"Mi­nul­la oli tur­val­li­nen ja hyvä lap­suus Pal­ta­mos­sa, Uu­ran ky­läs­sä. Per­heem­me asui pie­nel­lä maa­ti­lal­la, jol­la oli lyp­sy­kar­jaa, ka­no­ja ja lam­pai­ta. Omas­sa mie­les­sä­ni olen en­sik­si uu­ra­lai­nen ja vas­ta sit­ten py­kei­ja­lai­nen, vaik­ka muu­tin Py­kei­jaan jo 33 vuot­ta sit­ten, vuon­na 1984.

Opis­ke­lin eng­lan­tia ja ruot­sia Jy­väs­ky­län yli­o­pis­tos­sa. Val­mis­tut­tu­a­ni pää­dyin kiel­te­no­pet­ta­jak­si Ina­riin saa­me­lais­ten kris­til­li­seen kan­sa­no­pis­toon. Niin tu­lin poh­joi­seen, jos­sa kat­se­lin kau­nis­ta Ina­rin­jär­veä kah­dek­san vuot­ta.

Noi­hin ai­koi­hin olim­me kirk­ko­kuo­ron kans­sa kier­tu­eel­la. Erää­nä py­hä­aa­mu­na saa­vuim­me Py­kei­jaan, jos­sa esiin­nyim­me kirk­ko­sa­lik­si muu­te­tus­sa kou­lun kä­si­työ­luo­kas­sa. Kun kä­ve­lim­me luo­kan eteen, huo­ma­sin, et­tä la­pik­kaas­ta­ni oli ir­ron­nut poh­jal­li­nen. Nau­res­ke­lin sitä vie­rus­to­ve­ril­le­ni.

Kirk­ko­vä­en jou­kos­sa oli muu­an van­ha­poi­ka, joka väit­ti jäl­ki­kä­teen, et­tä olin hy­myil­lyt le­ve­äs­ti hä­nel­le, vaik­ka oi­ke­as­ti nau­res­ke­lin omil­le ken­gil­le­ni.

Lue myös: Kak­si las­taan me­net­tä­nyt su­ru­tut­ki­ja Mari Pulk­ki­nen: ”Suru jät­tää ai­na jäl­jen”

Se oli me­noa

Bjar­ne oli mi­nua 16 vuot­ta van­hem­pi. Hän oli hy­vin nuo­re­kas, ja hä­nel­lä oli ko­mea par­ta. Olin it­se 38-vuo­ti­as.

Ta­pa­sim­me sat­tu­mal­ta uu­del­leen Ina­ris­sa, jos­sa Bjar­ne oli käy­mäs­sä tut­ta­vil­laan. Hän tuli ter­veh­ti­mään kirk­ko­kah­veil­la, jot­ka pi­det­tiin ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen. Oli kuu­lem­ma näh­nyt mi­nut Py­kei­jas­sa, mut­ta minä sa­noin, et­ten ol­lut hä­nen nä­köis­tään huo­man­nut.

Se oli kui­ten­kin me­noa. Bjar­ne oli Ina­ris­sa pais­kan­nut ko­li­koi­den puut­tees­sa ha­ka­neu­lan toi­ve­lam­peen ja toi­vo­nut, et­tä sai­si tu­tus­tua sii­hen Kai­jaan. Pos­ki­a­ni polt­te­li vie­lä viik­ko ta­paa­mi­sen jäl­keen.

Kaik­ki ta­pah­tui no­pe­as­ti. Olim­me ta­van­neet syk­syl­lä ja jou­lu­aat­to­na me­nim­me kih­loi­hin. Ke­vääl­lä muu­tim­me Py­kei­jaan Bjar­nen lap­suu­den­ko­tiin. Tu­lin vie­lä ke­säk­si Suo­meen, sil­lä Bjar­ne oli ka­las­ta­ja. Hän oli pal­jon me­rel­lä ei­kä juu­ri eh­ti­nyt ko­tiin. Mi­tä­pä minä oli­sin siel­lä yk­sin teh­nyt.

Lue myös: Olym­pi­aur­hei­li­ja An­ni Vuo­hi­jo­ki: ”Sa­lil­la unoh­din vel­je­ni kuo­le­man”

On­nel­li­nen isä

Bjar­ne pu­hui py­kei­ja­lai­se­na suo­mea, mut­ta pian huo­ma­sin, et­tä mi­nun pi­tää yk­sin­ker­tais­taa pu­het­ta­ni. Kun me­nim­me en­si ker­ran ko­tii­ni Pal­ta­moon, mis­sä pu­hut­tiin oi­kein elä­vää ja ku­vai­le­vaa Kai­nuun mur­ret­ta, Bjar­ne-ruk­ka ei ym­mär­tä­nyt oi­kein mi­tään.  Hän vain hoki, et­tä ak­ku­rat, ak­ku­rat. Mei­tä kut­sut­tiin sit­ten ni­mel­lä Kai­ja ja Ak­ku­rat, joka tar­koit­taa nor­jak­si juu­ri niin.

Py­kei­jaan oli help­po muut­taa. Siel­lä ih­mi­set oli­vat avoi­mia ja ys­tä­väl­li­siä. Kun läh­din en­si ker­taa yk­sin kaup­pa­reis­sul­le, kau­pan luo­na sei­soi kak­si rou­vaa, jot­ka kat­soi­vat mi­nua ja miet­ti­vät ää­neen, on­ko tuo se. Vas­ta­sin, et­tä kyl­lä se on se. Pel­kä­sin, et­tä olin ol­lut ne­nä­käs, mut­ta seu­raa­va­na päi­vä­nä toi­nen heis­tä oli sa­no­nut Bjar­nel­le, et­tä si­nul­la­pa on mu­ka­va rou­va!

