Pe­ri­aat­tees­sa kaik­ki oli hy­vin. Ei­ja Hink­ka­la oli ham­mas­lää­ke­tie­teen toh­to­ri, joka oli teh­nyt vuo­sia uraa Ham­pu­rin yli­o­pis­tos­sa. Hä­nel­lä oli yk­si­tyis­vas­taa­not­to, jos­ta hän oli yl­peä, ja po­ti­lai­ta riit­ti. Ta­lous oli ta­sa­pai­nos­sa ja enem­män­kin. Sil­ti jo­kin kai­her­si.

”En saa­nut työs­tä­ni enää haas­tet­ta, vaik­ka pai­noin töi­tä aa­mu­seit­se­mäs­tä il­ta­myö­hään.”

Tyy­ty­mät­tö­myys kas­voi vuo­sien ku­lu­es­sa, ja Ei­ja Hink­ka­la al­koi ky­sel­lä it­sel­tään yhä use­am­min, täs­sä­kö elä­mä oli? Vuon­na 1995 Hink­ka­la vaih­toi maa­ta ja am­mat­tia. Ham­mas­lää­kä­rin va­kaa elä­mä vaih­tui mu­siik­kiin, is­kel­mä­lau­la­jan epä­var­muu­teen ja epä­sään­nöl­li­seen työ­hön Suo­mes­sa. Sil­ti hän oli täy­sin var­ma pää­tök­ses­tään.

Sak­san-vuo­si­na hän oli sul­ke­nut mu­sii­kin ja esiin­ty­mi­sen pois ja aja­tel­lut, et­tä ne voi pi­tää har­ras­tuk­se­na. Nuo­rem­pa­na hän oli kier­tä­nyt Hä­mees­sä tans­si­or­kes­te­rin so­lis­ti­na. Sak­sas­sa­kin hän keik­kai­li kah­den opis­ke­lu­to­ve­rin­sa kans­sa tri­o­na.

”Poh­din, olin­ko jo­ten­kin vi­al­li­nen, kun saa­vu­tet­tu ei riit­tä­nyt mi­nul­le. Nyt ta­ju­an, et­tä olen ol­lut rat­kai­suis­sa­ni ai­kaa­ni edel­lä.”

”Jos up­pou­dut työ­hön, olet sen imus­sa”

Kun mi­ta­taan työ­tyy­ty­väi­syyt­tä, ei se Työ­ter­veys­lai­tok­sen tut­ki­musp­ro­fes­so­rin Jari Ha­ka­sen mu­kaan ker­ro pal­jo­a­kaan sii­tä, mi­ten ih­mi­set työs­sään voi­vat.

”Vaik­ka asi­at oli­si­vat ihan ok, se ei tar­koi­ta sitä, et­tä työt oli­si­vat in­nos­ta­via tai et­tä asi­at töis­sä oli­si­vat eri­tyi­sen hy­vin.” Ha­ka­sen mu­kaan oli­si­kin pa­rem­pi kiin­nit­tää huo­mio sii­hen, ko­ke­vat­ko ih­mi­set työs­sään työn imua.

”Jos koet it­se­si ener­gi­sek­si ja tar­mok­kaak­si, me­net yleen­sä mie­lel­lä­si töi­hin, olet yl­peä sii­tä, mitä teet, ja jos­kus up­pou­dut työ­hö­si, olet työn imus­sa.”

Pel­käs­tä ki­vas­ta ja viih­ty­mi­ses­tä ei työn imus­sa ole ky­sy­mys.

”Voi ol­la hy­vin­kin vä­sy­nyt fyy­si­ses­ti, kun an­taa par­haan­sa, mut­ta sa­maan ai­kaan on tyy­ty­väi­nen te­ke­mi­seen­sä. Se on työn imua. Yleen­sä työn imus­ta seu­raa myös iloa”, Ha­ka­nen sa­noo.

