Kes­ki­viik­ko 29. syys­kuu­ta 2010 oli ai­van ta­val­li­nen ar­ki­aa­mu. Saa­ra Ran­ta­nen lait­toi aa­mu­pa­laa it­sel­leen ja lap­sil­leen. Mies oli läh­te­nyt jo töi­hin. Nuo­rim­mai­nen odot­ti kyy­tiä kou­luun, esi­koi­nen nuk­kui vie­lä ylä­ker­ras­sa.

Si­kä­li aa­mu oli poik­keuk­sel­li­nen, et­tä Saa­ra oli jää­nyt nel­jä viik­koa ai­em­min vuo­rot­te­lu­va­paal­le. Hän oli työs­ken­nel­lyt yli kuu­si vuot­ta MTV3:n Huo­men­ta Suo­mi -aa­mu­lä­he­tyk­sis­sä. He­rä­tys oli lä­he­ty­saa­mui­na kel­lo 2.45, ja vä­sy­mys­tä oli ker­ty­nyt vuo­sien myö­tä.

Työ­ka­ve­rit ky­syi­vät, ai­koi­ko Saa­ra teh­dä vuo­rot­te­lu­va­paal­la maa­il­ma­nym­pä­ri­mat­kan tai väi­tös­kir­jaa.

– Vas­ta­sin kai­kil­le, et­tä eh­kä sii­vo­an vaa­te­huo­neen, eh­kä en. Olin niin vä­sy­nyt.

Kun Saa­ra nou­si tuo­na aa­mu­na aa­mu­pa­la­pöy­däs­tä, yh­täk­kiä osa nä­kö­ken­täs­tä pi­me­ni. Hän sai­ras­taa au­ral­lis­ta mig­ree­niä, jo­hon liit­ty­vät myös nä­kö­häi­ri­öt. Nyt ei ol­lut kyse sii­tä. Sil­mis­sä ei sei­lan­nut vä­rik­käi­tä ku­vi­oi­ta, vaan nä­kö­ken­täs­tä ra­jau­tui kol­ma­so­sa pois.

– Ym­mär­sin heti, et­tä ky­sees­sä on jo­kin muu kuin mig­ree­ni­koh­taus.

”Dra­maat­ti­sia oi­rei­ta ei ol­lut”

Saa­ra ta­ju­si tar­vit­se­van­sa apua. Kel­lo 8.10 hän soit­ti Hel­sin­gin kau­pun­gin ter­veys­neu­von­taan, mut­ta siel­tä ei vas­tat­tu. Kel­lo 8.29 hän soit­ti omaan ter­veys­kes­kuk­seen­sa. Siel­tä­kään ei vas­tat­tu, mut­ta Saa­ra jät­ti soit­to­pyyn­nön. Kel­lo 8.38 hän yrit­ti uu­del­leen ter­veys­neu­von­taan, mut­ta ei pääs­syt läpi. On­nek­si ter­veys­kes­kuk­ses­ta soi­tet­tiin pian ta­kai­sin.

Pu­he­li­meen sat­tui Saa­ran on­nek­si sai­raan­hoi­ta­ja, joka oli työs­ken­nel­lyt neu­ro­lo­gi­sel­la osas­tol­la. Hän tun­nis­ti ai­voin­fark­tin oi­reet, vaik­ka ne oli­vat lie­vät.

– Mi­nul­la ei ol­lut mi­tään sai­raa­la­sar­jois­ta tut­tu­ja, dra­maat­ti­sia oi­rei­ta ku­ten tois­puo­lis­ta puu­tu­mi­sen tun­net­ta, kas­vo­jen roik­ku­mis­ta tai pu­he­ky­vyn me­ne­tys­tä. Ai­noa oi­re oli, et­tä en näh­nyt kun­nol­la.