Poi­kam­me Tho­mas syn­tyi vuon­na 1984 ja tyt­tä­rem­me In­ger 1988 Olin saa­nut töi­tä Py­kei­jan kou­lun kiel­te­no­pet­ta­ja­na, jo­ten Bjar­ne oli aluk­si ko­to­na las­ten kans­sa.

Jäl­ki­kä­teen ih­me­tyt­tää, kuin­ka hy­vin Bjar­ne so­peu­tui pik­ku­las­ten isäk­si. Joku Bjar­nen ikäi­nen oli­si voi­nut her­mos­tua yö­val­vo­mi­ses­ta, mut­ta hän hyp­pä­si en­sim­mäi­se­nä pys­tyyn loh­dut­ta­maan lap­sia, jos oli huo­no yö. Bjar­ne oli ky­läl­lä tun­net­tu sii­tä, kuin­ka hy­vin hän tuli toi­meen las­ten kans­sa.

Lue myös: Ai­voin­fark­tis­ta toi­pu­nut Saa­ra Ran­ta­nen: ”Ai­voin­fark­ti on tot­ta, vaik­ka se oli­si lie­vä”

Su­run päi­vä

Oli Nor­jan kan­sal­lis­päi­vä, 17.5. vuon­na 1994, kun tu­lin kou­lul­ta ko­tiin. Ka­las­tus­kau­si oli juu­ri al­ka­nut. Bjar­ne läh­te­nyt me­rel­le vel­jen­sä kans­sa. Sil­loin pap­pi tuli ovel­lem­me.

Hän tuli ker­to­maan su­ru­vies­tin: Bjar­ne ja hä­nen vel­jen­sä Emil oli löy­det­ty kuol­lei­na Jää­me­rel­tä. Il­mei­ses­ti he oli­vat kor­jan­neet hyl­keen re­pi­mää nuot­taa, kun kova tuu­len­puus­ka oli kaa­ta­nut ve­neen. Vel­jek­set oli­vat lyö­neet pään­sä.

Kun sana le­vi­si, lop­pui kan­sal­lis­päi­vän juh­lin­ta. Reh­to­ri toi Tho­mak­sen ja In­ge­rin kou­lul­ta ko­tiin.

Kun Tho­mas kuu­li uu­ti­sen, hän sai rai­vo­koh­tauk­sen ja pot­ki sei­nää. Hän huu­si läh­te­vän­sä kat­so­maan, et­tä se ei ole tot­ta. Ti­lan­ne oli kau­hea. Tho­mas oli kym­me­nen ja In­ger kuu­si vuot­ta.

Bjar­nen sis­kot tu­li­vat käy­mään. Oma sis­ko­ni Iva­los­ta läh­ti Py­kei­jaan heti, kun sai tie­don. Bjar­nen kuo­le­ma oli koko ky­län me­ne­tys.

Lue myös: Les­kek­si jää­nyt Chris­ti­na: Suru hel­pot­tui tree­na­tes­sa

Voi­maa ar­jes­ta

Las­ten lä­hel­lä ei pas­san­nut it­kes­kel­lä. Jos he nä­ki­vät, et­tä äi­ti ve­tis­te­lee, heil­le tuli kau­hea hätä. Vas­ta mon­ta vuot­ta myö­hem­min, kun pys­tyin jät­tä­mään hei­dät yk­sin, me­nin tiel­le kä­ve­le­mään ja it­ke­mään.

Ei sii­tä kau­he­as­ti pu­hut­tu, mut­ta lap­set tie­si­vät to­si­a­si­at. Kou­lus­sa isän­päi­vä­nä In­ger teki kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa muo­vai­lu­mas­sas­ta val­ke­an hah­mon, jol­la oli sii­vet. Ko­to­na hän sa­noi, et­tä kat­so, olen teh­nyt isän.

On kum­ma, et­tä voi­mat vain tu­le­vat jos­tain. Suo­ma­lai­sel­la si­sul­la pää­see eteen­päin, kun on ve­nyt­tä­vä.

Su­ruun meni use­am­pi vuo­si. Kat­ke­ruu­den ja syyt­te­lyn vai­het­ta en ko­ke­nut. Olen hy­väk­sy­nyt ta­pah­tu­neen, sil­lä nämä asi­at ovat isom­mis­sa kä­sis­sä. Ylä­ker­ran isän­tä ei tee vir­hei­tä, vaik­ka ne meis­tä tun­tu­vat­kin ki­peil­tä.

Ai­na kun on mah­dol­li­suus, Tho­mas me­nee lo­hi­mö­kil­le, jol­la hän kävi isän­sä kans­sa ka­las­ta­mas­sa. In­ger­kin käy siel­lä. It­se en ole men­nyt, sil­lä mai­hin on vai­kea pääs­tä huo­no­jal­kai­se­na.

On­net­to­muu­des­ta on ku­lu­nut23 vuot­ta. Ny­ky­ään pys­tym­me nau­ra­maan muis­toil­le. Mie­tim­me las­ten kans­sa, mitä Bjar­ne oli­si kus­sa­kin ti­lan­tees­sa teh­nyt.

Ai­ka pa­ran­taa, vaik­ka elä­mä ei enää tu­le­kaan sa­mak­si."

Lue myös:

Les­kek­si jää­nyt Kai­sa: ”Kii­tos täs­tä mat­kas­ta ja kii­tos elä­mäs­tä”

Vai­mon­sa me­net­tä­nyt Mark­ku: ”Mi­nul­la on oi­keus jat­kaa elä­mää­ni täy­si­pai­noi­ses­ti”

Hal­vaan­tu­neen huip­pu­voi­mis­te­li­jan vai­mo San­na: ”Va­lit­sin, et­ten kat­ke­roi­du”