Yli ne­li­kymp­pi­sel­lä on usein pai­na­vam­pi rep­pu se­läs­sään, to­te­aa psy­ko­te­ra­peut­ti Lii­sa Vä­li­lä.

Hän työs­ken­te­lee Ka­ta­ja –Pa­ri­suh­de­kes­kus ry:n toi­min­nan­joh­ta­ja­na ja oh­jaa pa­ri­suh­de­kurs­se­ja yh­des­sä myös puo­li­son­sa, ver­tai­soh­jaa­ja Juha Vä­li­län kans­sa.

”Ras­kaam­pi elä­män­ko­ke­mus­ten rep­pu voi ol­la pa­ri­suh­teen aloit­ta­mi­sen kan­nal­ta hyvä asia tai sit­ten pai­no­las­ti”, Lii­sa miet­tii.

Pal­jon riip­puu sii­tä, mi­ten on elä­män­ko­ke­muk­si­aan kä­si­tel­lyt mat­kan var­rel­la ja mitä niis­tä on ot­ta­nut opik­si. Vuo­sien myö­tä ih­mi­set useim­mi­ten op­pi­vat, et­tä ris­ti­rii­dois­sa koh­te­luun, ei louk­kaa­mi­seen ei­kä sol­vauk­siin. Kun koko ar­jen pu­nai­se­na lan­ka­na kul­kee ar­vos­tus ja rak­kaus, suh­de saa vah­van pe­rus­tan.

Mut­ta en­tä sit­ten, kun ta­ka­na on jo vuo­si­kym­me­niä yh­teis­tä elä­mää – ei­kä ole enää mi­tään yh­teis­tä kes­kus­tel­ta­vaa? Sek­si­suh­de on kuih­tu­nut ja tun­tuu, et­tä ai­noa yh­dis­tä­vä te­ki­jä on lap­set, jot­ka he­kin pian len­tä­vät omil­le teil­leen. Voi­ko toi­seen ra­kas­tua uu­del­leen?

”Minä ra­kas­tuin tä­hän mie­heen vii­me ke­sä­nä taas uu­del­leen”, Lii­sa nau­rah­taa ja kat­soo Ju­haa.

”Rau­hal­li­set aa­mu­kah­vit, yh­tei­set hi­ki­set pi­hau­ra­kat ja kii­reet­tö­mät il­lat sau­nan lau­teil­la vah­vis­ta­vat yh­teen­kuu­lu­vuut­tam­me.” Yh­teyt­tä ja ro­man­tiik­kaa voi vaa­lia. Eri elä­män­ti­lan­teis­sa kump­pa­nin voi näh­dä ai­van uu­sin sil­min.

”Mei­dän pa­ri­suh­tees­sam­me Juha on se, joka sy­tyt­te­lee myrs­ky­lyh­ty­jä mök­ki­sau­nan ik­ku­nal­le. Is­tum­me yh­des­sä ne­näk­käin, pe­laam­me ja pu­hum­me.”

Kos­ke­ta, ha­lua, ra­kas­ta

Rak­kaus py­syy elä­vä­nä, kun sitä ruo­ki­taan. Lii­sa ja Juha ovat ol­leet yh­des­sä lä­hes 25 vuot­ta. He ovat käy­neet yh­des­sä läpi mo­nia vai­kei­ta ai­ko­ja: lap­sen va­ka­van louk­kaan­tu­mi­sen au­to-on­net­to­muu­des­sa 9-vuo­ti­aa­na ja 1990-lu­vun pank­kik­rii­siä seu­ran­neen Ju­han pit­kän työt­tö­myys­kau­den sekä sai­ras­tu­mi­set. Juha työs­ken­te­li sil­loin si­joi­tus- ja yri­tys­neu­vo­ja­na. Vä­lil­lä hän ajoi tak­sia ja on ny­kyi­sin vir­ka­mies.

Lii­sa on työs­ken­nel­lyt en­nen te­ra­peu­tik­si opis­ke­lu­aan pap­pi­na ja opet­ta­ja­na. Kun per­heen lap­set oli­vat pie­niä, he muut­ti­vat use­am­man ker­ran Lii­san pät­kä­töi­den pe­räs­sä. Stres­saa­vi­na ruuh­ka­vuo­si­na hei­tä aut­toi yk­si asia ylit­se mui­den: yh­teys.