Ter­veys­kes­kus­lää­kä­ri soit­ti HYK­Siin ja kon­sul­toi neu­ro­lo­gia. Saa­ran käs­ket­tiin hä­lyt­tää it­sel­leen apua heti. Hä­nel­lä epäil­tiin ai­voin­fark­tia.

Hoi­ta­ja sa­noi, et­tä mil­lään muul­la ei ole nyt vä­liä kuin sil­lä, et­tä pää­sen no­pe­as­ti hoi­toon. En ym­mär­tä­nyt sii­nä vai­hees­sa vie­lä ol­len­kaan, et­tä kyse on jos­tain va­ka­vas­ta.

Hoi­ta­ja soit­ti Mei­lah­den sai­raa­laan ja il­moit­ti Saa­ran tu­los­ta. Saa­ra soit­ti hä­ly­tys­pu­he­lun kel­lo 9.25.

Mut­ta avun saa­mi­nen vii­väs­tyi, sil­lä hän­tä ei otet­tu to­des­ta.

Saaran aivoinfarkti ei ollut dramaattinen. Hän pystyi itse hälyttämään apua, mutta lievien oireiden takia häntä ei otettu todesta. "Potilaan tehtävä ei ole vakuuttaa, että hän tarvitsee apua."

”Mi­nua ei us­kot­tu”

Kes­ti 4 mi­nuut­tia ja 49 se­kun­tia, en­nen kuin Saa­ra sai va­kuu­tet­tua hä­tä­kes­kuk­sen päi­vys­tä­jän, et­tä hän to­del­la tar­vit­see am­bu­lans­sin.

– Mi­nua oli jo soit­ta­es­sa­ni ter­vey­sa­se­mal­le mo­neen ker­taan pyy­det­ty me­ne­mään pei­lin eteen ja kat­so­maan, roik­kuu­ko suu­pie­li. Mi­nun oli käs­ket­ty sa­noa, et­tä olen stroke-kan­di­daat­ti eli mah­dol­li­nen ai­voin­fark­ti­po­ti­las. Sitä hoin pu­he­li­mes­sa.

Saa­ra päät­ti, et­tä ih­mi­ses­tä sel­vi­ää pu­hu­mal­la. Hän oli vuo­roin asi­al­li­nen, vuo­roin vi­hai­nen, vä­lil­lä hän nyyh­kyt­ti, kun­nes sai päi­vys­tä­jän us­ko­maan. Am­bu­lans­si tuli kel­lo 9.42, ei-kii­reel­li­se­nä läh­tö­nä.

Saa­ra ker­toi am­bu­lans­si­mie­hil­le, et­tä hä­nel­lä on ter­veys­kes­kuk­sen lä­he­te, päi­vys­tä­vää neu­ro­lo­gia on kon­sul­toi­tu ja hä­nel­lä epäil­lään ai­voin­fark­tia. Sii­tä huo­li­mat­ta läh­töä tuu­mit­tiin pit­kään.

Vas­ta kun am­bu­lans­sis­ta soi­tet­tiin HYK­Sin liu­o­tus­hoi­to­yk­sik­köön, mi­nut otet­tiin to­sis­saan. Kyl­lä sii­nä sai ol­la vee­mäi­nen ja sit­keä toi­mit­ta­ja, et­tä mi­nua lo­pul­ta us­kot­tiin.

Sai­raa­las­sa Saa­ra otet­tiin vauh­dik­kaas­ti vas­taan. Ai­vot ku­vat­tiin. Ai­vo­val­ti­mos­ta löy­tyi tu­kos.

”Kuin ver­hot oli­si avat­tu”

Joka vuo­si 14 600 suo­ma­lais­ta sai­ras­taa ai­voin­fark­tin. Pa­him­mil­laan ai­voin­fark­ti tap­paa no­pe­as­ti, jos tu­kok­seen liit­tyy suo­nen re­pe­ä­mä ja laa­ja ve­ren­vuo­to. Lie­vim­mil­lään ai­voin­fark­ti on lä­hes oi­ree­ton.

