Isä tar­koit­taa omil­le lap­sil­le­ni eri­lais­ta ih­mis­suh­det­ta kuin mi­nul­le.

Aloi­te­taan­pa vaik­ka sii­tä, mitä ty­tär ker­toi päi­vä­ko­ti­ka­ve­ril­leen ol­les­saan eh­kä vii­den van­ha: - Minä saan mun isil­tä ihan mitä vain minä kek­sin pyy­tää.

Ihan niin se ei ole men­nyt, mut­ta he ovat ai­na ym­mär­tä­neet toi­si­aan hy­vin.

Heis­sä on pal­jon sa­maa, eh­kä nä­ky­vim­pä­nä asi­a­na lah­jo­ma­ton es­te­tii­kan taju. He tun­nis­ta­vat kai­ken kau­niin ym­pä­ril­lään. Tai­de­mu­se­os­sa he up­pou­tu­vat yh­des­sä Mo­net´n maa­lauk­siin.

Jää­hal­lin kat­so­mos­sa pel­kä­sin, et­tä isä saa sy­dä­rin, kun hän kat­soi tyt­tä­ren luis­te­lua. Yh­den muo­dos­tel­ma­luis­te­lun MM-ki­so­jen va­paa­oh­jel­man isä (ja koi­ra) kat­soi­vat soh­van ta­kaa, kun jän­nit­ti niin ko­vas­ti.

Isä, poi­ka ja Kimi Räik­kö­nen

Isä ja poi­ka puo­les­taan läh­ti­vät yh­des­sä jal­ka­pal­lot­ree­nei­hin ja -mat­sei­hin tois­ta­kym­men­tä vuot­ta. Jal­ka­pal­los­ta tuli hei­dän yh­tei­nen har­ras­tuk­sen­sa. Tä­nään he to­teut­ta­vat sitä yh­des­sä muun mu­as­sa kat­so­mal­la yh­des­sä mm. Manc­hes­ter Uni­te­din mat­se­ja.

Mut­ta tär­kein­tä näyt­tä­vät nyt ole­van For­mu­la 1, Fer­ra­ri ja Kimi Räik­kö­nen. Per­heen What­sap­piin on sa­del­lut ku­via, jois­sa isä ja poi­ka po­see­raa­vat yh­des­sä Mon­zan F1-ra­dal­la, luon­nol­li­ses­ti pu­nai­sis­sa Fer­ra­ri-pai­dois­sa. Olen saa­nut pu­he­lun­kin, jos­sa ke­ho­tet­tiin kuu­le­maan tätä iha­naa ään­tä: Fer­ra­rin ko­neen mu­ri­naa.

Ko­vas­ti isä ja lap­set myös vä­lit­tä­vät ja huo­leh­ti­vat toi­sis­taan. Se tun­tuu on­nek­kaal­ta, sil­lä ei se ole it­ses­tään sel­vää.

Isä oli mi­nul­le kau­kai­nen

Minä en kas­va­nut lä­hel­lä isää, vaan mum­mon ja äi­din mat­ri­ar­kaa­tis­sa.

Kun olin pie­ni, isä oli mat­ka­töis­sä. Lap­suu­des­ta muis­tan lä­hin­nä tu­li­ais­hel­mi­nau­hat ja yh­tei­set ky­lä­reis­sut, joil­ta kär­tin ko­tiin. Tei­ni-iäs­tä pit­käl­le ai­kui­suu­teen vä­lim­me oli­vat jän­nit­tei­set. Pit­kään koin tul­lee­ni hy­väk­sy­tyk­si kym­pin tyt­tö­nä, en ih­mi­se­nä.

Vas­ta isän vii­mei­si­nä vuo­si­na sol­mim­me ih­mis­suh­teen ja tun­tui sil­tä, et­tä hän ilah­tui, kun tu­lin käy­mään.

Muis­tu­tan isää­ni sä­häk­kyy­des­sä ja kiin­nos­tuk­ses­sa­ni po­li­tiik­kaan ja ur­hei­luun. Niis­tä asi­ois­ta me kes­kus­te­lim­me pal­jon. Mut­ta en hah­mo­ta, mitä hän sy­vim­mil­tään ajat­te­li elä­mäs­tään, kos­ka sel­lai­sis­ta asi­ois­ta hän vai­ke­ni.