”Kun olim­me ol­leet pari vuot­ta yh­des­sä, al­koi tun­tua, et­tä jois­ta­kin asi­ois­ta oli to­del­la vai­kea pu­hua. Mei­dän oli myös vai­kea il­mais­ta tun­tei­tam­me. Sil­loin läh­dim­me en­sim­mäi­sen ker­ran pa­ri­suh­de­kurs­sil­le ja saim­me li­sää roh­keut­ta vaa­lia suh­teen lä­hei­syyt­tä ja sek­su­aa­li­suut­ta.”

Kurs­seis­ta tuli jo­ka­vuo­ti­nen pe­rin­ne ja lo­pul­ta Lii­san am­mat­ti. Kurs­seil­ta löy­tyi myös par­haat ys­tä­vät, joi­den kans­sa pu­hu­taan pa­ri­suh­tees­ta hy­vin avoi­mes­ti: Ei va­li­te­ta ei­kä nal­jail­la

puo­li­son kus­tan­nuk­sel­la, vaan pu­hu­taan sii­tä, mitä meil­le oi­ke­as­ti kuu­luu ja mi­ten meil­lä me­nee.

”Tär­ke­ää on vaa­lia myös sek­su­aa­li­suut­ta, toi­sen kos­ket­ta­mis­ta, ha­lai­lua ja suu­te­lua”, Lii­sa Vä­li­lä muis­tut­taa. ”Ras­kaat elä­män­vai­heet ovat opet­ta­neet, mi­ten tär­ke­ää on ker­toa juu­ri nyt rak­kau­des­taan lä­hei­sil­leen. Huo­mi­ses­ta ei kos­kaan tie­dä”, Juha Vä­li­lä sa­noo. ◗

Li­sä­tie­toa pa­ri­suh­de­kurs­seis­ta: www.pa­ri­suh­de­kes­kus.fi

”Ai­kui­sen nai­sen ei tar­vit­se ol­la mie­lik­si ke­nel­le­kään”

Ou­lu­lai­set Kris­tii­na Ke­to­la-Ora­va ja Pasi Ora­va ta­pa­si­vat vä­hän al­le ne­li­kymp­pi­si­nä päi­vä­tans­seis­sa.

”Minä hain Pa­sia vii­si ker­taa tans­si­maan. Nii­den tans­sien vä­lis­sä eh­dim­me pu­hua pal­jon. Tie­sin heti, et­tä tämä ih­mi­nen on pa­ras mi­nul­le”, Kris­tii­na, 53, muis­te­lee.

Pasi, 52, tar­vit­si miet­ti­mi­sai­kaa. Avi­oe­ros­ta oli ku­lu­nut kak­si vuot­ta ja hän ha­lu­si naut­tia vie­lä het­ken va­pau­des­ta.

”Kris­tii­na osui koh­dal­le vä­hän lii­an ai­kai­sin”, hän nau­rah­taa. Mut­ta jo vuo­ro­kau­den ku­lut­tua Pasi soit­ti Kris­tii­nal­le.

”Tans­sit oli­vat per­jan­tai­na, en­sit­ref­fit lau­an­tai­na – ja jo maa­nan­tai­na mo­lem­pien lap­set oli­vat ku­vi­os­sa mu­ka­na.”

Pasi tuli las­ten­sa kans­sa Kris­tii­nan ja hä­nen las­ten­sa luok­se ruo­kai­le­maan il­ta­päi­väl­lä.

”Ta­paa­mi­nen oli ren­to ja miel­lyt­tä­vä. Kaik­ki lap­set suh­tau­tui­vat ti­lan­tee­seen ute­li­ai­na.”

Pa­sil­la on kak­si nyt jo ai­kuis­ta las­ta ja Kris­tii­nal­la kol­me, jois­ta van­hin kuo­li hil­jat­tain. Ny­kyi­sin heil­lä on seit­se­män las­ten­las­ta ja kol­me ”oves­ta ei­kä vat­sas­ta” tul­lut­ta per­hee­seen si­joi­tet­tua las­ta, nyt 9-, 13- ja 15-vuo­ti­aat.

”Mei­dän vä­liin ei pää­se ku­kaan”

Ai­ka pian suh­teen al­ka­mi­sen jäl­keen Kris­tii­na ma­sen­tui.Suh­de Pa­sin kal­tai­seen tur­val­li­seen ja luot­ta­mus­ta he­rät­tä­vään mie­heen käyn­nis­ti hä­nes­sä kas­vup­ro­ses­sin, joka toi mu­ka­naan myös ma­sen­nuk­sen.