Työn imua ei löy­dy il­man haas­tei­ta ja niis­tä seu­raa­via on­nis­tu­mi­sia. Haas­tee­ton työ lei­piin­nyt­tää. Sitä Ei­ja Hink­ka­la ka­vah­taa.

”Asi­at, joi­den edes­sä jot­kut nie­les­ke­le­vät, kut­kut­ta­vat ja mo­ti­voi­vat mi­nua.”

”En tee mi­tään, mikä ei tun­nu oi­ke­al­ta”

Kun Ei­ja Hink­ka­la oli kier­tä­nyt kak­si vuot­ta tans­si­or­kes­te­rin kans­sa, hä­net poi­mit­tiin ly­hy­el­tä pi­lot­ti­kurs­sil­ta Ikaa­li­siin vas­taa­maan uu­den­lai­ses­ta ar­tis­ti­val­men­nuk­ses­ta. Hän pus­ki

ohes­sa seit­se­män vuot­ta töi­tä ryt­mi­mu­siik­ki­tuo­tan­non am­mat­ti­tut­kin­non saa­mi­sek­si. Ja se saa­tiin. Sä­vel­tä­jät ja Sa­noit­ta­jat El­vis ry:n toi­min­nan­joh­ta­jan työs­tä Hink­ka­la hyp­pä­si va­paak­si yrit­tä­jäk­si kak­si vuot­ta sit­ten.

Nyt hän te­kee sa­noi­tuk­sia – esi­mer­kik­si Kat­ri He­le­nal­le, Jari Sil­lan­pääl­le, Suvi Te­räs­nis­kal­le, Yö-yh­ty­eel­le – ja val­men­taa muu­sik­ko Heik­ki Sa­lon kans­sa mui­ta sa­noit­ta­jia. Hän ko­kee vih­doin ole­van­sa omas­sa työ­roo­lis­saan.

Hal­lin­nol­li­sis­sa teh­tä­vis­sä Ei­ja Hink­ka­la ha­vah­tui sii­hen, et­tä ajaa nii­den asi­aa, joi­hin ha­lu­ai­si it­se­kin kuu­lua.

”Olen päät­tä­nyt, et­ten enää tee mi­tään, mikä ei tun­nu ihan oi­ke­al­ta. Ta­lou­del­li­ses­ti olen tul­lut ala­mä­keä, mut­ta en enää ha­lua omis­taa mi­tään ih­meel­lis­tä. Nyt olen oi­ke­as­sa roo­lis­sa.”

”Tuli vas­taan mör­kö ni­mel­tä in­ter­net”

Yrit­tä­jyy­des­tä löy­si roo­lin­sa myös me­riup­see­ri Juha Har­ju­la. En­sin vai­mo ja isä oli­vat rai­vois­saan. Mitä jär­keä on läh­teä tur­va­tus­ta vi­ras­ta, kun koh­ta koit­tai­si­vat elä­ke­vuo­det?

”Koh­ta ja koh­ta. Oli­sin pääs­syt me­ri­voi­mis­ta eläk­keel­le kym­me­nen vuo­den pääs­tä, mut­ta en ha­lun­nut odot­taa niin pit­kään elä­mään ryh­ty­mis­tä. Ha­lu­an elää joka päi­vä ja teh­dä mie­lek­käi­tä asi­oi­ta. Työn­te­ko ei ole ai­na haus­kaa, mut­ta sen vii­te­ke­hyk­sen, jos­sa toi­min, pi­tää ol­la mie­le­käs”, Har­ju­la sa­noo.

Vuon­na 1999 pe­rus­te­tun di­gi­taa­li­sia pal­ve­lu­ja tar­jo­a­van Pou­ta­pil­vi Oy:n toi­mi­tus­joh­ta­ja työs­ken­te­li me­ri­voi­mis­sa Hel­sin­ki-luo­kan oh­jus­ve­nei­den pa­ris­sa ja ete­ni oh­jus­lai­vu­een ope­raa­ti­oup­see­rik­si.

