Työn koh­tuul­lis­ta­mi­nen, downs­hif­taus, on ai­he, joka on ai­ka ajoin nous­sut jul­ki­seen kes­kus­te­luun.

Nyt ai­het­ta on si­vut­tu myös Te­ke­sin ra­hoit­ta­man Din­no-tut­ki­mu­soh­jel­man osa­hank­kees­sa Koh­tuul­lis­ta­mi­nen (downs­hif­ting) or­ga­ni­saa­ti­oi­den uu­dis­tu­mis­ky­vyn tu­ke­na.

Van­hem­pi tut­ki­ja Ant­ti Kas­vio Työ­ter­veys­lai­tok­sel­ta vas­taa tä­män tut­ki­mu­so­si­on to­teu­tuk­ses­ta. Hän käyt­tää downs­hif­tauk­ses­ta mie­luum­min ni­meä työn koh­tuul­lis­ta­mi­nen. Kas­vi­on mu­kaan se on Suo­mes­sa sekä suu­ri et­tä pie­ni il­miö.

”On­han meil­lä ol­lut joi­tain esi­merk­ke­jä jul­ki­suu­des­sa­kin, ku­ten en­ti­nen ope­tus­mi­nis­te­ri, joka jät­täy­tyi ri­vi­kan­sa­ne­dus­ta­jak­si saa­dak­seen enem­män ai­kaa per­heel­leen. Kun roh­kei­ta, iso­ja va­lin­to­ja nou­see esiin, ne kiin­nos­ta­vat ih­mi­siä, ja moni muu­kin al­kaa miet­tiä, pi­täi­si­kö­hän it­se teh­dä sa­moin.”

Eri­lais­ten mie­li­pi­de­ky­se­lyi­den mu­kaan ai­ka iso pro­sent­ti ih­mi­sis­tä on kiin­nos­tu­nut työn ke­ven­tä­mi­ses­tä. Nai­sia se kui­ten­kin in­nos­taa enem­män kuin mie­hiä. Hei­dän kes­kuu­des­saan suu­rin­ta mie­len­kiin­toa asi­aan osoit­ta­vat eri­tyi­ses­ti kes­ki-ikäi­set, hy­vin kou­lu­te­tut ura­nai­set.

”Tie­tyl­lä ta­val­la jon­kin­lai­nen kul­mi­naa­ti­o­pis­te oli, kun nais­ten­leh­ti An­na teki vii­me ke­vää­nä tes­tin kes­ki­luok­kaan kuu­lu­mi­ses­ta. Yh­te­nä ky­sy­myk­se­nä – kes­ki­luok­kaan kuu­lu­mi­sen kri­tee­ri­nä – oli se, on­ko kos­kaan aja­tel­lut downs­hif­taa­mis­ta.”

Kas­vi­on mu­kaan on vai­kea mää­ri­tel­lä, kuin­ka suu­ri osa työn ke­ven­tä­mi­ses­tä kiin­nos­tu­neis­ta myös to­teut­taa mie­li­te­kon­sa.

ON SAA­VU­TET­TA­VA, JOT­TA VOI LUO­PUA

Työn koh­tuul­lis­ta­mi­ses­sa on si­sään­ra­ken­net­tu­na lo­giik­ka, et­tä en­sin ih­mi­sen täy­tyy saa­vut­taa jo­tain, jot­ta sii­tä voi­si va­paa­eh­toi­ses­ti luo­pua.

Oleel­li­se­na on pi­det­ty sitä, et­tä downs­hif­ta­tes­saan ih­mi­nen ni­me­no­maan va­paa­eh­toi­ses­ti luo­puu työ­e­lä­män­sä ura­ke­hi­tyk­ses­sä ylei­ses­ti ta­voi­tel­luis­ta ase­mis­ta joi­den­kin ar­vok­kaam­pi­na pi­tä­mien­sä asi­oi­den vuok­si.

Kas­vio to­te­aa, et­tä kun teh­dään pal­jon sa­nee­rauk­sia, hen­ki­lö­vä­hen­nyk­siin joh­ta­via yt-neu­vot­te­lu­ja ja or­ga­ni­saa­ti­o­muu­tok­sia, ei ole ko­vin help­poa ve­tää ra­jaa sii­hen, mil­loin downs­hif­taa­mi­nen on to­del­la va­paa­eh­tois­ta, mil­loin pa­ko­tet­tua tai mil­loin tu­le­vien re­a­li­teet­tien en­na­koin­tia.

