Kun Pih­la Sa­ra­ja, 6 vuot­ta, tu­lee vii­kon­lop­pu­ky­lään pa­pan ja mum­mon luok­se hän tie­tää, et­tä pa­pan kans­sa saa teh­dä myös kaik­kea sitä, mikä ko­to­na ei ole sal­lit­tua. Tyy­ny­so­ta on haus­ka yh­tei­nen jut­tu, sa­moin kaik­ki muu peu­haa­mi­nen.

Pih­la iloit­see sii­tä, et­tä hän saa tou­hu­ta vä­lil­lä myös ihai­le­man­sa 18-vuo­ti­aan tä­din kans­sa.

Pih­la tie­tää, et­tä mum­mo­las­sa saa ai­na iha­naa ruo­kaa. Pap­pa Ant­ti Sa­ra­ja on hyvä ruu­an­lait­ta­ja, jon­ka ate­ri­ois­sa mais­tuu met­sä. Pih­lal­le pap­pa val­mis­taa usein hir­ven­li­ha­pa­taa tai po­ron pot­ka­pih­ve­jä. Sir­pa-mum­mo te­kee yleen­sä sa­laa­tit ja jäl­ki­ruu­at.

Pih­la on An­tin van­him­man lap­sen Ar­tun ja hä­nen Suvi-puo­li­son­sa ty­tär. Per­he asuu An­tin van­hem­pien en­ti­ses­sä ko­ti­ta­los­sa muu­ta­man kym­me­nen ki­lo­met­rin pääs­sä iso­van­hem­mis­ta.

Tyt­tö on Sa­ra­jan pa­ris­kun­nan ai­noa lap­sen­lap­si. Per­hee­seen kuu­lu­vat li­säk­si kes­kim­mäi­nen poi­ka Ot­to puo­li­soi­neen sekä il­ta­täh­ti Ai­no-ty­tär, joka asuu ko­to­na.

Mum­mo vuo­rot­te­lu­va­paal­le

Ai­no oli 11-vuo­ti­as, kun Pih­la syn­tyi. Uu­si ih­mi­nen oli ilo koko per­heel­le, myös tei­ni-ikään kur­kot­te­le­val­le Ai­nol­le.

– Kä­vim­me heti kat­so­mas­sa vau­vaa ja mi­ni­ää syn­ny­tys­sai­raa­las­sa. Vas­ta­syn­ty­nyt oli pie­ni ja nät­ti, mut­ta en ole sel­lai­nen ih­mi­nen, et­tä mi­ten­kään hul­laan­tui­sin vau­vois­ta, Ant­ti ker­too.

Hän sa­noo jät­tä­vän­sä vau­vo­jen paa­po­mi­sen muil­le ja odot­ta­van­sa, kun ak­tii­vi-ikä al­kaa.

– Omien las­te­ni hoi­toon kyl­lä osal­lis­tuin, kun he oli­vat vau­vo­ja.

Al­kuun Pih­la-vau­va ei pal­joa vie­rail­lut iso­van­hem­mil­la. Suvi ja Art­tu kes­kit­tyi­vät esi­koi­seen­sa, ja eli­vät vau­va-ai­kaa per­hee­nä rau­hai­sas­ti ko­to­na.

Kun Su­vin äi­tiys­lo­ma päät­tyi, An­tin puo­li­so Sir­pa jäi vuo­dek­si vuo­rot­te­lu­va­paal­le tyt­töä hoi­ta­maan. Työ kul­jet­taa Ant­tia ym­pä­ri Suo­mea ku­vaus­kei­koil­le. Hän on työn ja met­sä­har­ras­tus­ten­sa ta­kia pal­jon ko­toa pois­sa.