”Ra­kas­tin me­rel­lä oloa. Olin tosi tyy­ty­väi­nen oloo­ni niin kau­an kuin sain lai­voil­la pal­vel­la vi­ras­sa nel­jä­tois­ta vuot­ta.”

Seu­ra­si vie­lä työ tie­dus­te­lu­yk­si­kön ve­tä­jä­nä, ja lo­pul­ta tur­val­li­suus­pääl­lik­kö­nä.

”Se ei na­pan­nut yh­tään, sil­lä me­riup­see­ri ha­lu­aa ol­la me­rel­lä. Mut­ta sit­ten kun tur­val­li­suus­puo­lel­la ih­me­tel­tiin tie­to­tek­nii­kan ke­hi­tys­tä, tuli vas­taan sel­lai­nen ’mör­kö’ kuin in­ter­net. Kiin­nos­tuin ja in­nos­tuin sii­tä ta­vat­to­mas­ti.”

Har­ju­la al­koi poh­tia läh­töä: hän näki in­ter­ne­tis­sä tu­le­vai­suu­den bis­nek­sen. Hän ha­lu­si myös näh­dä, mitä on saa­nut ai­kaan.

”Puo­lus­tus­voi­mis­sa jurp­pi, et­tä ai­na kun olin saa­mas­sa jo­tain ai­kaan, mi­nut na­pat­tiin uu­siin teh­tä­viin. En saa­nut ke­hit­tää asi­oi­ta lop­puun en­kä naut­tia työ­ni tu­lok­sis­ta.”

Tut­ki­musp­ro­fes­so­ri Jari Ha­ka­sen mu­kaan se, et­tei näe työn­sä lop­pu­tu­los­ta, ni­tis­tää mo­ti­vaa­ti­on.

”On­gel­ma ny­kyi­ses­sä työ­e­lä­mäs­sä on myös se, et­tä ei eh­di teh­dä työ­tä, jota on tul­lut te­ke­mään. Kär­jis­te­tys­ti: opet­ta­ja is­tuu ke­hit­tä­misp­ro­jek­teis­sa ja sai­raan­hoi­ta­ja ei pää­se pa­pe­ri­töil­tä hoi­ta­maan po­ti­lai­ta.”

”In­nos­tun jopa ikä­vis­tä asi­ois­ta”

Yrit­tä­jät saa­vat kes­kit­tyä työn­sä yti­meen. To­den­nä­köi­ses­ti sik­si he ko­ke­vat pal­kan­saa­jia enem­män työn imua. Ei­ja Hink­ka­la saat­taa yrit­tä­jä­nä teh­dä 14-tun­tis­ta työ­päi­vää, mut­ta se ei hän­tä stres­saa.

”Kun olen työn imus­sa, en mal­ta läh­teä liik­keel­le työn ää­res­tä, vaan saa­tan hiih­del­lä ko­to­na pari päi­vää yö­pai­das­sa. Mut­ta se, et­tä työn imuun pää­see, vaa­tii on­nis­tu­mi­sia. Ne saa­vat jak­sa­maan sa­noit­ta­jan työn aa­vik­ko­kau­sia ja pet­ty­myk­siä.”

Tie­tys­ti Ei­ja Hink­ka­la­kin vä­syy, mut­ta sit­ten tar­vi­taan vain ai­kaa pa­lau­tua. Työ­nar­ko­maa­nik­si­kin hän­tä on syy­tet­ty.

”Mut­ta sitä en ole. In­nos­tun jopa ikä­vis­tä asi­ois­ta ja ha­lu­an teh­dä ne hy­vin, jos näen, et­tä niil­lä on mer­ki­tys­tä.”

