Su­ru­vies­ti tuli sun­nun­tai­na aa­mu­päi­väl­lä. Päi­vä­nä, jol­loin Täti il­ta­päi­vi­sin soit­ti sis­kol­leen eli äi­dil­le­ni ja kes­kim­mäi­sel­le sis­kol­le­ni, kum­mi­ty­töl­leen.  Py­hä­päi­vä­nä mi­nä­kin saa­toin pu­hua  Tä­din kans­sa, el­lem­me ol­leet vii­kon ai­ka­na eh­ti­neet soi­tel­la.

Tä­din nu­me­rot ovat yhä suo­si­keis­sa­ni. En vie­lä osaa ot­taa nii­tä pois. Syk­syl­lä li­sä­sin sin­ne  Iso­tä­tigsm, kun hän oli vih­doin suos­tu­nut ot­ta­maan mat­ka­pu­he­li­men, jos­sa oli tur­va­nap­pi.

Jut­te­lim­me pu­he­li­mes­sa usein.  Ai­heem­me vaih­te­li­vat sääs­tä päi­vän­po­li­tiik­kaan,  koi­rien kuu­lu­mi­sis­ta työ­e­lä­mä­jut­tui­hin, kos­ka Tä­ti­ni oli ura­nai­nen. Pu­huim­me ruo­as­ta, puu­tar­han­hoi­dos­ta ja muis­tois­ta. Su­vun nuor­ten asi­ois­ta hän oli lo­put­to­man kiin­nos­tu­nut.

 Täti, joka sai bo­nus­ta

Me myös vie­rai­lim­me hä­nen luo­naan pal­jon. Tah­ti tiu­he­ni kak­si­tois­ta vuot­ta sit­ten, kun isä sai­ras­tui.

Sii­tä Täti to­te­si:

- Mi­nä­hän olen saa­nut täs­sä bo­nus­ta. Te käyt­te ny­ky­ään niin mu­ka­van usein Tä­ti­läs­sä.

Isän nu­kut­tua pois ryt­mi jäi en­nal­leen. Py­rim­me toi­saal­la Suo­mes­sa asu­van kah­den sis­ko­ni kans­sa sii­hen, et­tä vä­hin­tään yk­si meis­tä käy vä­hin­tään ker­ran kuus­sa. Kut­sun reis­su­ja­ni mum­mo­kier­tu­eek­si, kos­ka sii­hen kuu­lu­vat äi­ti ja tä­hän as­ti myös Täti. Kak­si vel­je­äm­me asuu lä­hem­pä­nä, jo­ten he aut­ta­vat spon­taa­nim­min käy­tän­nön asi­ois­sa.

Olen yh­tey­den­pi­dos­ta ja ta­paa­mi­sis­ta tä­nään kii­tol­li­nen. Meil­lä on ol­lut oi­kea, elä­vä yh­teys.

Pi­o­nit nu­pul­la, "väsy"

Täti oli tark­ka, ja en­nen vie­rai­lu­ja tar­kas­tet­tiin ka­len­te­ri. En hä­nen elä­es­sään tien­nyt, et­tä hän do­ku­men­toi jo­kai­sen pu­he­lun ja vie­rai­lun. Hän ra­por­toi myös sääs­tä, ko­ti­puu­his­taan ja puu­tar­han­hoi­dos­ta.

Jois­ta­kin ta­pah­tu­mis­ta hän kir­joit­ti ta­ri­noi­ta.

Mat­kaam­me van­han naa­pu­rim­me hau­ta­jai­siin hän ku­va­si yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti. Olin siel­lä hä­nen saat­ta­ja­naan. Pa­luu­mat­kal­la hän ha­lu­si käy­dä ko­ti­ky­län hau­taus­maal­la - sa­mal­la, jol­la hän it­se­kin nyt le­pää su­ku­hau­das­sa. Hän näyt­ti mi­nul­le äi­din puo­lei­sen su­kun­sa muis­to­ki­vet. Tas­su­tim­me hil­jak­seen vaa­le­an­vih­re­än al­ku­ke­sän ja lin­tu­jen lau­lun täyt­tä­mäl­lä hiek­kai­sel­la kirk­ko­maal­la; täti kä­si­kyn­käs­sä­ni, jo­kai­sen ki­ven koh­dal­la muis­tel­len.

