Psy­ko­lo­gi Ilo­na Rau­ha­la sa­noo, et­tä eräs tut­ki­mus ha­vait­si lä­heis­ten ih­mi­sen läs­nä­o­lon edis­tä­vän työs­sä jak­sa­mis­ta.

Psy­ko­lo­gi, val­men­ta­ja Ilo­na Rau­ha­lan mu­kaan työs­ken­te­ly lä­heis­ten kans­sa on mitä luon­nol­li­sin­ta.

”En­nen puo­li­sok­si va­lit­tiin hyvä työ­ih­mi­nen, ja lap­set vart­tui­vat van­hem­pien työn jat­ka­jik­si”, Rau­ha­la ku­vai­lee.

Tänä päi­vä­nä­kin mo­nen näyt­te­li­jän, pa­pin tai opet­ta­jan jäl­ki­kas­vu va­lit­see su­vus­sa kul­ke­neen tai van­hem­pien am­ma­tin.

”Sil­loin jo lap­ses­ta läh­tien nä­kee ja ym­mär­tää am­ma­tin hy­viä ja huo­no­ja puo­lia”, Rau­ha­la pe­rus­te­lee.

Ilo­na Rau­ha­la it­se työs­ken­te­li kah­dek­san vuot­ta isän­sä, työ­e­lä­män val­men­ta­ja Ta­pio Aal­to­sen kans­sa sa­man ka­ton al­la joh­ta­mi­sen ke­hit­tä­mi­seen kes­kit­ty­nees­sä hel­sin­ki­läi­ses­sä No­ve­tos Oy:ssä.

”Yh­tei­ses­sä työ­pai­kas­sa on par­haim­mil­laan to­del­la mah­ta­vaa ja pa­him­mil­laan jopa re­pi­vää”, Rau­ha­la luon­neh­tii.

Iki­muis­toi­sia ko­ke­muk­sia oli­vat on­nis­tu­mi­set asi­a­kas­työs­sä, eli työ­yh­tei­sö­jen ke­hit­tä­mi­sen edis­ty­sas­ke­leet, ja No­ve­tok­sen kas­vun vuo­det.

Rau­ha­la aloit­ti 1999 vii­den­te­nä työn­te­ki­jä­nä, ja hän oli myös osa­kas. Vuon­na 2007 Rau­ha­la, kah­den pie­nen po­jan äi­ti, ir­ti­sa­nou­tui.

”Las­ten syn­nyt­tyä kä­vin läpi oman elä­mä­ni muu­tos­vai­hei­ta ja ajat­te­lin, et­tä isä saa nyt rau­has­sa ol­la poi­kien pap­pa”, Rau­ha­la sa­noo.

Yh­tei­nen työ­paik­ka ni­mit­täin tup­paa kuok­ka­vie­raak­si, oli­pa jou­lu, ris­ti­äi­set tai häät.

Rau­ha­lan mu­kaan su­ku­juh­liin liit­ty­vät tun­teet pal­ve­le­vat mit­ta­ri­na sii­tä, mil­tä yh­teis­työ lä­heis­ten kans­sa tun­tui­si: joku kam­mo­aa, toi­nen odot­taa ilol­la.

”On jär­ke­vää ra­ja­ta, et­tei ha­lua työs­ken­nel­lä lä­hei­sen kans­sa, jos suh­de on alun pe­rin jän­nit­tei­nen”, hän sa­noo.

Rau­ha­la oh­jeis­taa jo en­nen yh­teis­tä työs­ken­te­lyä tie­dos­ta­maan suh­teen­sa lä­hei­seen, ja sen, et­tä hy­vä­kin suh­de vaa­tii ra­jo­ja ja it­se­näi­syyt­tä.

”Pi­tää men­nä työ­hön oma­na it­se­nään ei­kä lii­kaa myö­täil­lä tois­ta”, Rau­ha­la neu­voo.

It­se­näi­syys läh­tee omas­ta am­mat­ti­roo­lis­ta.

Ilo­na Rau­ha­lal­la on myös ko­ke­mus toi­mek­si­an­nos­ta sis­kol­leen. Lau­la­ja Eli­na Vet­ten­ran­ta kil­pai­li tan­go­mark­ki­noil­la vuon­na 2006.