Sen tie­dän, et­tä tiu­kois­sa pai­kois­sa isä­ni ai­na puo­lus­ti per­het­tään. Hän aut­toi ys­tä­viä ja naa­pu­rei­ta. Se riit­tää rak­kau­dek­si, ajat­te­len tä­män isän­päi­vän al­la.

Tänä py­häin­päi­vä­nä saan sy­tyt­tää kynt­ti­län Toi­vo-isä­ni hau­dal­le lap­suu­den ko­ti­ky­lä­ni hau­taus­maal­le. Ja saan kuun­nel­la Lep­pä­vir­ran kir­kos­sa, kun pik­ku­vel­je­ni ja isä­ni nuo­rin poi­ka Mat­ti esit­tää siel­lä toi­von ja loh­dun lau­lu­ja. Niin kuin hän lau­loi mar­ras­kuus­sa kah­dek­san vuot­ta sit­ten, kun saa­toim­me isää­ni hä­nen vii­mei­sel­le mat­kal­leen.

Isä oli sota-ajan lap­si

Tä­nään mie­tin, et­tä kak­si asi­aa vai­kut­ti isää­ni pal­jon, vaik­kei hän pu­hu­nut niis­tä kos­kaan.

Toi­nen oli se, et­tä hän it­se oli jää­nyt isät­tä var­hais­tei­ni­nä. Esi­koi­se­na hän ole­tet­ta­vas­ti jou­tui kan­ta­maan vas­tuu­ta, joka ei nuo­rel­le oli­si kuu­lu­nut, vaik­ka­kin per­hee­seen kuu­lui setä, joka oli isä­hah­mo. Isä­ni per­hees­tä tie­dän yli­pää­tän­sä vä­hän, pal­jon vä­hem­män kuin äi­ti­ni per­hees­tä ja su­vus­ta.

So­ta­vuo­det lei­ma­si­vat isä­ni ikä­pol­ven lap­suut­ta ja nuo­ruut­ta. Tal­vi­so­dan syt­ty­es­sä hän oli kym­men­vuo­ti­as, jat­ko­so­dan päät­ty­es­sä nel­jän­tois­ta. Ko­ti­rin­ta­mal­la sota nä­kyi evak­ko­per­hei­nä ja sii­nä, et­tä ta­lois­ta pak­ko­luo­vu­tet­tiin elin­tar­vik­kei­ta, re­hua, hei­nää, vil­jaa ja ko­tie­läi­miä. Pom­mi­ko­neet len­si­vät ko­ti­ky­lä­ni­kin yl­lä, ja ta­lot pi­men­net­tiin.

Muu­ta­maa vuot­ta isää­ni van­hem­mat naa­pu­rin po­jat jou­tui­vat rin­ta­mal­le. Osa heis­tä ei pa­lan­nut kos­kaan. Osa pa­la­si fyy­si­ses­ti ja hen­ki­ses­ti haa­voit­tu­nei­na.

Kuo­le­maan­sa as­ti isä kan­toi lom­pa­kos­saan ku­vaa, jos­sa hä­nen per­heen­sä li­säk­si oli nuo­ri mies so­ti­las­pu­vus­sa. Sii­nä ku­vas­sa hän oli elos­sa vii­meis­tä ker­taa.

P.S. Van­hem­pa­ni oli­vat nii­tä lap­sia ja nuo­ria, joi­ta si­vu­taan myös Aku Lou­hi­mie­hen Tun­te­ma­ton so­ti­las -elo­ku­vas­sa. Äi­ti­ni muis­taa, et­tä vuon­na 1954 Väi­nö Lin­nan ro­maa­nia jo­no­tet­tiin ka­duil­la, ei­kä kir­ja­kau­pan ik­ku­nas­sa ol­lut mui­ta te­ok­sia. Minä luin kir­jan ah­mien ja olen näh­nyt kaik­ki kol­me elo­ku­va­ver­si­o­ta. Myös mei­dän per­hees­säm­me Tun­te­ma­ton so­ti­las yh­dis­ti kak­si su­ku­pol­vea, kun kä­vim­me kat­so­mas­sa elo­ku­van yh­des­sä. Tär­keä elo­ku­va. Sitä miel­tä oli­vat isä, poi­ka, ty­tär ja äi­ti.