– Vaik­ka oi­reet oli­si­vat ohit­tu­neet tai ne ovat lie­viä, saat­taa ai­vo­val­ti­mo ol­la edel­leen tu­kos­sa ja liu­o­tus­hoi­to on tar­peen. Mitä no­pe­am­min pää­see hoi­toon, sitä to­den­nä­köi­sem­pää on toi­pua hy­vin, ny­ky­ään yhä use­am­min jopa ko­ko­naan oi­reet­to­mak­si, Ai­vo­lii­ton yli­lää­kä­ri, Tu­run yli­o­pis­ton neu­ro­lo­gi­an pro­fes­so­ri Ris­to O. Roi­ne ker­too.

Saa­ran on­ni oli se, et­tä tu­kos oli sen ver­ran pie­ni, et­tä se avau­tui las­ki­mon­si­säi­sel­lä liu­o­tus­hoi­dol­la. Vä­lit­tö­mäs­ti aloi­tet­tu liu­o­tus­hoi­to kes­ti tun­nin ver­ran. Sen ai­ka­na näkö pa­lau­tui.

– Se tun­tui sil­tä kuin ver­hot oli­si avat­tu sil­mien edes­tä vä­hi­tel­len, Saa­ra ker­too.

”Syy jää usein löy­ty­mät­tä”

Kaik­ki­aan Saa­ra oli sai­raa­las­sa vii­kon ver­ran. Tu­kok­sen avaa­mi­nen on vas­ta en­sim­mäi­nen as­kel. Sen jäl­keen ryh­dy­tään sel­vit­tä­mään syy­tä.

Suu­rim­mat syyt ai­voin­fark­tei­hin ovat on­gel­mat pään ja kau­lan alu­een ve­ri­suo­nis­sa.

Saa­ran suo­net ku­vat­tiin mag­neet­ti­ku­vauk­ses­sa. Ne oli­vat kes­ki­ver­toa pa­rem­mas­sa kun­nos­sa. Niis­sä ei ol­lut edes al­ka­van val­ti­mo­tau­din muu­tok­sia, joi­ta 42 ikä­vuo­teen men­nes­sä useim­mil­la jo nä­kyy. Myös sy­dän oli täy­sin kun­nos­sa. Se tut­kit­tiin ult­ra­ää­nel­lä ruo­ka­tor­ven kaut­ta.

Lop­pu­jen lo­puk­si mi­tään eli­mel­lis­tä syy­tä ai­voin­fark­til­le ei löy­ty­nyt.

Se on var­sin ta­val­lis­ta.

– Mitä nuo­rem­pi hen­ki­lö on, ai­voin­fark­tin syy jää use­am­min löy­ty­mät­tä. Al­le 40-vuo­ti­aa­na sai­ras­tu­neil­la 30–40 pro­sen­tis­sa ta­pauk­sis­ta syy­tä koh­tauk­seen ei löy­dy, nuo­rim­mil­la sai­ras­tu­neil­la jopa joka toi­sel­la. Ikään­ty­neil­lä­kin mel­kein joka vii­den­nel­lä syy ai­voin­fark­tiin jää löy­ty­mät­tä, Ris­to O. Roi­ne sa­noo.

”Kes­tin yö­he­rää­mi­siä kuu­si vuot­ta”

Saa­ran sai­raus­lo­ma kes­ti kol­me kuu­kaut­ta, mut­ta kos­ka vuo­rot­te­lu­va­paa oli kes­ken, hän oli pois­sa töis­tä kaik­ki­aan puo­li vuot­ta.

Työn te­ke­mi­sen ra­jat mää­ri­tel­tiin työ­ter­veys­lää­kä­rin joh­dol­la uu­del­leen. Saa­ra ei enää pa­lan­nut te­ke­mään var­hai­sia aa­mu­lä­he­tyk­siä.

Ai­noa syy, joka ai­voin­fark­tiin löy­tyi, oli kova fyy­si­nen stres­si ja vä­sy­mys.