”Mi­nun piti käy­dä läpi elä­mää­ni ja it­se­ä­ni: kuka olen ja mitä ha­lu­an? Pasi jou­tui alus­sa kan­nat­te­le­maan mi­nua. Hä­nen kans­saan olen kas­va­nut ai­kui­sek­si nai­sek­si, jon­ka ei tar­vit­se miel­lyt­tää ke­tään”, Kris­tii­na sa­noo.

”Meil­lä on vah­va luot­ta­mus sii­hen, et­tä tämä rak­kaus kes­tää ja jat­kuu. Mei­dän vä­liin ei pää­se ku­kaan, vaik­ka jos­kus ovat jot­kut yrit­tä­neet”, Pasi jat­kaa.

Kris­tii­na ja Pasi miet­ti­vät, mikä hei­dän suh­tees­saan on toi­sin kuin nuo­ruu­den pa­ri­suh­teis­sa.

”Täs­sä iäs­sä jo tie­tää, mil­lai­nen ha­lu­aa ol­la ih­mi­se­nä ja mitä tar­vit­see toi­sel­ta”, Pasi sa­noo.

”Sa­nom­me suo­raan ja sel­ke­äs­ti, mitä ha­lu­am­me. Suo­ral­la pu­heel­la voi vält­tää mo­net vää­ri­nym­mär­ryk­set ja on­gel­mat”, Kris­tii­na täy­den­tää.

”Iän myö­tä on tul­lut myös enem­män ym­mär­rys­tä ja lem­peyt­tä tois­ta koh­taan – myös sen ym­mär­tä­mis­tä, et­tä me muu­tum­me kai­ken ai­kaa. Toi­sen kas­va­mi­seen ja muut­tu­mi­seen osaa jo so­peu­tua.”

Suun­ni­tel­mia ruu­tu­pa­pe­ril­la

Uus­per­he-elä­män­sä Kris­tii­na ja Pasi ovat suun­ni­tel­leet pe­rus­teel­li­ses­ti. En­nen yh­teen muut­ta­mis­ta he miet­ti­vät ja so­pi­vat vih­kon ja ky­nän kans­sa, mi­ten yh­tei­nen ar­ki saa­daan su­ju­maan.

”Sään­nöt laa­dit­tiin sel­vik­si jo en­nen muut­toa. Ta­los­sam­me oli lap­sil­le yk­si huo­ne lii­an vä­hän. So­vim­me, et­tä jo­kai­nen lap­si asuu vuo­rol­laan puo­li vuot­ta yh­des­sä toi­sen si­sa­ruk­sen kans­sa.”

Myös sii­tä so­vit­tiin, et­tä per­hee­seen ei tule enää uut­ta vau­vaa. Sen si­jaan he päät­ti­vät ryh­tyä si­jais­van­hem­mik­si.

Kun toi­set vii­si­kymp­pi­set naut­ti­vat va­pau­des­ta, Pa­sil­la ja Kris­tii­nal­la on yhä ko­to­na kou­lui­käi­siä lap­sia. Per­heen ar­kea seu­raa­vat lää­kä­rit, so­si­aa­li­työn­te­ki­jät ja las­ten bi­o­lo­gi­set su­ku­lai­set.

”Mo­net ovat tul­leet sa­no­maan, et­tä oli­sit­te te voi­neet hel­pom­min­kin elä­män­ne elää”, Pasi nau­rah­taa.

”Toki mie­tim­me sil­loin ai­koi­naan yö­tä myö­ten, otam­me­ko meil­le tar­jo­tut lap­set vas­taan, ja mil­lais­ta elä­mä on sit­ten vii­si­kymp­pi­se­nä tä­män ikäis­ten las­ten van­hem­pi­na. Se, mi­hin si­tou­dum­me, myös pi­tää.”

Si­jais­van­hem­muus on opet­ta­nut Pa­sil­le ja Kris­tii­nal­le en­nen kaik­kea kär­si­väl­li­syyt­tä.

”Pal­kit­se­via ovat ne het­ket, kun lap­si sa­noo puo­len­tois­ta vuo­den yh­des­sä asu­mi­sen jäl­keen, et­tä kyl­lä minä si­nus­ta tyk­kään. Muu­tok­sen as­ke­lia saa seu­ra­ta ja odot­taa mon­ta vuot­ta”,Kris­tii­na ker­too.

”Mut­ta jos oli­sim­me unoh­ta­neet huo­leh­tia pa­ri­suh­tees­tam­me, huo­nos­ti oli­si käy­nyt”, Pasi to­te­aa.