Vuon­na 2015 al­koi ka­len­te­riin tul­la har­vak­sel­taan mer­kin­tö­jä "väsy".  Vii­me vuon­na mai­nin­to­ja oli jo tiu­haan.

Tä­ti­ni Sirk­ka-Lii­sa Les­ki­nen (28.1.1929-4.12. 2016) oli iloi­nen ja huu­mo­rin­ta­jui­nen. Hän oli lo­put­to­man kiin­nos­tu­nut su­vun las­ten ja nuor­ten asi­ois­ta - ku­ten myös po­li­tii­kas­ta, puu­tar­han­hoi­dos­ta, klas­si­ses­ta mu­sii­kis­ta, tai­tees­ta, elä­mä­ker­rois­ta ja ris­ti­kois­ta.

Tein os­te­o­po­roo­si­tes­tin

Täti oli jo jon­kin ai­kaa ra­por­toi­nut vä­rik­kääs­ti sa­tun­nai­sis­ta kaa­tu­mi­sis­taan.

- Tein­pä taas os­te­o­po­roo­si­tes­tin. Hy­vät ovat luut.

Li­säk­si alus­ta oli ol­lut peh­meä, vaa­te­tus koh­dil­laan, sää ja vuo­ro­kau­de­nai­ka suo­tui­sat. Apu­a­kin Täti oli saa­nut pian.

Ke­sän lo­pus­sa hän vai­kut­ti en­sim­mäi­sen ker­ran hau­raal­ta. Nyt hän oli kaa­tu­nut ta­val­la, joka pe­lot­ti hän­tä. Sii­hen as­ti hän oli ol­lut var­ma sii­tä, et­tä hän kaa­dut­tu­aan joko kuo­lee sa­man­tien tai saa apua.

Ha­lu­an läh­teä saap­paat ja­las­sa

Tä­dil­le ei ol­lut help­po pu­hua suo­raan han­ka­lis­ta asi­ois­ta, kos­ka hän oli tä­päk­kä ja käs­ki mi­nu­a­kin pi­tä­mään suu­ni kiin­ni mon­ta ker­taa. Nyt ajat­te­lin, et­tä hän saa hi­keen­tyä vaik­ka mi­ten pal­jon, sil­lä olin huo­lis­sa­ni.

- En­tä jos kaa­dut yöl­lä et­kä pää­se pu­he­li­meen ja si­nuun sat­tuu pa­has­ti? Ei ku­kaan pää­se aut­ta­maan. Ot­tai­sit sen tur­va­pu­he­li­men.

- Ja kaik­ki te pim­pa­tat­te ai­na sa­mas­ta asi­as­ta, Täti tor­men­si ja hui­tai­si kä­del­lään tor­ju­en,  ku­ten hä­nel­lä oli ta­pa­na.

Minä sii­hen, et­tä me kaik­ki sis­kon lap­set pim­pa­tam­me, kos­ka ra­kas­tam­me hän­tä.

- Kaik­ki me kuo­lem­me. Minä ha­lu­an läh­teä saap­paat ja­las­sa, sa­noi Täti.

Muu­ta­maa viik­koa en­nen pois­nuk­ku­mis­taan Täti suos­tui tur­va­pu­he­li­meen.

Vii­mei­se­nä yö­nä tur­va­pu­he­lin hä­lyt­ti. Täti sai nuk­kua pois rau­hal­li­ses­ti sai­raa­las­sa seu­raa­va­na aa­mu­na. Muus­sa ta­pauk­ses­sa hä­net oli­si löy­tä­nyt vas­ta seu­raa­va­na il­ta­päi­vä­nä naa­pu­ri,joka oli­si ha­ke­nut hän­tä Kau­neim­mat jou­lu­lau­lut -ti­lai­suu­teen.

