”Kou­lut­tau­duin kam­paa­jak­si 19-vuo­ti­aa­na. Olin il­man am­mat­tia, juu­ri eron­nut ja jää­nyt yk­sin­huol­ta­jak­si. Kam­paa­jan am­mat­ti tun­tui sil­loin hel­poim­mal­ta kou­lu­tus­va­lin­nal­ta.

Työ on osoit­tau­tu­nut mi­nul­le so­pi­vak­si. Ha­keu­tu­es­sa­ni alal­le en vie­lä ta­jun­nut ole­va­ni lah­ja­kas juu­ri niis­sä asi­ois­sa, joi­ta am­mat­ti vaa­tii: kä­den­tai­dois­sa ja ko­ko­nai­suu­den hah­mot­ta­mi­ses­sa. Asi­ak­kai­den kii­tos kan­nus­taa ke­hit­ty­mään yhä pa­rem­mak­si. Olen myös ult­ra­so­si­aa­li­nen. Nau­tin kes­kus­te­luis­ta asi­ak­kai­den kans­sa. Saan ol­la työs­sä ai­van oma it­se­ni.

Kos­kaan en ole tyl­sis­ty­nyt. Voi­si ku­vi­tel­la, et­tä työ on joka päi­vä sa­maa – leik­kaa­mis­ta tai vär­jää­mis­tä ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan – mut­ta niin ei ole. Hiuk­set ovat jo si­nän­sä mie­len­kiin­toi­nen ma­te­ri­aa­li. Työ on kä­si­työ­tä. Kah­ta ident­tis­tä lop­pu­tu­los­ta on oi­ke­as­taan mah­do­ton­ta teh­dä.

Kun tu­lin Suo­meen 14 vuot­ta sit­ten kiin­ti­ö­pa­ko­lai­se­na, asuim­me po­jan kans­sa en­sin Ka­jaa­nis­sa, jos­ta muu­tim­me Hel­sin­kiin. Pe­rus­tin oman yri­tyk­sen 12 vuot­ta sit­ten. Aloi­tin tyh­jäs­tä. Mi­nul­la ei ol­lut asi­a­kas­kun­taa ei­kä tut­ta­vi­a­kaan.

Liik­kee­ni on toi­mi­nut kym­me­nen vuot­ta Kor­ke­a­vuo­ren­ka­dul­la. Pro­fi­loin kam­paa­mo­ni alus­ta al­ka­en oman­lai­sek­se­ni. Ka­dul­le nä­kyy vain pie­ni kylt­ti, ei­kä yri­tyk­sel­lä ole var­si­nai­ses­ti ni­meä. En ole kos­kaan mai­nos­ta­nut en­kä teh­nyt tar­jous­ku­pon­ke­ja. Kei­no­ni asi­a­kas­han­kin­taan on teh­dä työ­ni niin hy­vin kuin osaan.

Ha­lu­an pi­tää asi­ak­kaa­ni ai­dos­ti tyy­ty­väi­si­nä. Työs­ken­te­len yk­sin ja otan ker­ral­laan vain yh­den asi­ak­kaan. Huo­leh­din sii­tä­kin, et­tä asi­ak­kaa­ni saa­vat ajan mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti juu­ri sil­loin, kun heil­lä on tar­ve. Olen saa­nut us­kol­li­sen asi­a­kas­kun­nan. Mo­nen kans­sa olen ys­tä­vys­ty­nyt­kin. Pää­sään­töi­ses­ti uu­det asi­ak­kaat tu­le­vat ny­ky­ään jon­kun suo­si­tuk­ses­ta.”