Jari Ha­ka­sen mu­kaan yrit­tä­jät voi­vat me­nes­tyä uu­pu­mat­ta­kin, sil­lä va­lin­nat ja mää­räyk­set ovat omia. Juha Har­ju­la on jou­tu­nut työ­mää­rän kas­va­es­sa ra­jaa­maan työn työ­ai­kaan. Va­paal­la hän ei enää lue säh­kö­pos­tia, vaan vas­ta seu­raa­va­na aa­mu­na töi­hin tul­les­saan.

”Olen pyr­ki­nyt erot­ta­maan työn ja va­paa-ajan mah­dol­li­sim­man pit­käl­le, sil­lä muu­ten ei jak­sa, ei mil­lään. Alan on­gel­ma on hek­ti­syys. Kai­ken ei tar­vit­si­si ol­la tä­nään.”

”Kä­vim­me ai­van kon­kurs­sin par­taal­la”

Pou­ta­pil­vi Oy on kas­va­nut Juha Har­ju­lan vuon­na 1998 pe­rus­ta­mas­ta toi­mi­ni­mes­tä 21 ih­mis­tä työl­lis­tä­väk­si yri­tyk­sek­si.

Vuon­na 2002 yri­tys kävi kon­kurs­sin par­taal­la, mut­ta yri­tys­sa­nee­rauk­sen kaut­ta pääs­tiin ta­kai­sin ja­loil­leen.

”Minä en ol­lut val­mis lait­ta­maan pil­le­jä pus­siin, vaik­ka käy­tiin ai­van reu­nal­la. En mene ki­ven läpi, mut­ta en hy­väk­sy pie­niä es­tei­tä. Ai­na löy­tyy rat­kai­su pääs­tä eteen­päin ja yleen­sä ne as­ke­leet vie­vät eteen­päin.”

Tut­ki­musp­ro­fes­so­ri Jari Ha­ka­sen mu­kaan ural­la ko­et­tu työn imu kas­vat­taa it­se­tun­toa. Sil­loin kes­tää pa­rem­min työ­hön väis­tä­mät­tä liit­ty­vät vas­toin­käy­mi­set ja epä­mu­ka­vat työ­teh­tä­vät. Juha Har­ju­la tus­kas­tuu by­rok­ra­ti­aan.

”Työs­sä­ni on val­ta­va mää­rä hal­lin­nol­lis­ta ros­kaa, jos­ta en nau­ti, mut­ta jon­ka kans­sa olen op­pi­nut elä­mään. By­rok­ra­tia on osit­tain sa­vu­piip­pu­te­ol­li­suu­den ai­ka­kau­del­la. Se ei ole so­peu­tu­nut uu­teen yrit­tä­jyy­teen, jota val­ti­o­val­ta ha­lu­aa tu­kea. Se on vä­hän kuin ke­ho­tet­tai­siin in­nos­tu­maan, mut­ta sa­not­tai­siin, et­tä älä in­nos­tu lii­kaa.”

”Har­va ha­lu­aa hy­pä­tä tun­te­mat­to­maan”

Työn mer­ki­tyk­sel­li­syy­den ko­ke­mus tu­lee koko ajan tär­ke­äm­mäk­si.

”Si­kä­li vaa­ti­muk­set työl­le ovat kas­va­neet. Huo­noa joh­ta­mis­ta ei sie­de­tä enää niin pit­kään kuin en­nen. To­sin työ it­ses­sään on enem­män ar­vo vart­tu­neem­mil­le kuin nuo­rem­mil­le su­ku­pol­vil­le”, Jari Ha­ka­nen sa­noo.

Kun Juha Har­ju­la kyp­syt­te­li pää­tös­tään ryh­tyä yrit­tä­jäk­si, ta­lou­del­li­nen ti­lan­ne huo­les­tut­ti, kun tyt­tä­ret oli­vat vie­lä pie­niä. Us­kal­lan­ko? Pär­jään­kö?