Jou­lu 1962. Täti viet­ti jou­lut kans­sam­me. Etu­a­lal­la sis­ko­ni Ee­va, sit­ten Täti, vel­je­ni Lau­ri, isä, minä ja An­na-mum­mo sy­lis­sään Kert­tu. Ku­van ot­ti äi­ti­ni.

Tä­din vie­rai­lut oli­vat juh­laa

Kun olin pie­ni, Tä­din vie­rai­lut oli­vat juh­laa.  En­sim­mäi­se­nä ky­syim­me hä­nel­tä:

- Mil­loin sinä läh­det?

Toi­voim­me hä­nen vii­py­vän mah­dol­li­sim­man pit­kään. Hän luki meil­le ja leik­ki Täti Mo­ni­kaa ja Kol­mea pien­tä ele­fant­tia.

Täti omis­ti meil­le, ai­no­an sis­kon­sa lap­sil­le, myös kaik­ki jou­lut, ju­han­nuk­set ja pää­si­äi­set. Kun äi­ti oli sai­raa­na  1960-lu­vun alus­sa, Täti ot­ti va­paa­ta töis­tään ja hoi­ti mei­tä mon­ta kuu­kaut­ta.

Sain Tä­dil­tä al­bu­min, jo­hon hän oli koon­nut ku­vi­a­ni ikä­vuo­sil­ta 0-18. Täs­sä pie­ni Ans­ki ja ker­ros­ta­lon ih­me, kyl­py­am­me vaah­to­kyl­pyi­neen.

Opin ih­mi­sen ar­vos­ta pal­jon

Täti työs­ken­te­li Vaa­li­ja­lan kes­kus­lai­tok­ses­sa apu­lai­sy­li­hoi­ta­ja­na, sai­raan­hoi­do­no­pet­ta­ja­na ja yli­hoi­ta­ja­na. Me ty­töt vie­tim­me ke­säl­lä ai­kaa Tä­ti­läs­sä.

Sis­ko­ni esit­ti­vät sai­raan­hoi­don op­pi­tun­neil­la ruu­mii­ta ja vam­mau­tu­nei­ta. Minä pää­sin mu­kaan osas­toil­le, joil­le lap­sen­kin saat­toi vie­dä. Muis­tan huol­to­käy­tä­vis­sä lei­jail­leen vah­van pyyk­ki­pul­ve­rin tuok­sun ja ään­ten kai­un osas­to­jen käy­tä­vil­lä, erit­tei­den ja ruo­an ha­jut. Sa­tut­ta­vin muis­ti­ku­va­ni on tei­ni-ikäi­nen poi­ka,  jol­la oli pak­ko­pai­ta, jot­ta hän ei oli­si va­hin­goit­ta­nut it­se­ään.

Mi­nul­la ja sis­koil­la­ni oli myös leik­ki­ka­ve­rei­na näi­tä eri­tyis­lap­sia - sil­loin he oli­vat ke­hi­tys­vam­mai­sia, sitä en­nen va­jaa­mie­li­siä.

Yh­den ty­tön kans­sa lei­kin ke­säl­lä, tal­vel­la hän kuo­li. Hä­nel­lä oli ai­vois­sa vam­ma, joka ei nä­ky­nyt ul­koi­si­na piir­tei­nä, mut­ta vei hä­net al­le kym­men­vuo­ti­aa­na.

Sain Tä­din kans­sa ja kaut­ta op­pia pal­jon ih­mi­sar­vos­ta ja rak­kau­des­ta. Ku­kaan ei pää­tä, mil­lai­se­na hän tä­hän maa­il­maan syn­tyy.  Jo­kai­nen ih­mi­nen ja elä­mä on yh­tä ar­vo­kas.  Jo­kai­nen an­sait­see rak­kaut­ta ja huo­len­pi­toa.

