”Mi­tään muu­ta en ole elä­mäl­tä niin ha­lun­nut kuin lap­sia. Olen saa­nut kaik­kea muu­ta, mut­ta en sitä”, sa­noo Vir­pi Kaar­ti­nen, 75.

Hä­nel­lä oli ai­koi­naan kol­me kes­ken­me­noa mel­ko pe­räk­käin. Vii­mei­sen lap­sen­sa sy­dä­nää­net hän kuu­li.

Asia oli ki­peä. Sil­loi­ses­ta puo­li­sos­ta ei ol­lut apua, ei­kä 1970-lu­vul­la ol­lut ver­tais­ryh­miä, jois­sa kes­kus­tel­la ja pur­kaa tun­tei­taan. Oma äi­ti väis­ti asi­an.

”Kamp­pai­lin yk­sin asi­an kans­sa. Kun olin ha­jal­la vii­mei­sen kes­ken­me­no­ni jäl­keen, löy­sin Tam­pe­reel­ta psy­ki­at­rin, joka nos­ti mi­nut pys­tyyn ja sel­vi­sin.”

Vain ker­ran Vir­piä on lou­kat­tu pa­has­ti lap­set­to­muu­den aset­ta käyt­tä­en.

”Yk­si nuo­ri mies­pääl­lik­kö­ni sa­noi, et­ten ole oi­kea nai­nen, kun mi­nul­la ei ole lap­sia. Sil­loin piti men­nä ko­tiin it­ke­mään.”

”Lap­set ovat tär­kein­tä”

Vir­pil­le lap­set ovat ol­leet ai­na mer­ki­tyk­sel­li­siä. Hä­nen kah­del­la vel­jel­lään on jäl­ki­kas­vua.

”Lap­set ovat tär­kein­tä mitä meil­lä on. He tar­vit­se­vat rak­kaut­tam­me ja huo­len­pi­to­am­me. Ei ole vä­liä, ovat­ko lap­set mi­nun tai jon­kun muun syn­nyt­tä­mät.”

Vir­pi ym­mär­tää iso­äi­te­jä, jot­ka pu­hu­vat pal­jon lap­sen­lap­sis­taan.

”Ys­tä­vä­ni ei malt­ta­nut odot­taa ju­nan py­säh­ty­mis­tä ja mei­na­si pu­do­ta vau­nus­ta, kun hä­nel­le oli niin tär­ke­ää näyt­tää en­sim­mäi­sen lap­sen­lap­sen­sa ku­vaa.”

Hän miet­tii ym­mär­tä­vän­sä sik­si­kin, et­tei hän tie­dä, mitä on me­net­tä­nyt. Hän ei tie­dä, mil­lais­ta on ol­la äi­ti tai iso­äi­ti. Toi­saal­ta lap­set­to­muu­den tun­tee uu­des­taan iso­äi­tien lä­hel­lä.

”Taas on edes­sä se oma ko­ke­mus, et­tä elä­mäs­tä­ni puut­tuu jo­ta­kin. Toki van­hem­pa­na on kyp­sy­neem­pi ja vii­saam­pi, ei­kä ota asi­aa niin her­käs­ti kuin nuo­rem­pa­na. Ai­na­kin it­sel­lä­ni on käy­nyt näin, ja voin vil­pit­tö­mäs­ti iloi­ta kai­kis­ta su­vun lap­sis­ta.”

Hän on pan­nut mer­kil­le, et­tä iso­äi­dit jou­tu­vat hoi­ta­maan lap­sen­lap­si­aan lii­kaa­kin.

”Tun­tuu, et­tä nuo­ret van­hem­mat ot­ta­vat mum­mus­ta kai­ken ir­ti.”

”Em­pa­ti­an puu­te on yleis­tä”

Kun iso­äi­ti al­kaa vyö­ryt­tää lap­sen­lap­sen ih­meel­li­syyt­tä, Vir­pi on yleen­sä hil­jaa.

”Ta­val­li­ses­ti hän ei it­se ta­jua asi­aa ei­kä tar­koi­ta pa­haa. Sil­loin täl­löin saa­tan miet­tiä, on­ko tuo pröys­täi­lyä.”

Jos­kus Vir­pis­tä on tun­tu­nut ikä­väl­tä, kun on ky­syt­ty, mik­sei hä­nel­lä ole lap­sia.

”En koko ky­läl­le viit­si ker­toa, et­tä mi­nul­la on ol­lut kol­me kes­ken­me­noa.”

Vir­pi kun­ni­oit­taa ikäi­si­ään ih­mi­siä, jot­ka ei­vät ah­dis­te­le lap­si­aan lap­sen­lap­sis­ta. Per­heen­li­säys on nuor­ten oma rat­kai­su.

Pu­he­vies­tin­nän kou­lut­ta­ja­na työ-uran­sa teh­nyt Vir­pi kai­paa Suo­meen ih­mis­suh­de­tai­to­jen ja kes­kus­te­lu­kult­tuu­rin opet­ta­mis­ta. Sii­nä op­pi­si myös aset­tu­mis­ta toi­sen ase­maan.

”Em­pa­ti­an puu­te on yleis­tä. Har­voin ku­kaan ky­syy to­sis­saan, mitä mi­nul­le kuu­luu ja kuun­te­lee, mitä vas­taan.”