Vie­lä vä­hän ai­kaa sit­ten, en­nen ny­kyis­tä taan­tu­maa, elet­tiin hy­väs­sä ta­lou­del­li­ses­sa ti­lan­tees­sa. Toi­vei­ta työn ke­ven­tä­mis­tä oli eh­kä hel­pom­pi aja­tel­la ja esit­tää työ­pai­kal­la – var­sin­kin jos kyse oli ih­mi­ses­tä, joka jol­la­kin ta­val­la oli kor­vaa­ma­ton or­ga­ni­saa­ti­os­saan.

Tuol­loin esi­mie­het eh­kä saat­toi­vat ko­kea, et­tä toi­vei­siin on pik­ku pak­ko suos­tua, kos­ka muu­toin työ­yh­tei­söl­le ar­vo­kas työn­te­ki­jä saat­tai­si läh­teä et­si­mään mui­ta töi­tä.

Nyt ti­lan­ne on muut­tu­nut.

Kun mo­net ai­kai­sem­min va­ka­va­rai­set­kin or­ga­ni­saa­ti­ot ovat ta­lou­del­li­ses­ti tiu­kas­sa ti­lan­tees­sa ja jou­tu­vat miet­ti­mään me­no­jen vä­hen­tä­mis­tä, asia ei voi ol­la vai­kut­ta­mat­ta ha­luk­kuu­teen ryh­tyä työn ke­ven­tä­jäk­si.

Ne­kin ih­mi­set, jot­ka miel­tä­vät it­sen­sä hy­vik­si työn­te­ki­jöik­si, al­ka­vat täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa hel­pos­ti miet­tiä, on­ko mi­nul­la kant­tia pyy­tää nyt työn hel­pot­ta­mis­ta.

”Kyl­lä ha­luk­kuus työn ke­ven­tä­mi­seen on siis ai­ka vah­vas­ti kiin­ni suh­dan­teis­ta­kin.”

IHAI­LUS­TA PA­HEK­SUN­TAAN

Yh­teis­kun­nan nor­mi­pai­ne vai­kut­taa myös. Suo­mes­sa ih­mi­set ovat vah­vas­ti si­säis­tä­neet pe­rin­tei­sen pro­tes­tant­ti­sen työ­e­tii­kan.

Nyt kaik­ki­al­la ju­lis­te­taan, et­tä työ­u­ria pi­tää pi­den­tää ja kai­kin mah­dol­li­sin ta­voin li­sä­tä työn­te­on mää­rää, jot­ta hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nan ra­hoi­tus saa­daan tur­va­tuk­si. Se to­den­nä­köi­ses­ti hil­lit­see hal­jua downs­hif­ta­ta.

Kas­vio to­te­aa, et­tä ai­kai­sem­min downs­hif­taa­jat oli­vat mo­raa­li­sen ihai­lun koh­tee­na.

”Nyt työn ke­ven­tä­mis­tä suun­nit­te­le­va voi­kin jou­tua miet­ti­mään, olen­ko kau­he­an syn­ti­nen ja lais­ka, jos ha­lu­an vä­hen­tää työn­te­ko­a­ni juu­ri nyt, kun kaik­ki­al­la pa­tis­te­taan työn­te­on li­sää­mi­seen.”

TAR­PEET OVAT TO­DEL­LI­SIA

Koh­tuul­lis­ta­jien tai sitä va­ka­vas­ti har­kit­se­vien jou­kos­sa on Kas­vi­on mu­kaan mo­nen ikäi­siä ih­mi­siä eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa.

Osa on vä­hän vart­tu­neem­pia työn­te­ki­jöi­tä, jot­ka ha­lu­a­vat eh­kä jää­dä vuo­rot­te­lu­va­paal­le tai osa-ai­ka­e­läk­keel­le. Osa on nuo­ria ai­kui­sia, jot­ka yrit­tä­vät löy­tää pa­rem­paa työn ja per­heen ta­sa­pai­noa.