– Kel­lo 3.30 al­ka­vien var­hais­vuo­ro­jen kes­tä­mi­nen on yk­si­löl­lis­tä. Toi­set pär­jää­vät muu­ta­man kuu­kau­den, toi­set tois­ta­kym­men­tä vuot­ta. Minä kes­tin kuu­si vuot­ta.

Vuo­ro­kau­den ai­ka­na Saa­ra nuk­kui riit­tä­väs­ti, mut­ta kah­des­sa pät­käs­sä. He­rä­tys oli var­hais­vuo­rois­saa yöl­lä kel­lo 2.45, kes­ken sy­vim­män unen.

Jos­kus vä­sy­mys oi­rei­li unet­to­muu­te­na. Saa­ra saat­toi kat­soa kel­loa vie­lä kah­del­ta, kun he­rä­tys oli 45 mi­nuu­tin pääs­tä.

– Ke­sä­lo­man en­sim­mäi­nen viik­ko meni täy­sin toi­pu­es­sa. Se oli kuin sai­raus­lo­maa. Kun lo­pe­tin var­hais­vuo­rot, meni pari vuot­ta, et­tä olin täy­sin pa­lau­tu­nut.

Borderterrieri Ritu oli puolivuotias, kun Saara sairastui. Ritu piti huolen Saaran lenkittämisestä toipilasaikana. "Aluksi talutushihnan piteleminenkin kävi voimille"

”Luon­to pa­kot­ti le­pää­mään”

Vas­ta kun Saa­ra ko­tiu­tui sai­raa­las­ta, hän ta­ju­si, et­tä ai­voin­fark­tiin voi kuol­la. Saa­ran lap­set oli­vat hä­nen sai­ras­tu­es­saan 8- ja 10-vuo­ti­ai­ta, vie­lä ala­kou­lui­käi­siä. Saa­ran äi­ti oli kuol­lut ai­vo­ve­ren­vuo­toon kah­dek­san vuot­ta ai­em­min.

Sai­raus­lo­mal­la Saa­ra lait­toi ai­na jo­hon­kin ryh­ty­es­sään mie­hel­leen vies­tin, mitä oli te­ke­mäs­sä. Mies odot­ti kuit­taus­ta, kun hom­ma oli val­mis. Jos kuit­taus­ta ei oli­si tul­lut, hän oli­si hä­lyt­tä­nyt apua.

En­si al­kuun puo­len ki­lo­met­rin kaup­pa­mat­ka kä­vel­len ot­ti lu­jil­le. Me­no­mat­ka ala­mä­keen su­jui, mut­ta pa­luu­mat­kal­la Saa­ra it­ki vä­sy­myk­ses­tä.

– Mi­nun te­o­ri­a­ni on, et­tä luon­to suo­je­li te­ke­mäl­lä niin vä­sy­neek­si, et­tä oli pak­ko le­vä­tä ja toi­pua rau­has­sa.

”Kau­an­ko vä­sy­mys kes­tää?”

En­nen ai­voin­fark­tia Saa­ra oli hy­väs­sä fyy­si­ses­sä kun­nos­sa. Edel­li­se­nä tal­ve­na hän oli osal­lis­tu­nut 60 ki­lo­met­rin Vuo­kat­ti-hiih­toon ja tait­ta­nut ke­vääl­lä puo­li­ma­ra­to­nin Hel­sin­ki City Run -juok­su­ta­pah­tu­mas­sa.

Hyvä kun­to oli Saa­ran pe­las­tus.

– Lää­kä­rit sa­noi­vat, et­tä koh­taus ei tul­lut sen pa­hem­pa­na, kos­ka olin niin hy­väs­sä kun­nos­sa.

Hen­ki­ses­ti ras­kain­ta toi­pu­mi­ses­sa oli­kin se, kun ei tien­nyt, kuin­ka kau­an syvä vä­sy­mys kes­tää. Kuin­ka kau­an oli kö­pö­tel­tä­vä hi­taas­ti.

