Jo ke­vääl­lä 2014 Min­na huo­ma­si, et­tä Ju­kal­ta oli­vat ta­va­rat hu­kas­sa koko ajan. Min­na lait­toi sen työs­tä joh­tu­van stres­sin ja kii­reen piik­kiin. Juk­ka työs­ken­te­li lii­ken­teen tur­val­li­suus­vi­ras­to Tra­fin eri­tyi­sa­si­an­tun­ti­ja­na.

Mut­ta sit­ten Juk­ka al­koi au­ton ra­tis­sa ky­sel­lä, mis­tä piti kään­tyä. Suun­ta­vais­to heik­ke­ni.

”Ihan tu­tuis­sa­kin ris­teyk­sis­sä hän ohi­men­nen ky­syi suun­taa”, Min­na ker­too.

Kun koit­ti ke­sä­lo­ma, mö­kil­lä et­sit­tiin työ­ka­lu­ja – koko ajan.

Min­na al­koi her­mos­tua. Ju­kan äi­dil­lä oli ol­lut Alz­hei­mer. Min­na al­koi epäil­lä, et­tä sii­tä oli kyse Ju­kan­kin koh­dal­la.

”Otin sai­rau­den pu­heek­si, mut­ta Juk­ka tor­jui aja­tuk­sen täy­sin. Hän suh­tau­tui asi­aan hy­vin kiel­tei­ses­ti.”

Syk­syn tul­len Min­na vaa­ti Juk­kaa me­ne­mään työ­ter­veys­lää­kä­rin vas­taa­no­tol­le. Juk­ka me­ni­kin, mut­ta pu­hui siel­lä ihan muus­ta ai­hees­ta.

”Aloin ol­la ihan hii­le­nä Ju­kan käy­tök­ses­tä. Sa­noin hä­nel­le, et­tä jos tämä on nor­maa­lia, niin en kes­tä täl­lais­ta.”

”Sinä vii­kon­lop­pu­na pu­huim­me ja it­kim­me”

Lo­pul­ta Juk­ka meni työ­ter­veys­lää­kä­ril­le ja sai lä­het­teen muis­ti­tes­tiin. Tu­los oli 27/30. Se on hyvä mö­kin mum­mol­le, mut­ta ei aka­tee­mi­ses­ti kou­lu­te­tul­le, ak­tii­vi­ses­ti työs­sä käy­väl­le mie­hel­le. Se ker­toi jos­ta­kin.

Ju­kan ai­vot ku­van­net­tiin. Li­säk­si otet­tiin ve­ri­ko­kei­ta. Työ­ter­veys­lää­kä­ri ei löy­tä­nyt niis­tä mi­tään poik­ke­a­vaa, mut­ta Ju­kan on­gel­mat jat­kui­vat. Työs­sä al­koi ol­la yhä han­ka­lam­paa.

Di­ag­noo­si var­mis­tui nel­jä kuu­kaut­ta myö­hem­min, tam­mi­kuus­sa 2015, kun Hel­sin­gin yli­o­pis­tol­li­ses­sa kes­kus­sai­raa­las­sa otet­tiin uu­det ai­vo­ku­vat ja sel­käy­din­punk­tio. Se var­mis­ti asi­an: Juk­ka sai­ras­ti Alz­hei­me­rin tau­tia – ai­vo­ja rap­peut­ta­vaa, ete­ne­vää muis­ti­sai­raut­ta.

Ju­kan äi­ti sai di­ag­noo­sin noin 60-vuo­ti­aa­na. On ar­vi­oi­tu, et­tä al­le 60-vuo­ti­aa­na al­ka­vis­ta Alz­hei­mer-ta­pauk­sis­ta 5–10 pro­sent­tia oli­si pe­riy­ty­viä.

Kun vii­kon­lop­pu koit­ti, Min­na ja Juk­ka mat­kus­ti­vat mö­kil­le.

”Sinä vii­kon­lop­pu­na me pu­huim­me ja it­kim­me”, Min­na muis­te­lee.

”Tun­tuu kuin päi­vit­täin ka­to­ai­si jo­kin tai­to”

Juk­ka on hy­vä­kun­toi­nen ma­ra­too­na­ri ja kä­den­pu­ris­tus on tiuk­ka. Ul­ko­puo­li­sen on vai­kea huo­ma­ta hä­nen sai­raut­taan.