Osa taas toi­voo työn ke­ven­tä­mi­sel­tä pien­tä hen­gäh­dys­tau­koa miet­ti­äk­seen elä­mään­sä tai ha­ke­ak­seen eh­kä uut­ta vir­taa tek­mi­siin­sä. Osa poh­tii työn ke­ven­tä­mis­tä ter­vey­del­li­sis­tä syis­tä.

”Kyl­lä ne yleen­sä ihan to­del­li­sia tar­pei­ta ovat. Työn koh­tuul­lis­ta­mi­sen tar­pei­ta on tä­män päi­vän työ­e­lä­mäs­sä hy­vin pal­jon”, Ant­ti Kas­vio sa­noo.

Ai­na ruo­ho ei kui­ten­kaan ole vih­re­äm­pää ai­dan toi­sel­la puo­lel­la.

Kas­vio ar­ve­lee, et­tä se on eh­kä on­gel­ma­kin downs­hif­tauk­sen ym­pä­ril­lä käy­dys­sä jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa.

”Ih­mi­set ker­to­vat mie­lel­lään on­nis­tu­mi­sis­ta, mut­ta epä­on­nis­tu­mi­sis­ta vai­e­taan.

KUN­NAN­JOH­TA­JAS­TA IT-ALAL­LE

”Ajat­te­lin omaa ter­veyt­tä­ni”

Kym­me­nen vuot­ta Pih­ti­pu­taan kun­nan­joh­ta­ja­na toi­mi­nut Erk­ki Nik­ki­lä, 50, ir­ti­sa­nou­tui kol­me vuot­ta sit­ten vi­ras­taan. Ky­sees­sä ei ol­lut ajo­läh­tö.

”Ir­ti­sa­nou­tu­mi­nen oli mo­nen te­ki­jän sum­ma. Mi­tään yk­sit­täis­tä syy­tä ei ol­lut, pää­tös kyp­syi pi­tem­män ajan ku­lu­es­sa.”

Taus­tal­la oli kun­nas­sa teh­ty­jä erit­täin vai­kei­ta pää­tök­siä ku­ten kol­men ky­lä­kou­lun sul­ke­mi­nen ja ho­me­on­gel­mien rat­kai­su­ja useis­sa kun­nan kiin­teis­töis­sä. Li­sä­maus­tee­na oli, et­tä kun­nal­lis­vaa­lit muut­ti­vat ase­tel­mia luot­ta­mus­mies­joh­dos­sa. Uu­den luot­ta­mus­mies­joh­don kans­sa oli ha­vait­ta­vis­sa jon­kin­lai­sia nä­ke­my­se­ro­ja kun­nan joh­ta­mi­ses­ta.

”Myös kym­me­nen vuo­den työ­ru­pe­a­ma jo si­nän­sä al­koi vaa­tia ve­ron­sa.”

Kun­nan­joh­ta­jan työ var­sin­kin pie­nes­sä kun­nas­sa on niin täy­si­pai­nois­ta, et­tä se kul­kee koko ajan mu­ka­na. Vii­kon­lo­put oli­vat pää­sään­töi­ses­ti va­pai­ta, mut­ta työ­viik­koa ei voi­nut aja­tel­la­kaan kah­dek­san tun­nin päi­vi­nä. Ko­kouk­sia oli pal­jon, ja päi­vät ve­nyi­vät. Työ­tä oli­si ai­na ol­lut tar­jol­la enem­män kuin eh­ti teh­dä.

”Omaa ai­kaa ei juu­ri jää­nyt. Eh­kä se osin oli kiin­ni myös omas­ta asen­noi­tu­mi­ses­ta­ni. Olin eh­kä vä­hän lii­an­kin tun­nol­li­nen kun­nan­joh­ta­jan hom­maan. Pi­täi­si ol­la vä­hän suur­piir­tei­sem­pi, mut­ta min­käs luon­nol­leen voi.”

Oman ajan­käy­tön oh­jai­lu oli haas­teel­lis­ta. Var­sin­kin niil­tä vuo­sil­ta, kun lap­set vie­lä oli­vat pie­niä, hän muis­taa yhä riit­tä­mät­tö­myy­den tun­teen, joka vai­va­si sekä töis­sä et­tä ko­to­na.