”Ta­lou­del­li­set syyt ovat var­mas­ti suu­rin es­te teh­dä rat­kai­su­ja, ja har­va ha­lu­aa hy­pä­tä tun­te­mat­to­maan. Minä sain myö­hem­min yri­tys­hau­to­mos­ta tu­kea ja op­pia, jota ar­vos­tan edel­leen suu­res­ti. Alus­sa kaik­ki oli se­ka­vaa ja epä­var­maa: poh­din, olen­ko var­mas­ti te­ke­mäs­sä oi­kei­ta asi­oi­ta.”

Kun Ei­ja Hink­ka­la vaih­toi alaa, hä­nel­lä oli vah­va palo mu­siik­kiin ja luot­ta­mus tu­le­vaan.

”Sen rat­kai­sun jäl­keen mi­kään ei pe­lot­ta­nut, vaik­ka näin epä­var­mas­sa am­ma­tis­sa en ole ol­lut. Vaik­ka en pel­kää it­se­ni vuok­si, vaan saa­tan kan­taa syyl­li­syyt­tä mui­den puo­les­ta.”

”Kos­ka olen ol­lut on­nel­li­nen työs­sä­ni?”

Kun on tut­kit­tu or­ga­ni­saa­ti­oi­den si­säl­lä eden­nei­tä ja uu­teen työ­paik­kaan vaih­ta­nei­ta, on huo­mat­tu, et­tä vaih­ta­mal­la pa­ra­nee ai­na­kin mo­ti­vaa­tio.

Vaik­ka työ­pai­kan vaih­ta­mi­nen ei ole eten­kään ikään­ty­neil­le help­poa, kan­nus­taa Jari Ha­ka­nen miet­ti­mään si­tä­kin, jos ris­ti­rii­ta omien ar­vo­jen ja työ­pai­kan vaa­ti­mus­ten vä­lil­lä on suu­ri.

Rat­kai­se­mat­to­ma­na ris­ti­rii­ta voi joh­taa uu­pu­mi­seen.”Kos­ka olen ol­lut vii­mek­si on­nel­li­nen työs­sä­ni? Kos­ka olen ko­ke­nut ai­toa tyy­dy­tys­tä te­ke­mi­ses­tä­ni? Nii­tä ky­sy­myk­siä kan­nat­taa jos­kus poh­tia”, tut­ki­musp­ro­fes­so­ri Jari Ha­ka­nen sa­noo.

Jos­kus riit­tää, et­tä pää­see ke­hit­tä­mään työ­tään. Työn tuu­naa­mi­sel­la voi ol­la suu­ria vai­ku­tuk­sia.

”Erääs­sä is­ra­e­li­lais­tut­ki­muk­ses­sa huo­mat­tiin, et­tä kun rönt­gen­lää­kä­reil­le näy­tet­tiin mus­ta­val­kois­ten rönt­gen­ku­vien li­säk­si myös kas­vo­ku­vat po­ti­lais­ta, di­ag­noo­sit tar­ken­tui­vat ja di­ag­noo­sien ja ra­port­tien pi­tuus li­sään­tyi mo­nel­la kym­me­nel­lä pro­sen­til­la vain sik­si, et­tä lää­kä­rit nä­ki­vät, ketä var­ten he te­ke­vät työ­tään”, Jari Ha­ka­nen ker­too.

Ei­ja Hink­ka­la kir­joit­taa nyt myös mu­si­kaa­li­teks­te­jä ja työs­tää mu­si­kaa­lia kol­men hen­gen työ­ryh­män kans­sa. Puu­ve­neel­lä kil­pa­pur­jeh­ti­val­la Juha Har­ju­lal­la on suun­ni­tel­mia.

”Jos täs­tä ir­tau­tui­sin, pe­rus­tai­sin puu­ve­ne­te­la­kan. Ko­tiin­kaan en voi­si jää­dä.”

Het­ken mie­tit­ty­ään hän jat­kaa.

”Tai sit­ten vien yri­tyk­sen maa­il­mal­le en­nen kuin pe­rus­tan sen ve­ne­veis­tä­mön.”