Mum­mon sa­pat­ti­vuo­si lap­sen­lap­sen kans­sa ava­si sil­ti pa­pal­le­kin uu­den ik­ku­nan po­jan­tyt­tä­ren elä­mään. Pih­la oli päi­vät hoi­dos­sa mum­mo­las­sa, ja sa­mal­la sekä Ant­ti-pap­pa et­tä Ai­no-täti sai­vat seu­ra­ta pie­nen kas­vua.

 Lue myös: Kuin­ka ol­la iso­van­hem­pi eri-ikäi­sil­le las­ten­lap­sil­le?

Täti ihai­lun koh­tee­na

Ai­no on ol­lut Pih­lan ido­li sii­tä läh­tien, kun hän al­koi ym­mär­tää asi­oi­ta enem­män. Pie­ni tyt­tö ky­se­li tä­din pe­rään, huu­te­li ”mis­sä Ai­no”, ja ha­lu­si leik­kiä tä­män kans­sa. Pih­lan sil­mät tuik­ki­vat, kun pal­vot­tu täti tou­hu­si hä­nen kans­saan.

Mum­mon vuo­rot­te­lu­va­paa päät­tyi, ja Pih­la aloit­ti päi­vä­ko­din, ja sa­mal­la yh­tei­nen ai­ka vä­he­ni.

Nyt Pih­la on rei­pas es­ka­ri­lai­nen. Ai­no-täti opis­ke­lee lu­ki­os­sa. Pih­la on mum­mon ja pa­pan hoi­dos­sa yön yli noin ker­ran kuu­kau­des­sa ja sil­loin täl­löin ly­hem­piä ai­ko­ja.

Ny­kyi­sin Ai­no on mu­ka­na esi­mer­kik­si kun pe­la­taan po­ru­kal­la Af­ri­kan täh­teä taik­ka Kimb­leä, mut­ta pää­a­si­as­sa hän kes­kit­tyy tätä ny­kyä kou­lun­käyn­tiin.

Myös oma rau­ha tär­ke­ää

– Ai­no jak­soi kum­man hy­vin puu­hail­la ty­tön kans­sa kun tämä oli pie­ni, eh­kä vä­hän lii­kaa­kin. Ai­no on ol­lut vas­tuul­li­nen nuo­res­ta pi­tä­en ja huo­leh­ti­nut hy­vin myös omas­ta koi­ras­taan. Yri­tim­me pi­tää huol­ta sii­tä, et­tä Ai­no ei vä­sy­nyt tem­mel­tä­mään lap­sen kans­sa, Sir­pa ker­too.

Sa­ra­jan per­heen koti on maal­la jär­ven ran­nal­la kah­des­sa ra­ken­nuk­ses­sa. Ai­non iso­vel­jet asui­vat ai­koi­naan pie­nem­mäs­sä ta­los­sa ja oli­vat muut­ta­neet pois it­se­näis­tyt­ty­ään.

Ai­no on per­heen il­ta­täh­ti. Hä­nel­lä on iso ikä­e­ro iso­vel­jiin­sä, ja näin ol­len hän oli tot­tu­nut omaan rau­haan. Kun Pih­la tuli mum­mo­laan päi­vä­hoi­toon, Ai­no al­koi kai­va­ta omaa ai­kaa ja hän muut­ti asu­maan pik­ku­ta­loon. Siel­tä hän kävi toi­ses­sa ta­los­sa ruo­kai­le­mas­sa ja ju­tus­te­le­mas­sa van­hem­pien­sa kans­sa.

Esi­kas­te per­he-elä­mään

Ai­no ei ole isän mu­kaan ol­lut kos­kaan mus­ta­suk­kai­nen Pih­las­ta, ei sit­ten­kään, vaik­ka Pih­lan en­sim­mäi­nen sana oli pap­pa.

– Mum­mo tai­si sii­tä kyl­lä ol­la hi­ve­nen mus­ta­suk­kai­nen, Ant­ti nau­raa.