”ELÄ­MÄS­SÄ ON AJA­TEL­TA­VA MUU­TA­KIN KUIN RA­HAA”

Muu­ta­mia kuu­kau­sia Erk­ki Nik­ki­läl­tä ku­lui ak­tii­vi­ses­ti poh­ties­sa, mitä läh­dös­tä seu­raa. Pää­tök­sen syn­nyt­tyä asi­an eteen­päin vie­mi­nen ei tun­tu­nut enää vai­ke­al­ta.

Kun hän ir­ti­sa­nou­tui, hä­nel­lä ei ol­lut työ­paik­kaa val­mii­na, mikä ih­me­tyt­ti mo­nia. Kum­mas­tel­tiin myös, mi­ten tuon ta­soi­ses­ta hom­mas­ta voi ha­lu­ta pois, kun kun­nan­joh­ta­jak­si yleen­sä kyn­sin ham­pain py­ri­tään.

”Elä­mäs­sä on kui­ten­kin aja­tel­ta­va muu­ta­kin kuin ra­haa. Sii­nä vai­hees­sa kyl­lä ajat­te­lin enem­män omaa ter­veyt­tä­ni.”

Konk­reet­ti­sia ter­vey­son­gel­mia ei ol­lut, mut­ta Nik­ki­lä ta­ju­si sel­väs­ti, et­tä il­man elä­män­muu­tos­ta nii­tä täl­lä me­nol­la tu­lee.

Lii­kun­ta on ol­lut ai­na Nik­ki­läl­le tär­ke­ää. Kun­nan­joh­ta­ja­vuo­si­na lii­kun­ta­har­ras­tuk­sil­le ei jää­nyt ai­ka. Se vai­va­si hän­tä.

Kun hän ir­ti­sa­nou­tui, edes­sä oli puo­len vuo­den ir­ti­sa­no­mi­sai­ka. Hän ar­ve­li, et­tä sii­nä ajas­sa löy­tyy uu­si kun­nan­joh­ta­ja ja et­tä hän it­se­kin par­haas­sa ta­pauk­ses­sa löy­tää uu­den työn.

Vaik­ka uut­ta työ­paik­kaa ei ol­lut ta­ka­tas­kus­sa, ti­lan­ne ei ah­dis­ta­nut. Hän us­koi, et­tä hä­nen ko­ke­muk­sel­laan ja kou­lu­tuk­sel­laan jo­tain kyl­lä löy­tyy.

”Mie­tin, et­tä olen val­mis te­ke­mään suu­rin piir­tein mitä ta­han­sa. En aja­tel­lut jää­vä­ni työt­tö­mäk­si.”

”ETÄ­TYÖ ON MUUT­TU­NUT TO­DEK­SI”

Per­he eli vai­mo ja kol­me las­ta oli­vat Erk­ki Nik­ki­län tu­ke­na pää­tök­ses­sä.

”He oli­vat vain tyy­ty­väi­siä. Yh­teis­tä ai­kaa jäi enem­män. Per­he myös väit­ti, et­tä muu­tuin eri­lai­sek­si myön­tei­ses­sä mie­les­sä. It­se en sitä niin­kään huo­man­nut, mut­ta eh­kä ne kaik­ki vai­kei­ta pää­tök­siä vaa­ti­neet kun­nan asi­at oli­vat jo­ten­kin nä­ky­neet myös ole­muk­ses­sa­ni.”

Ir­ti­sa­no­mi­sa­jan päät­ty­es­sä Nik­ki­läl­lä oli jo uu­si työ­paik­ka Tie­ras­sa. Yri­tys tar­jo­aa kun­nil­le it-pal­ve­lu­ja, joi­den tar­koi­tuk­se­na on yh­te­näis­tää kun­tien tie­to­jär­jes­tel­miä ja -pro­ses­se­ja.

Nik­ki­lä toi­mii Tie­ras­sa asi­ak­kuus­pääl­lik­kö­nä. Uu­den työn myö­tä edes ko­ti­paik­ka ei vaih­tu­nut. Nik­ki­läl­lä on oma toi­mis­to Pih­ti­pu­taal­la. Siel­lä hän on päi­vän pari vii­kos­ta.

”Tie­ras­sa on hy­vin jal­kau­tet­tu työn­te­ko­kult­tuu­ri ja -jär­jes­tel­mä, ih­mi­set työs­ken­te­le­vät eri puo­lil­la Suo­mea ja verk­koa hyö­dyn­ne­tään työn­te­on vä­li­nee­nä. Ko­kouk­sis­ta­kin suu­rin osa pi­de­tään verk­ko­ko­kouk­si­na. Pal­jon pu­hu­taan etä­työs­tä, mut­ta täs­sä se on muut­tu­nut to­dek­si.”

