Äi­ti, mi­nus­ta­ko? Ei kos­kaan! En ha­lua hank­kia lap­sia. En pidä lap­sis­ta. Näin to­te­aa kol­mi­kymp­pi­nen nai­nen kes­ken lou­naan.

Nyö­kyt­te­len. Aha, si­nun va­lin­ta­si. Jo­kai­sel­la on oi­keus elää niin kuin hän it­se ha­lu­aa. Ei, ei on­neen tar­vi­ta lap­sia. Elä­mä muut­tuu tyl­säk­si las­ten myö­tä, toki niin voi aja­tel­la.

Mut­ta re­hel­li­ses­ti sa­not­tu­na en tie­dä, mi­ten suh­tau­tui­sin, jos sa­man ikäi­set lap­se­ni sa­noi­si­vat näin.

Pys­tyi­sin­kö kun­ni­oit­ta­maan rat­kai­sua? Ole­maan muis­tut­ta­mat­ta, et­tä he­kin ovat ol­leet lap­sia? Tun­tui­ko, et­tei hei­tä ra­kas­tet­tu? Olen­ko ol­lut huo­no äi­ti?

Mitä mie­tit nuo­re­na: tu­lee­ko si­nus­ta äi­ti?

Myö­hem­min nai­nen ky­syy, mitä mie­tin äi­tiy­des­tä hä­nen iäs­sään. Sil­loin kun olin saa­mas­sa en­sim­mäis­tä las­ta.

No, en ol­lut eri­tyi­sen lap­si­ra­kas.  Kai­kis­ta lap­sis­ta en ol­lut kiin­nos­tu­nut. Tar­kem­min sa­not­tu­na, en­nen omie­ni syn­ty­mää olin ai­dos­ti kiin­nos­tu­nut vain kah­den vel­je­ni vau­vois­ta. He oli­vat tär­kei­tä. Yli­pää­tän­sä vau­vat oli­vat mi­nus­ta kyl­lä ih­meel­li­siä: niin pie­nes­sä otuk­ses­sa oli kaik­ki, mikä ih­mi­ses­sä on ja mitä hä­nes­tä tu­li­si.

Mi­ten vai­va ja huo­li voi­vat yl­lät­tää ai­kui­sen ih­mi­sen?

Mut­ta ajat­te­lin sil­loin ja ajat­te­len nyt, mi­ten ih­mees­sä ai­kui­sen ih­mi­sen voi yl­lät­tää se, et­tä lap­si tar­vit­see hoi­vaa ja et­tä hän­tä kiu­kut­taa­kin.

En oi­kein jak­sa mar­ma­tus­ta, et­tä lap­set vie­vät äi­din ja isin elin­ti­lan.Tie­dän pal­jon ikä­väm­piä per­he­a­si­oi­ta kuin lap­si.

En­kä pys­ty tun­nis­ta­maan, et­tä oli­sin las­ten vuok­si me­net­tä­nyt jo­tain tär­ke­ää. Tai jos jo­tain jäi te­ke­mät­tä, tein jo­tain muu­ta.  Jäl­ki­kas­vu on elä­mä­ni suu­rin seik­kai­lu ja kas­vat­ta­nut mi­nua enem­män kuin mi­kään muu.

Ja kyl­lä: jal­ka­pal­lo­ken­tän lai­dal­la ja jää­hal­lin kat­so­mos­sa olen seu­ran­nut hen­keä pi­dä­tel­len, kun oma­ni ovat ol­leet siel­lä tosi toi­mis­sa. En ko­ke­nut sitä ajan­huk­ka­na ja har­mi­na en­kä var­sin­kaan kadu.

Hyvä äi­ti on ai­ka­si­don­nai­nen nor­mi

Jo­kai­nen ai­ka luo nor­min­sa hy­väs­tä äi­tiy­des­tä.

1980-lu­vun hiek­ka­laa­ti­kol­la ko­ti­hoi­don­tu­el­le jää­mi­nen oli hy­vän äi­tiy­den ja per­heen elin­ta­son mit­ta­ri. Kun mie­hen palk­ka oli rei­lus­ti isom­pi kuin nai­sen, oli nai­sen kan­nat­ta­vaa jää­dä ko­tiin hoi­ta­maan las­ta - ja var­mas­ti sa­mal­la mies­tä, sil­lä tut­ki­mus­ten­kin mu­kaan äi­tiys­lo­mat muut­ta­vat ko­ti­töi­den jaon epä­ta­sa-ar­voi­sek­si.

Ko­ti­hoi­don­tu­ki siis yh­dis­ti nais­ten ja mies­ten palk­ka­e­rot kä­te­väs­ti äi­tiy­den iki­myyt­tiin ja lap­sen par­haa­seen, siis omaan äi­tiin ai­no­a­na oi­ke­a­na hoi­ta­ja­na.

Minä me­nin töi­hin, kun esi­koi­nen oli kym­men­kui­nen ja nuo­rem­pi vie­lä pie­nem­pi. Las­ten isä oli ko­to­na.

Mut­ta olin huo­no äi­ti - näin sain vai­vih­kaa ja suo­raan­kin kuul­la.

Huo­maan nyt, et­tä lap­sis­ta­ni on kas­va­nut fik­su­ja ih­mi­siä.

Olen iloi­nen, jos olen an­ta­nut roo­li­mal­lin, et­tä van­hem­pi saa iloa sekä per­hees­tä et­tä työs­tä.

Ja mi­nu­a­han odot­taa myös huo­non äi­din bo­nus: hoi­to­va­paat ei­vät kat­kais­seet työ­u­raa­ni ei­vät­kä si­ten pie­nen­tä­neet elä­ke­ker­ty­mää­ni.