”Ter­ve­tu­loa! Käy pe­rem­mäl­le”, hän toi­vot­taa.

Ko­dis­sa asu­vat Min­nan ja Ju­kan li­säk­si myös Mai­ja, 12, ja Kert­tu, 10, ly­hyt­kar­vai­set itä­mai­set kis­sat.

”Ne ovat mei­dän lap­si­am­me”, Juk­ka ker­too hel­läs­ti.

Vuo­si sit­ten hel­mi­kuus­sa Juk­ka oli vie­lä töis­sä. Nyt hän ei enää aja au­toa.  Pe­su­ko­net­ta ja uu­nia hän ei pys­ty enää käyt­tä­mään. Min­na va­lit­see Ju­kal­le aa­mul­la sään- ja asi­an­mu­kai­set vaat­teet. Kau­pas­sa he käy­vät yh­des­sä, mut­ta Min­na ke­rää ja mak­saa os­tok­set, sil­lä Juk­ka ei enää kä­sit­te­le ra­haa.

”Abst­rak­tin ajat­te­lun tai­dot ovat ka­don­neet Ju­kal­ta no­pe­as­ti. Vä­lil­lä tun­tuu sil­tä, et­tä joka päi­vä ka­to­aa jo­kin tai­to”, Min­na ker­too.

Juk­ka ei pär­jää il­man Min­nan apua. Sik­si muis­ti­sai­raus on myös puo­li­son ja koko per­heen sai­raus.

Mut­ta kun työ­i­käi­nen sai­ras­tuu muis­ti­sai­rau­teen, puo­li­so on to­den­nä­köi­ses­ti vie­lä työ­e­lä­mäs­sä.

”Juk­ka oli lii­an hy­vä­kun­toi­nen”

Aa­mul­la Min­na va­lit­see Ju­kan vaat­teet ja lä­het­tää hä­net en­nen kah­dek­saa mat­kaan. Juk­ka kä­ve­lee ko­toa tu­tun, pa­rin ki­lo­met­rin rei­tin Ete­lä-Haa­gas­ta Rus­ke­a­suol­le Hel­sin­gin Alz­hei­mer-yh­dis­tyk­sen päi­vä­toi­min­taan. Hän käy siel­lä vii­te­nä päi­vä­nä vii­kos­sa.

”En­sin syö­dään puu­ro ja sit­ten ru­ve­taan hom­miin”, Juk­ka ker­too.

Työ­i­käis­ten ryh­mäs­sä on kym­men­kun­ta 50–60-vuo­ti­as­ta muis­ti­sai­ras­ta. Ryh­mäs­sä kes­kus­tel­laan, tree­na­taan muis­tia, syö­dään yh­des­sä, käy­dään kä­ve­lyl­lä ja vie­rai­luil­la.

Vii­me syk­sy­nä Juk­ka oli aluk­si päi­vät yk­sin ko­to­na, kun Min­na oli töis­sä. Juk­ka ei muis­ta­nut syö­dä ei­kä ai­na si­tä­kään, mis­sä Min­na on. Hän koki olon­sa tur­vat­to­mak­si ja soit­ti Min­nal­le usein.

”Olin ha­ke­nut kau­pun­gin kaut­ta Ju­kal­le paik­kaa Alz­hei­mer-yh­dis­tyk­sen päi­vä­toi­min­nas­ta, mut­ta hä­net ar­vi­oi­tiin lii­an hy­vä­kun­toi­sek­si. Lo­pul­ta mak­soim­me syk­syn päi­vä­toi­min­ta­pai­kan it­se.”

On­gel­ma on tut­tu mo­nil­le työ­i­käis­ten muis­ti­sai­rai­den omai­sil­le. Muis­ti­sai­raus ei eten­kään lie­väs­sä vai­hees­sa näy pääl­le­päin, vaik­ka se vai­kut­taa pe­rus­ta­van­laa­tui­ses­ti ih­mi­sen ky­kyyn toi­mia.

Tu­tut asi­at muut­tu­vat yk­si­tel­len vie­raik­si. Maa­il­ma saat­taa tun­tua muis­ti­sai­raas­ta pe­lot­ta­val­ta­kin pai­kal­ta. Elä­män­pii­ri kä­per­tyy hy­vin pie­nek­si, jos apua ei ole saa­ta­vil­la.

Jut­tu on jul­kais­tu Oma Ai­ka -leh­den nu­me­ros­sa 4/2016.