”Ai­ka har­voin läh­den pyö­räl­lä len­kil­le, mut­ta yleen­sä pyö­räi­len kaik­ki mat­kat töi­hin, työ­päi­vien ai­ka­na ja len­to­pal­lot­ree­nei­hin. Jos­kus pol­jen myös mö­kil­le Nur­mi­jär­vel­le 45 ki­lo­met­rin pää­hän. Pyö­räi­len, kos­ka se on käy­tän­nöl­li­nen tapa liik­kua ja ha­lu­an py­syä hy­väs­sä kun­nos­sa. On se myös eko­lo­gi­nen va­lin­ta, vaik­ka isom­mat ta­va­rat kul­je­tan­kin au­tol­la.

Ki­lo­met­re­jä ker­tyy vuo­des­sa vä­hin­tään 2 000, enim­mil­lään nii­tä on tul­lut 10 000. Ke­säi­sin teem­me vai­mon kans­sa myös vii­kon pyö­räi­ly­reis­sun ete­läi­ses­sä Suo­mes­sa: ki­lo­met­re­jä ker­tyy päi­väs­sä sa­ta­kun­ta, vaik­ka em­me mat­kaa ah­neh­di­kaan. Jos mat­kal­le osuu ys­tä­vien ke­sä­mök­ki, vii­vym­me rau­has­sa päi­vän pari.

Pyö­räi­le­mi­nen on tapa nol­la­ta pää, ja se on myös nau­tin­non läh­de. Au­tos­sa mai­se­mat vi­lah­ta­vat ohi, niin et­tä nii­tä hä­din tus­kin nä­kee, mut­ta pyö­räil­les­sä ovat kaik­ki ais­tit käy­tös­sä: eten­kin ke­vääl­lä on hie­noa, kun tun­tee läm­pi­mät ja kyl­mät il­ma­vir­rat, kuu­lee lin­tu­jen ää­net ja hais­taa ke­vään tuok­sut. Sik­si pyö­räi­len mie­lel­lä­ni Hel­sin­gin kes­kus­puis­ton hal­ki. To­sin sen jäl­keen, kun asuin vuo­den Lon­toos­sa, ei lii­ken­teen kes­kel­lä pyö­räi­le­mi­nen­kään enää hir­vi­tä. Lii­ken­tees­sä aut­taa pei­li, jon­ka kaut­ta näen ta­kaa tu­le­vat.

En liik­ku­es­sa­ni ha­lua käyt­tää pol­ku­pyö­rän mat­ka­mit­ta­ria kum­mem­pia vem­pe­lei­tä, sil­lä koen sel­lai­sen ryp­py­ot­sai­suu­dek­si ja se vei­si ilon liik­ku­mi­ses­ta. Työ­e­lä­mäs­sä on ihan riit­tä­väs­ti mit­taa­mis­ta ja eh­ti­mis­tä. On mit­taa­mat­ta­kin sel­vää, et­tä lii­kun­ta pi­tää kun­toa yl­lä. Mo­net ei­vät pyö­räi­le työ­mat­ko­ja tai työ­päi­vän ai­ka­na, kos­ka ko­kouk­siin on ikä­vä tul­la hi­ki­se­nä. Minä yri­tän va­ra­ta sen ver­ran ai­kaa, et­tä ei tar­vit­se pol­kea nas­ta lau­das­sa. Poi­ka­ni ovat suo­si­tel­leet mi­nul­le luk­ko­pol­ki­mia: niil­lä pyö­räi­lyyn sai­si kuu­lem­ma li­sää te­hoa.”