Suu­rin osa työ­vii­kos­ta ku­luu asi­a­kas­käyn­tei­hin kun­nis­sa. Sitä työ­tä ei voi teh­dä pel­käs­tään ver­kos­sa, vaan se vaa­tii läs­nä­o­lon asi­ak­kaan kans­sa. Pää­a­si­as­sa hän te­kee asi­a­kas­käyn­nit omal­la au­tol­la. Kun Pih­ti­pu­das si­jait­see kes­kel­lä Suo­mea, siel­tä on koh­tuu­mat­ka vä­hän joka puo­lel­le.

”Mat­kus­ta­mi­nen ei saa ol­la täs­sä työs­sä peik­ko, läh­te­mi­sen on ol­ta­va ai­ka help­poa. Se­kin on tie­tys­ti asen­ne­ky­sy­mys”, hän to­te­aa.

”OLEN LI­SÄN­NYT LII­KUN­TAA AR­KIE­LÄ­MÄÄ­NI”

Nik­ki­lä myön­tää, et­tä ajan­käy­töl­li­ses­ti uu­si­kin työ on pik­ku hil­jaa ot­ta­nut isom­man osan elä­mäs­tä kuin eh­kä tar­koi­tus oli. Hen­ki­nen ir­rot­tau­tu­mi­nen työs­tä loma-ai­koi­na, vii­kon­lop­pui­sin ja jopa päi­vit­täin­kin su­juu nyt kui­ten­kin ai­em­paa hel­pom­min.

”Uu­den työn myö­tä olen pys­ty­nyt li­sää­mään lii­kun­taa ar­kie­lä­mää­ni.”

Jo nuo­res­ta saak­ka mo­ni­puo­li­ses­ti ur­hei­lua har­ras­ta­nut Nik­ki­lä on nyt kak­si vuot­ta pe­lan­nut pe­sä­pal­loa maa­kun­ta­sar­jas­sa – pa­ri­kym­men­tä vuot­ta it­se­ään nuo­rem­pien mies­ten rin­nal­la!

Li­säk­si hän har­ras­taa ten­nis­tä, lenk­kei­lyä, kun­to­sa­lia ja te­kee vä­lil­lä met­sä­töi­tä – hyö­ty­har­ras­tus, joka käy myös te­hok­kaas­ta kun­toi­lus­ta.

Nik­ki­lä oli mu­ka­na Kuo­ro­so­das­sa Pete Park­ko­sen luot­saa­mas­sa Pih­ti­pu­taan kuo­ros­sa. Nyt mu­si­kaa­li­sen mie­hen ki­ta­ra soi ko­to­sal­la va­paa­het­ki­nä.

Jo­tain se kie­lii var­mas­ti on­nel­li­suu­des­ta­kin.

JOH­TA­JAS­TA ASI­A­KAS-TYÖ­HÖN

”Nyt nu­kun yö­ni”

Vie­lä run­sas vuo­si sit­ten hel­sin­ki­läi­nen Pir­jo Strandén-Ba­gans toi­mi pal­ve­lu­joh­ta­ja­na kun­ta­yh­ty­mäs­sä, joka tuot­taa ke­hi­tys­vam­mais­ten pal­ve­lu­ja.

Nyt 58-vuo­ti­as Strandén-Ba­gans te­kee töi­tä neu­vo­lap­sy­ko­lo­gi­na ja on tyy­ty­väi­nen elä­män­muu­tok­seen­sa.

Pal­ve­lu­joh­ta­ja­na hän työs­ken­te­li nel­jä vuot­ta. Sitä en­nen hän toi­mi 15 vuot­ta kuu­lo­mo­ni­vam­mais­ten las­ten kun­tou­tu­syk­si­kön joh­ta­ja­na. Joh­ta­jan työs­sä työ­ai­kaa ei ole mää­ri­tel­ty. Kun työ­tä oli pal­jon ja in­toa teh­dä sitä, päi­vät ve­nyi­vät.

