­rit­ty leik­kaa­ma­ton tuk­ka, jos­sa sik­hit us­ko­vat voi­man­sa pii­le­vän.

Pik­ku-Tii­bet

LA­DAKH, JAM­MU JA KASH­MIR

Karu mai­se­ma on kuin kuun pin­taa. Ym­pä­ril­lä on tuu­len kai­ver­ta­mia hiek­ka­ki­vi­sei­nä­miä ja ho­ri­son­tis­sa ko­ho­aa rivi lu­mi­huip­pui­sia vuo­ria. Pui­ta kas­vaa vain laak­son poh­jal­la, pu­rok­si kui­vu­neen jo­kiu­o­man ran­nal­la. Ai­noa vä­ri­pilk­ku on ne­nä­lii­nan ko­kois­ten ru­kous­lip­pu­jen nau­ha, joka le­pat­taa na­pa­kas­sa tuu­les­sa kuin kan­gas­tus.

Kuk­ku­lan la­el­la seis­tes­sä tun­tuu kuin oli­si mat­kus­ta­nut ai­na­kin sata vuot­ta ajas­sa taak­se­päin.

Vuo­ren­rin­teel­lä roik­kuu toi­siin­sa ta­ker­tu­nei­ta sa­vi­ta­lo­ja. Kylä on kuin kes­ki­ai­kai­nen lin­noi­tus, jon­ka yl­le ko­ho­a­vaa kal­li­o­jyr­kän­net­tä hal­lit­see val­ke­ak­si kal­kit­tu­jen ra­ken­nus­ten ry­päs. Se on tu­hat vuot­ta van­ha La­ma­yu­ru, yk­si koko La­dak­hin van­him­mis­ta luos­ta­reis­ta.

Kor­ke­an vuo­ris­ton ym­pä­röi­mä La­dakh on In­ti­an syr­jäi­sim­piä kolk­kia. Puo­lik­kaan La­pin lää­nin ko­koi­nen vuo­ris­to­val­ta­kun­ta tun­ne­taan tii­be­tin­bud­d­ha­lai­sen kult­tuu­rin vii­mei­se­nä lin­nak­kee­na.

Suu­rin osa La­dak­hin asuk­kais­ta elää maa­seu­dun pik­ku­ky­lis­sä. Ne ovat säi­ly­neet lä­hes muut­tu­mat­to­mi­na vuo­si­sa­das­ta toi­seen. Säh­kö, as­falt­ti­tiet ja tu­ris­mi ovat löy­tä­neet syr­jä­seu­duil­le vas­ta kol­men vii­me vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na.

La­dak­hia kut­su­taan usein Pik­ku-Tii­be­tik­si, sil­lä suu­rin osa sen asuk­kais­ta on tii­be­tin­bud­d­ha­lai­sia. La­dak­his­sa mo­net ta­vat ja pe­rin­teet ovat säi­ly­neet pa­rem­min kuin ra­jan ta­ka­na, kii­na­lais­ten yli vii­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten mie­hit­tä­mäs­sä Tii­be­tis­sä.

Luos­ta­rin hä­mä­rään as­tu­es­sa tun­tee, kuin­ka tii­be­tin­bud­d­ha­lai­suus on tai­kaa täyn­nä. Sei­nä­maa­lauk­sis­sa tans­si­vat de­mo­nit ja alt­ta­ril­la Da­lai-la­maa esit­tä­vän va­lo­ku­van vie­res­sä sa­vu­a­vat suit­suk­keet.

Kun­ni­a­pai­kal­la pat­sas­te­lee viik­se­käs hah­mo, joka hei­lut­taa var­taa­seen sei­väs­tet­ty­jä ir­ti­lei­kat­tu­ja päi­tä. Her­ra on tii­be­tin­bud­d­ha­lai­suu­den pe­rus­ta­ja, 700-lu­vul­la elä­nyt Guru Rin­poc­he. La­dak­his­sa hän­tä pal­vo­taan kuin Bud­d­haa ikään.

Ru­kous­myl­ly­jä on kaik­ki­al­la. Puus­ta veis­tet­ty - tai vaik­ka­pa pel­ti­ses­tä säi­ly­ke­pur­kis­ta ky­hät­ty - myl­ly täy­te­tään bud­d­ha­lai­sin mant­roin. Se on kuin au­to­maat­ti, jon­ka pyö­räyt­tä­mi­nen vas­taa kaik­kien si­säl­le sul­lot­tu­jen ru­kous­ten lau­su­mis­ta ää­neen.

VIL­LE PA­LO­NEN / TEKS­TI JA KU­VAT

Oma Ai­ka 8/2013