Lap­sia ra­kas­tan, mut­ta se mies

Täti eli it­sel­li­se­nä ura­nai­se­na. Ker­ran sis­ko­ni ky­syi, ei­kö hän pidä lap­sis­ta, kun hä­nel­lä ei ol­lut omia lap­sia.

- Kyl­lä minä lap­sia ra­kas­tan, mut­ta kun sit­ten pi­täi­si ot­taa myös se mies, Täti vas­ta­si.

Ko­ti­ky­län san­ka­ri­hau­to­ja kat­sel­les­saan hän to­te­si, et­tä par­haat ovat siel­lä.

Em­me tie­dä, oli­ko hä­nel­lä mie­li­tiet­tyä. Mut­ta tans­sia hän ra­kas­ti. - Olin ai­na vii­mei­se­nä tans­si­lat­ti­al­la, hän ker­toi.

Olen miet­ti­nyt, et­tä Täti va­lit­si työn ja ai­kan­sa pe­rin­tei­sen per­he-elä­män vä­lil­lä. Hän ha­lu­si oman elä­män, ja kat­soi, et­tä ei oli­si saa­nut sitä per­hee­näi­ti­nä.

Täti kuu­lui vii­teen per­hee­seen

Koko elä­män­sä Täti rik­koi ydin­per­he­a­jat­te­lua. It­ses­tään­sel­väs­ti hän kuu­lui mi­nun ja nel­jän si­sa­ruk­se­ni per­hei­siin. Sen, kei­tä hän it­se ajat­te­li per­hee­nään, sain kuul­la muu­ta­ma vuo­si sit­ten.

Vie­rai­lim­me Tä­din ser­kun luo­na.

- Si­nul­le sitä ei ole sit­ten omia lap­sia ja per­het­tä siu­naan­tu­nut, serk­ku toi­mit­ti.

Täti ojen­si sel­kän­sä suo­rak­si ja lau­sui:

- Kyl­lä mi­nul­la on per­he. Sis­ko­ni, hä­nen lap­sen­sa ja hei­dän lap­sen­sa. He ovat mi­nun per­hee­ni.

Oi­ke­as­taan vas­ta sii­nä ym­mär­sin, mi­ten tär­kei­tä me olim­me hä­nel­le.

Tä­din elä­mään näet kuu­lui pit­kän ja in­ten­sii­vi­sen työ­u­ran jäl­keen Suo­men Pu­nais­ta Ris­tiä, pos­lii­nin­maa­laus­ta ja ve­si­jump­paa. Hän oli ta­lo­yh­ti­ön hal­li­tuk­sen pu­heen­joh­ta­ja kuo­le­maan­sa as­ti ja opis­ke­li yli 80-vuo­ti­aa­na uu­den asun­to-osa­keyh­ti­ö­lain kie­mu­rat. Naa­pu­rin Pir­jo ja Os­ka­ri tois­tui­vat pu­hees­sa taa­jaan. Il­man hei­dän kor­vaa­ma­ton­ta apu­aan Täti ei oli­si voi­nut elää ku­ten eli.

Opin­tiel­le pe­rä­ka­ma­rin ik­ku­nas­ta

Joka ker­ta kun mu­ka­na­ni vie­rai­li jom­pi­kum­pi lap­sis­ta tai mo­lem­mat, Täti kes­kit­tyi hei­hin. Hä­nen sil­män­sä lois­ti­vat,  ja hän oli in­no­kas, ute­li­as ja laa­jas­ti si­vis­ty­nyt kes­kus­te­li­ja.

- Tä­din kans­sa saat­toi pu­hua mis­tä ta­han­sa, sa­no­vat su­vun nuo­ret.

His­to­ri­as­ta kiin­nos­tu­neil­le lap­sil­le­ni vie­rai­lut oli­vat ta­ri­noi­den aar­re­ait­ta.