Toi­mis­toon­sa Mänt­sä­lään ajo­kor­ti­ton Strandén-Ba­gans mat­kus­ti ylei­sil­lä kul­ku­neu­voil­la. Ta­val­li­sen toi­mis­to­päi­vän edes­ta­kai­siin työ­mat­koi­hin hu­jah­ti hel­pos­ti jo kol­me ja puo­li tun­tia.

Hä­nen joh­det­ta­va­naan oli yli 20 ke­hi­tys­vam­mais­ten toi­min­ta­kes­kus­ta ak­se­lil­la Raa­se­po­ri–Lo­vii­sa–Hei­no­la. Toi­min­ta­kes­kuk­siin hän mat­kus­ti ju­nil­la tai lin­ja-au­toil­la ja teki mat­ka-ajat töi­tä.

Vaik­ka mat­kus­ta­mis­ta oli pal­jon, se ei kui­ten­kaan ol­lut en­si si­jai­nen syy sii­hen, et­tä hän al­koi miet­tiä, oli­ko tämä juu­ri sitä, mitä hän ha­lu­si teh­dä työ­u­ran­sa lop­puun saak­ka.

Pir­jo Strandén-Ba­gans on kou­lu­tuk­sel­taan psy­ko­lo­gi. Pal­ve­lu­joh­ta­ja­na hä­nen työ­hön­sä ei kuu­lu­nut ol­len­kaan asi­a­kas­työ­tä. Edel­li­ses­sä työ­pai­kas­sa, kun­tou­tus­ko­tia joh­ta­es­sa, hä­nel­lä vie­lä oli ol­lut asi­a­kas­kon­tak­te­ja vam­mais­ten las­ten van­hem­pien kans­sa. Kun kaik­ki sel­lai­nen nyt puut­tui, hän huo­ma­si kai­paa­van­sa sitä.

”Aloin pik­ku hil­jaa ko­kea ole­va­ni lii­an kau­ka­na niis­tä ih­mi­sis­tä, joi­den pa­ris­sa ha­lu­sin teh­dä työ­tä”, hän sa­noo.

”LÄH­DIN NEU­VO­LAP­SY­KO­LO­GIN SI­JAI­SEK­SI”

Sa­moi­hin ai­koi­hin mo­net Pir­jo Strandén-Ba­gan­sin oman ikäi­sis­tä tu­tuis­ta al­koi­vat jo pu­hua sii­tä, mitä te­ki­si­vät, kun jäi­si­vät eläk­keel­le.

Strandén-Ba­gans ei osan­nut aja­tel­la niin. Hän ha­lu­si työ­u­ral­laan vie­lä jo­tain uut­ta, jo­tain sel­lais­ta, jos­sa voi­si ta­val­laan aloit­taa ai­van alus­ta.

Hän pyö­rit­te­li työn vaih­ta­mis­ta mie­les­sään vä­hin­tään vuo­den. Sit­ten hän huo­ma­si il­moi­tuk­sen Hel­sin­gis­sä avoin­na ole­vas­ta neu­vo­lap­sy­ko­lo­gin si­jai­suu­des­ta ja haki paik­kaa.

Työ­pai­kan vaih­don ai­keis­taan hän ker­toi vain ko­ti­vä­el­le. Ai­kui­set tyt­tä­ret kan­nus­ti­vat äi­tiä. Työ­yh­tei­sös­sään hän ei hiis­ku­nut asi­as­ta etu­kä­teen.

Strandén-Ba­gans sai kuul­la tul­leen­sa va­li­tuk­si neu­vo­lap­sy­ko­lo­gin si­jai­suu­teen kes­ken joh­to­ryh­män ke­hit­tä­mis­päi­vän.

”Kun il­moi­tin joh­to­ryh­män ko­kouk­ses­sa läh­te­vä­ni, kaik­ki oli­vat hy­vin yl­lät­ty­nei­tä.”

”LÄH­TIES­SÄ­NI TUN­SIN IT­SE­NI LUO­PI­OK­SI”

Omi­tui­sel­ta tun­tui myös Strandén-Ba­gan­sin oma olo. Tun­teet oli­vat ris­ti­rii­tai­sia. Hän oli koko ikän­sä teh­nyt vam­mais­työ­tä. Hän tun­si sy­vää huol­ta sii­tä, mi­ten vam­mai­set jou­tu­vat ai­na vain ah­taam­mal­le, kun kun­tien re­surs­sit niuk­ke­ne­vat.