Hän ar­ve­lee, et­tä Ai­no on saa­nut erään­lai­sen esi­kas­teen lap­si­per­heen elä­mään, kun hän on seu­ran­nut Pih­lan hoi­to­vuot­ta ja myö­hem­piä hoi­to­ru­pe­a­mia mum­mo­las­sa.

– Hän on näh­nyt, et­tä lap­sen hoi­ta­mi­nen on ko­ko­päi­vä­työ­tä.

Kun Ai­no oli tei­ni-ikäi­nen, hä­nen il­meis­tään saat­toi Ant­ti-isän mie­les­tä jos­kus pää­tel­lä, et­tä pie­nen ty­tön tou­hut ei­vät kiin­nos­ta­neet. Ai­no on luon­teel­taan pi­dät­ty­väi­nen ja hil­lit­ty ei­kä sen isom­pia il­mauk­sia esiin­ty­nyt.

"Mikä voi­si ol­la rik­kaam­paa elä­mää?"

Luon­to lii­kut­taa kaik­kia

Ai­non ja An­tin yh­tei­nen jut­tu on koi­ra. Safi-koi­ra on Ai­non oma ja hä­nen kou­lut­ta­man­sa mut­ta toi­si­naan An­til­la lai­nas­sa met­säs­tys­hom­mis­sa.

Ant­ti on va­lo­ku­vaa­ja, ja Ai­no on isän ja­lan­jäl­jis­sä in­nos­tu­nut ku­vaa­mi­ses­ta ja luon­nos­sa kul­ke­mi­ses­ta. Luon­nos­sa liik­ku­mi­nen var­sin­kin koi­ran kans­sa on ve­ris­sä koko per­heel­lä. Pih­la­kin on tot­tu­nut kul­ke­maan met­säs­sä ja is­tu­maan nuo­ti­ol­la.

Muu­ta­man ker­ran vuo­des­sa per­he on kool­la. Sil­loin Pih­lal­le kaik­ki kai­kes­sa on Ot­to-setä, jota tyt­tö ta­paa har­voin. Kun Ot­to on pai­kal­la, ku­kaan muu ei kel­paa ty­tön leik­kei­hin ja pe­lei­hin. Setä on se tär­kein.

An­tin isä, An­te­ro-vaa­ri, on 88-vuo­ti­as ja jo vä­sy­nyt. Hän tu­lee toi­si­naan mu­kaan per­heen ta­paa­mi­siin, ja sil­loin pai­kal­la on nel­jä su­ku­pol­vea. Vaa­ri seu­raa nuo­rim­mais­ta mie­lel­lään mut­ta ei jak­sa ol­la lei­keis­sä ja tou­huis­sa mu­ka­na.

Lap­sen suus­ta to­tuus

Pa­ras­ta Ant­ti-pa­pan mie­les­tä on kuun­nel­la, mi­ten pie­ni tyt­tö poh­tii elä­mää ja maa­il­maa. To­tuus las­ten suus­ta on van­ha sa­nan­las­ku, joka pi­tää paik­kaan­sa. Lap­sen sil­min asi­at näyt­tä­vät sel­keil­tä.

Pih­lan aja­tuk­sia kan­nat­taa kuun­nel­la, kos­ka siel­tä tu­lee usein miet­tei­tä, jot­ka lait­ta­vat asi­at oi­kei­siin mit­ta­suh­tei­siin.

Ant­ti Sa­ra­ja ajat­te­lee, et­tä on rik­kaus elää niin, et­tä saa kat­soa lä­hel­tä kah­ta elä­män ker­ros­ta. Sa­maan ai­kaan ovat nä­kö­ken­täs­sä omat kol­me las­ta ja pie­ni lap­sen­lap­si.

– Mikä voi­si ol­la rik­kaam­paa elä­mää? hän ky­syy.

Lue myös:

Kol­men su­ku­pol­ven lo­ma­ko­ti

Iso­van­hem­pien oi­keu­det las­ten­las­ten kans­sa