– Oli kau­he­an ra­sit­ta­vaa aloit­taa sa­dan met­rin kä­ve­lys­tä. Oli ra­sit­ta­vaa poh­tia, olen­ko iän kai­ken näin kur­ja, et­tä pi­tää miet­tiä, jak­saa­ko kii­ve­tä por­taat ylä­ker­taan.

”Ra­joi­hin suh­tau­du­taan tiu­kas­ti”

Vä­hi­tel­len vä­sy­mys al­koi hel­pot­taa, vaik­ka juok­su­len­kit vaih­tui­vat kä­ve­lyyn. Au­tol­la aja­mi­nen oli kiel­let­tyä kol­men kuu­kau­den ajan in­fark­tis­ta.

Kol­men kuu­kau­den ku­lut­tua näkö tut­kit­tiin tar­koin ja teh­tiin neu­rop­sy­ko­lo­gi­set tes­tit. Ne kes­ti­vät mon­ta tun­tia, mut­ta lop­pu­tu­los oli hyvä. Saa­ra oli pa­rem­mas­sa kun­nos­sa kuin ver­rok­ki­ryh­män­sä, 42-vuo­ti­aat nai­set.

Ai­voin­fark­tin jäl­keen mää­rä­tään ta­val­li­ses­ti ve­ren­pai­ne­lää­ki­tys, mut­ta Saa­ran ve­ren­pai­ne oli niin ma­ta­la, et­tä lää­ki­tys­tä ei tar­vit­tu. Ko­les­te­ro­li­lää­ki­tys­tä hän käyt­ti vuo­den ver­ran. Ko­les­te­ro­li­lu­ke­mat ovat nous­seet hie­man, ja Saa­ral­la on nyt puo­len vuo­den pro­jek­ti las­kea nii­tä.

– Ai­voin­fark­tin jäl­keen suo­si­tus­ra­joi­hin suh­tau­du­taan tosi tiu­kas­ti. Jos en saa lu­ke­mia las­ke­maan, saan ko­les­te­ro­li­lää­ki­tyk­sen.

Saa­ra lenk­kei­lee, vält­tää ko­via ras­vo­ja, syö pal­jon kui­tua ja käyt­tää ko­les­te­ro­lia las­ke­vaa mar­ga­rii­nia.

– Aluk­si seu­ran­ta oli kol­men kuu­kau­den vä­lein, sit­ten puo­len vuo­den. Nyt ter­veyt­tä­ni seu­ra­taan, ku­ten ke­nen ta­han­sa.

Sil­ti ai­voin­fark­tin sai­ras­ta­neen ris­ki sai­ras­tua uu­del­leen on ko­hon­nut koko elä­män ajan.

”Omaan jär­keen­sä pi­tää luot­taa”

Saa­ra ei pel­kää koh­tauk­sen uu­si­mis­ta.

– Niin ei voi­si elää. Mut­ta sai­ras­tu­mi­sen jäl­keen on ko­ros­tu­nut asen­ne, et­tä ihan jees on kyl­lin hyvä.

Saa­ra kut­suu sitä koh­tuul­li­sen pon­nis­tuk­sen pe­ri­aat­teek­si.

– Hom­mat hoi­de­taan, mut­ta ei hait­taa, jos joku mat­to jää pu­dis­te­le­mat­ta. Kun­han nyt kes­ki­lat­ti­al­ta imu­roi­daan.

It­se­ään pi­tää kuun­nel­la ja it­seen­sä pi­tää myös luot­taa.

– Pi­tää luot­taa omaan jär­keen­sä: täl­tä ei kuu­lu tun­tua. Sai­raus voi ol­la tot­ta, vaik­ka se ei tu­li­si niin dra­maat­ti­se­na. Pie­net­kin ju­tut voi­vat ol­la vaa­ral­li­sia hoi­ta­mat­to­mi­na.