”Se teki läh­dös­tä ker­to­mi­sen vai­ke­ak­si. Olin ai­na sa­no­nut esi­mie­hel­le­ni­kin, joka myös on pit­kän lin­jan vam­mais­työn­te­ki­jä, et­tä jos me luo­vu­tam­me em­me­kä jak­sa tais­tel­la, niin kuka sit­ten. Kun nyt il­moi­tin läh­te­vä­ni, tun­sin it­se­ni luo­pi­ok­si.”

Strandén-Ba­gan­sin sy­dän­tä ke­ven­si aja­tus, et­tä alan vaih­dos­ta huo­li­mat­ta hän voi ai­na teh­dä työ­tä vam­mais­ten pa­ris­sa va­paa­eh­tois­työn­te­ki­jä­nä.

Hän ei ole vie­lä pääs­syt to­teut­ta­maan ai­et­taan. En­sim­mäi­nen vuo­si ja uu­den op­pi­mi­nen on vie­nyt pal­jon ener­gi­aa, mut­ta mi­hin­kään hän ei ole aja­tus­taan hau­dan­nut.

Moni häm­mäs­te­li, kuin­ka uh­ka­roh­ke­as­ti Strandén-Ba­gans toi­mi. Ir­ti­sa­nou­tua nyt yli vii­si­kymp­pi­se­nä va­ki­tui­ses­ta vi­ras­ta joh­ta­ja­na läh­te­äk­seen huo­nom­min pal­kat­tuun työ­hön si­jai­sek­si il­man var­muut­ta sii­tä, et­tä työ edes jat­kuu.

”Oli­si­han sii­nä voi­nut huo­nos­ti­kin käy­dä. Olin tie­toi­nen ris­kis­tä ja hy­väk­syin sen. Ajat­te­lin, et­tä jos si­jai­suu­del­le ei löy­dy jat­koa, jo­tain kui­ten­kin ai­na löy­dän täl­lä ko­ke­muk­sel­la­ni. Olen­han teh­nyt pit­kän uran.”

”PALK­KA­PÄI­VÄ­NÄ SAA­TAN VÄ­HÄN KA­TUA RAT­KAI­SU­A­NI”

Pir­jo Strandén-Ba­gan­sil­le kävi hy­vin. Nyt teh­tä­vä on va­ki­nai­nen. Hän toi­mii neu­vo­lap­sy­ko­lo­gi­na Hel­sin­gin kaak­koi­sel­la alu­eel­la. Hän te­kee työ­tään al­le kou­lui­käis­ten las­ten, ras­kaa­na ole­vien ja syn­nyt­tä­nei­den äi­tien kans­sa, ja on­pa neu­vo­lap­sy­ko­lo­gin luo­na muu­ta­ma isä­kin käy­nyt.

”Iloit­sen sii­tä, et­tä täs­sä työs­sä pys­tyy an­ta­maan sel­lais­ta nos­tet­ta ih­mi­sil­le, et­tä he pää­se­vät eh­kä vä­hän eteen­päin omas­sa elä­mäs­sään. Ja lap­set ovat val­loit­ta­via. Hei­dän kans­saan ole­mi­nen on hur­jan pal­kit­se­vaa.”

Hän on ol­lut tyy­ty­väi­nen elä­män­muu­tok­seen­sa ja naut­ti­nut uu­den op­pi­mi­ses­ta. Yli­mää­räi­se­nä plus­sa­na tuli ly­hyt työ­mat­ka. Nyt hän kä­ve­lee työ­pai­kal­leen var­tis­sa.

Ar­jen rau­hoit­tu­mi­nen nä­kyy unen­kin laa­dus­sa. Nyt Strandén-Ba­gans nuk­kuu yön­sä hy­vin ei­kä näe enää unia, jois­sa yö yön jäl­keen las­kee työ­pai­kal­la mil­joo­nien bud­jet­te­ja.

”On vain yk­si päi­vä kuu­kau­des­sa, jol­loin saa­tan vä­hän ka­tua rat­kai­su­a­ni: palk­ka­päi­vä. Ta­lou­del­li­ses­ti me­ne­tin pal­jon, kun palk­ka pu­to­si hur­jas­ti. Mut­ta kaik­kea ei voi mi­ta­ta ra­has­sa.”