Sir­pa Ha­ka­la-Ko­su­nen, mai­na­rin ty­tär, on ol­lut jär­jes­tä­mäs­sä mo­lem­pia ta­pah­tu­mia. Tä­män­ker­tai­sen ta­paa­mi­sen poh­jus­tus aloi­tet­tiin vuo­si sit­ten huh­ti­kuus­sa.

”Edel­li­sen ta­pah­tu­man jäl­keen on toi­vot­tu ko­vas­ti uut­ta. Al­koi ol­la kor­kea ai­ka jär­jes­tää se, sil­lä van­ho­jen kai­vos­mies­ten ri­vit hu­pe­ne­vat”.

Ny­ky­ään Ou­to­kum­mun kai­vos­mu­se­o­ta joh­ta­va kai­vos­mie­hen ty­tär Mer­ja Ma­rin sa­noo, et­tä kai­vo­syh­tei­söt ovat ai­nut­laa­tui­sia. Nii­hin ke­hit­tyy eri­koi­nen yh­tei­söl­li­syys.

”Ora­vi­kos­ki oli nuo­ri ja ly­hy­ti­käi­sek­si jää­nyt kai­vo­syh­tei­sö. Hie­rar­kia oli ole­mas­sa, mut­ta se ei ke­hit­ty­nyt niin mer­kit­tä­väk­si kuin esi­mer­kik­si Ou­to­kum­mus­sa, jos­sa oli kai­vos­toi­min­taa pal­jon pi­dem­pään, 1913–1989”, hän to­te­aa.

Kai­vos­ky­läs­sä vi­li­si lap­sia ja nuo­ria. Hei­dän ra­jan­sa oli­vat väl­jem­mät kuin ai­kuis­ten, sil­lä kaik­ki kä­vi­vät sa­maa päi­vä­ko­tia ja kou­lua sekä har­ras­ti­vat yh­des­sä.

”Ja kai­vok­sen 1970-lu­vun joh­ta­jan Lars Wet­zel­lin Al­ma-puo­li­so ke­hot­ti van­hem­pi­a­ni lait­ta­maan mi­nut op­pi­kou­luun. Sain li­säk­si ma­te­ma­tii­kan tun­te­ja hei­dän Ee­va-tyt­tä­rel­tään”, Sir­pa Ha­ka­la-Ko­su­nen muis­te­lee. Hän opis­ke­li tra­de­no­mik­si ja vas­taa ny­ky­ään mark­ki­noin­nis­ta ja vies­tin­näs­tä Sa­von am­mat­ti- ja ai­kui­so­pis­tos­sa.

Maan al­la ja maan pääl­lä

Kai­vos­ky­läs­sä maa­na­lai­nen maa­il­ma kuu­lui mie­hil­le. Vas­ta 1992 kai­vos­la­ki sal­li nai­sil­le työs­ken­te­lyn maan al­la. Toki nai­set vei­vät maan al­le ruo­kaa ja sii­vo­si­vat kai­vos­ti­lo­ja.

Suu­rin osa maan al­la työs­ken­nel­leis­tä sai kai­vok­sen olo­suh­teis­ta vau­ri­oi­ta, ku­ten keuh­ko­ah­tau­man - ko­mu­keuh­kot - ja kuu­lo­vam­man. Kä­si­po­ra­rei­den sor­met muut­tui­vat tä­ri­näs­tä val­koi­sik­si. Ran­kat oli­vat myös hoi­to­kei­not: vah­vat sär­ky­pul­ve­rit ja al­ko­ho­li­kin. Maan pääl­lä työs­ken­nel­lei­den ter­vey­sen­nus­te oli pa­rem­pi.

”Pää­sin kai­vok­seen ker­ran. Isä­ni työs­ken­te­li tuol­loin pe­rä­na­jos­sa. En kos­kaan pyy­tä­nyt isäl­tä­ni ra­haa sen jäl­keen kun näin, mil­lai­sis­sa olois­sa hän hank­ki per­heel­le elan­non”, Sir­pa Ha­ka­la-Ko­su­nen muis­te­lee.