Pa­ri­suh­det­ta hoi­de­taan useim­mi­ten sau­nas­sa kes­kus­te­le­mal­la las­ten men­tyä nuk­ku­maan. Pasi ja Kris­tii­na pi­tä­vät myös kiin­ni vii­des­tä kah­den­kes­ki­ses­tä vii­kon­lo­pus­ta ja kah­des­ta vii­kon mit­tai­ses­ta ”lap­si­va­paas­ta” lo­ma­vii­kos­ta.

”Ei pa­ri­suh­de pysy hy­vä­nä, el­lei sii­hen kes­ki­ty kun­nol­la.” ◗

”Täs­sä iäs­sä rak­kaus on py­säh­ty­mis­tä”

Ul­la ja Timo Kan­gas ovat reis­san­neet jo vii­den­tois­ta vuo­den ajan kah­den kau­pun­gin vä­liä. Nai­mi­sis­sa he ovat ol­leet kol­me­tois­ta vuot­ta, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta Ul­lan, 62, ko­ti­kau­pun­ki on Kok­ko­la ja Ti­mon, 65, Tur­ku. Vä­li­mat­kaa kah­den ko­din vä­lil­lä on 420 ki­lo­met­riä.

”Ul­lan äi­ti täyt­ti juu­ri sata vuot­ta, ja Ul­la käy mon­ta ker­taa vii­kos­sa kat­so­mas­sa hän­tä. Se on yk­si syy, mik­si em­me eläk­keel­le jään­nin jäl­keen­kään ole aset­tu­neet pel­käs­tään yh­teen kau­pun­kiin”, Timo ker­too.

Mo­lem­mil­la on myös omat ys­tä­vät ja har­ras­tuk­set ko­ti­kau­pun­gis­saan.

Timo ja Ul­la ra­kas­tui­vat toi­siin­sa vii­si­kymp­pi­si­nä. Se ei ol­lut mi­kään hur­ja tun­ne­ry­säys, vaan lem­pe­ää yh­teen kas­va­mis­ta ajan kans­sa.

”Ta­pa­sim­me sink­ku­mat­kal­la Kree­tal­la. Minä olin toi­pu­nut vuo­den ajan ran­kas­ta avio-eros­ta, jota en oli­si it­se ha­lun­nut. Elä­mä oli ol­lut pit­kään mus­taa tun­ne­lia”, Timo ker­too.

Ul­la puo­les­taan oli elä­nyt koko ai­kui­si­kän­sä sink­ku­na. Hän työs­ken­te­li ala­kou­lun opet­ta­ja­na Kok­ko­las­sa. Timo oli kau­pun­gin vir­ka­mies Tu­rus­sa. Ti­mol­la on edel­li­ses­tä avi­o­lii­tos­taan kak­si ai­kuis­ta poi­kaa, Ul­lal­la ei ole lap­sia.

”Ra­kas­tu­mi­nen ei ol­lut meil­le mi­kään iso ”bang” ei­kä tun­tei­den kuo­hun­taa. Kiin­nos­tuin Ul­las­ta ja vink­ka­sin len­to­ken­täl­lä ko­tiin läh­ties­sä, et­tä lo­maa on vie­lä jäl­jel­lä en­kä ole muu­ten kos­kaan käy­nyt Kok­ko­las­sa”, Timo muis­te­lee.

Ul­la ka­vah­ti aluk­si Ti­mon lä­hes­ty­mis­tä, vaik­ka Timo tun­tui­kin miel­lyt­tä­väl­tä, kes­kus­te­lu­tai­toi­sel­ta mie­hel­tä. Hän ohit­ti eh­do­tuk­sen hie­no­tun­tei­ses­ti.

”Ajat­te­lin, et­tä joko se on ko­tii­ni tu­los­sa”, Ul­la nau­rah­taa.

Sink­ku­mat­ka­lai­set oli­vat ke­rän­neet nimi- ja osoi­te­lis­tan mat­ka­seu­ru­ees­ta. Ko­tiin pa­lat­tu­aan Ul­la al­koi miet­tiä Ti­moa ja päät­ti kir­joit­taa mie­hel­le.

”Olim­me ihan van­ha­nai­kai­ses­ti kir­jeen­vaih­dos­sa yh­den ke­sän ajan. Kou­lu­jen al­ka­mi­sen ai­koi­hin ta­pa­sim­me Kok­ko­las­sa”,

Ul­la ker­too.

Pari ta­pa­si kah­den vuo­den ajan vain vii­kon­lop­pui­sin. Vuon­na 1999 he me­ni­vät kih­loi­hin ja seu­raa­va­na vuon­na nai­mi­siin. ”Mei­dän suh­teem­me on kump­pa­nuut­ta, ys­tä­vyyt­tä ja ta­sai­sen rau­hal­lis­ta me­noa”, Timo ku­vai­lee.