-Täti oli su­vun muis­ti ja mat­ri­ark­ka, sa­noo tyt­tä­re­ni.

Sota-ajas­ta täti ker­toi usein. Tal­vi­so­dan syt­ty­es­sä 30.11.1939 hän oli kym­men­vuo­ti­as kou­lu­lai­nen. Kou­lu päät­tyi, kos­ka oli al­ka­nut sota. Kun lap­set pa­la­si­vat vii­den ki­lo­met­rin mat­kaa ko­tiin, lu­mi­sel­la, hä­mä­räl­lä maan­tiel­lä mars­si so­ti­lai­ta.

- He oli­vat hil­jai­sia poi­kia. So­taan oli­vat me­nos­sa.

Las­ten ju­tel­les­sa Tä­din kans­sa sain tie­tää uu­sia asi­oi­ta. Eri­tyi­ses­ti tyt­tä­rem­me oli sin­ni­käs ja suo­ra haas­tat­te­li­ja. Nuo­re­na Täti läh­ti töi­hin  las­ten­ko­tiin Jo­roi­siin. Hän ei ol­lut pal­jas­ta­nut asi­aa äi­dil­leen, mut­ta jät­ti täl­le kir­jeen.

- No, mut­ta mi­ten sinä sit­ten oi­ke­as­ti läk­sit, ty­tär tiuk­ka­si.

Täti vai­ke­ni to­vik­si. Tun­tui, et­tä sa­nat te­ki­vät ki­pe­ää.

- Kii­pe­sin ulos pe­rä­ka­ma­rin ik­ku­nas­ta.

 Tuik­ki­vat sil­mät ovat kiin­ni

Täti saa­tet­tiin kau­nii­na tal­vi­päi­vä­nä. Au­rin­ko vär­jä­si las­kies­saan mai­se­man vaa­le­an­pu­nai­sen sä­vyi­hin. Se oli Tä­din lem­pi­vä­ri. Hän­tä kan­toi kol­me su­vun van­hem­paa ja kol­me nuor­ta mies­tä, yh­te­nä heis­tä poi­ka­ni Kus­taa.

Kun hän syn­tyi, soi­tin Tä­dil­le Kä­ti­lö­o­pis­tol­ta. Täti huu­dah­ti.

-  Nyt se Kus­taa on syn­ty­nyt!

Kus­taa oli hä­nen isän­sä, uk­ki­ni, nimi. Se oli ol­lut mah­dol­li­sen poi­ka­vau­van työ­ni­mi. Ei­hän hä­nel­le muu­ta ni­meä voi­nut an­taa.

Kun kat­soin Tä­tiä ar­kus­sa, ajat­te­lin: - Avaa sil­mät!

En ol­lut kos­kaan näh­nyt Tä­tiä sil­mät kiin­ni. Ne sil­mät tuik­ki­vat ai­na kiin­nos­tu­nei­na, iloi­si­na ja vir­kei­nä. Se oli mi­nun Tä­ti­ni. Nyt sil­mät oli sul­jet­tu. Täs­sä le­pä­si var­jo-olen­to, jos­ta elä­mä oli pa­en­nut.

Joka päi­vä Täti on läs­nä muis­tois­sa ja mo­nis­sa kau­niis­sa, te­ke­mis­sään esi­neis­sä. Kir­joit­ta­es­sa­ni mi­nua mi­nua kat­soo va­lo­ku­vas­ta on­nel­li­nen puu­tar­hu­ri ome­na­puun­sa kat­vees­ta.

Kii­tol­li­sin olen sii­tä, et­tä hän oli elä­mäs­säm­me ai­na. Ra­kas, tär­keä ja ai­nut­laa­tui­nen Täti.

On­nel­li­nen puu­tar­hu­ri. Täti teki ome­na­so­set­ta ja hil­lo­ja ja lah­joit­ti nii­tä muu­mi­mam­man el­kein. Ku­van ot­ti Ee­va-sis­ko­ni, Tä­din kum­mi­tyt­tö.