”Nuo­re­na ra­kas­tu­mi­seen liit­tyi ai­na tus­kaa ja epä­var­muut­ta. Sy­dän oli pa­kah­tua tun­teis­ta. Täs­sä iäs­sä ra­kas­tu­mi­nen ja ra­kas­ta­mi­nen ovat py­säh­ty­mis­tä – ja luot­ta­mus­ta. Py­säh­dym­me ai­dos­ti koh­taa­maan toi­sen ja kes­kus­te­le­maan il­ta­lam­pun va­los­sa”, Ul­la jat­kaa.

”Rak­kaut­ta osaa myös ar­vos­taa eri ta­val­la kuin nuo­rem­pa­na. Ko­ke­mus­te­ni kaut­ta tie­dän, mi­ten har­vi­nais­ta ja ih­meel­lis­tä on löy­tää mies, jon­ka kans­sa on sa­mal­la aal­to­pi­tuu­del­la.”

Ti­laa it­se­näi­syy­del­le

En­nen elä­kei­kää Timo ja Ul­la saat­toi­vat ol­la kol­me­kin viik­koa ta­paa­mat­ta. Joka päi­vä he kui­ten­kin soit­ti­vat toi­sil­leen.

”Nyt kun olem­me enem­män yh­des­sä, myös ki­naa tu­lee use­am­min. Omaa vies­tin­tää täy­tyy miet­tiä, mil­lä ta­val­la asi­at sa­noo.”

Kun Timo ja Ul­la jäi­vät yh­tä ai­kaa vuo­rot­te­lu­va­paal­le vuon­na 2006, he vit­sai­li­vat har­joit­te­le­van­sa eläk­keel­lä ole­mis­ta. Mut­ta se ei ol­lut­kaan vit­si, vaan to­ti­sin­ta tot­ta.

”Päi­vä­ryt­mi täy­tyi miet­tiä uu­sik­si. Olem­me pi­tä­neet koko ajan kiin­ni sii­tä, et­tä mo­lem­mil­la täy­tyy ol­la myös omaa ai­kaa. Timo tyk­kää nuk­kua pit­kään. Mi­nun oma ai­ka­ni on aa­mui­sin, läh­den sil­loin yk­sin len­kil­le”, Ul­la ker­too.

Ul­lan suku on läh­töi­sin Kar­ja­las­ta. Kok­ko­las­sa hä­nen lap­suu­den­ko­dis­saan asui kol­me per­het­tä: van­hem­mat ja Ul­la oma­ko­ti­ta­lon ala­ker­ras­sa, van­hin veli kol­men lap­sen ja vai­mon­sa kans­sa ylä­ker­ras­sa ja nuo­rem­pi veli yk­si­lap­si­si­ne per­hei­neen ta­lon sii­ves­sä.

Ul­la on pie­nes­tä pi­tä­en tot­tu­nut no­pei­siin kään­tei­siin, yl­lä­tyk­siin, so­peu­tu­mi­seen ja tois­ten huo­mi­oon ot­ta­mi­seen. Timo puo­les­taan on tur­ku­lai­sen per­heen ai­noa poi­ka ja luon­teel­taan hy­vin sän­til­li­nen.

”Ti­mol­la on ta­pa­na teh­dä ai­na il­lal­la työ­lis­ta val­miik­si seu­raa­val­le päi­väl­le – myös eläk­keel­lä ol­les­saan”, Ul­la ker­too.

”Tie­ten­kin sii­nä on ol­lut meil­lä mo­lem­mil­la to­tut­te­le­mis­ta, kun toi­nen te­kee asi­at eri ta­val­la, mi­hin on vuo­si­kym­men­ten ajan tot­tu­nut. Timo ei ole muut­ta­nut Kok­ko­lan-ko­tia, mut­ta minä olen kyl­lä muut­ta­nut Tu­run-ko­tia.”

Mo­lem­mis­ta tun­tuu, et­tä hei­dän ta­paa­mi­ses­saan oli joh­da­tus mu­ka­na.

”Sen nä­kee pit­käs­tä va­nas­ta, joka elä­mäs­tä jää jäl­keen. Kun kat­som­me taak­se­päin, tu­lee vah­vas­ti tun­ne, et­tä juu­ri näin­hän tä­män kai­ken piti men­nä”, he sa­no­vat. ◗