”Val­men­sin hän­tä kai­kes­sa muus­sa kuin lau­lus­sa, ja olin kan­nus­ta­mas­sa ki­sa­pai­kal­la. Suh­tau­duin sii­hen kuin mi­hin ta­han­sa työ­teh­tä­vään”, Rau­ha­la sa­noo.

Omia tei­tä sa­mas­sa lu­ki­os­sa

Ker­ran eräs lu­ki­o­lai­nen vit­sai­li opet­ta­jal­leen Ter­hi Da­vie­sil­le, et­tä aa­mul­la her­ra ja rou­va saa­pui­vat eri au­toil­la sa­mas­ta osoit­tees­ta. Har­va op­pi­las sil­ti kiin­nit­tää huo­mi­o­ta opet­ta­jiin­sa.

”Enää opet­ta­jil­le ei edes kek­si­tä pilk­ka­ni­miä. Opet­ta­ja ei pär­jää kiin­nos­ta­vuu­des­sa äly­pu­he­li­mil­le”, sa­noo äi­din­kie­len ja kir­jal­li­suu­den leh­to­ri Ter­hi Da­vies.

Eri au­tos­sa aja­va her­ra on eng­lan­nin opet­ta­ja Mi­ka­el Da­vies, joka opet­taa vai­mon­sa kans­sa sa­mas­sa kou­lus­sa, Tam­pe­reen ly­se­on lu­ki­os­sa.

Työ­päi­vät he kul­ke­vat omia tei­tään. Har­voin pa­ris­kun­ta is­tuu vie­rek­käin edes opet­ta­jain­huo­nees­sa. Sil­ti am­mat­ti yh­dis­tää.

”Jut­te­lem­me Mi­ka­e­lin kans­sa pal­jon ope­tus­työs­tä”, Ter­hi Da­vies sa­noo.

Ope­tus­me­to­dien li­säk­si yk­si va­ki­oai­he ovat kir­jat, joi­ta op­pi­laat lu­ke­vat. Opet­ta­ja­pa­rin pu­heis­sa vi­lah­te­le­vat niin Ham­let kuin Se­ven Brot­hers eli Alek­sis Ki­ven Seit­se­män vel­jes­tä. Avi­o­pa­ri pu­huu kes­ke­nään pää­a­si­as­sa eng­lan­tia.

Eräs pa­ris­kun­nan yh­tei­sis­tä op­pi­lais­ta on oma ty­tär, Em­ma Da­vies, 18.

”Luo­kas­sa Em­ma on ai­na yk­si op­pi­lais­ta, jo­ten kes­kus­te­lem­me siel­lä muo­dol­li­ses­ti”, Mi­ka­el Da­vies sa­noo.

Koko ne­li­hen­ki­nen per­he saat­taa pian kul­kea sa­man kou­lun käy­tä­viä, sil­lä Da­niel Da­vies, 16, ai­koo pyr­kiä suo­sit­tuun lu­ki­oon.

KOL­ME YH­TEIS­TÄ TYÖ­PAIK­KAA

Kah­del­la opet­ta­jal­la on ai­em­min ol­lut kak­si yh­teis­tä työ­paik­kaa. Yli kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten lon­too­lai­nen opet­ta­ja Mi­ka­el Da­vies, jon­ka äi­ti on suo­ma­lais­syn­tyi­nen, muut­ti Suo­meen et­si­mään juu­ri­aan. Tääl­lä hän ta­pa­si tu­le­van vai­mon­sa. Ter­hi opet­ti työ­vä­e­no­pis­tos­sa suo­mea ul­ko­maa­lai­sil­le, ja Mi­ka­el is­tui hä­nen op­pi­laa­naan.

”Jou­duin mon­ta ker­taa pyy­tä­mään si­nua tref­feil­le en­nen kuin suos­tuit”, Mi­ka­el sa­noo.

Pa­ris­kun­nan koh­taa­mis­pai­kas­ta, työ­vä­e­no­pis­tos­ta, tuli en­sim­mäi­nen yh­tei­nen työ­paik­ka. Toi­nen oli ke­säy­li­o­pis­to ja kol­mas ny­kyi­nen työ­paik­ka, Tam­pe­reen ly­se­on lu­kio. Sin­ne oli 1993 pe­rus­tet­tu lu­kio, jos­sa eri ai­nei­ta opis­kel­tiin eng­lan­nik­si.

”Soi­tin ja ky­syin, tar­vit­se­vat­ko he pä­te­vää eng­lan­nin opet­ta­jaa”, Ter­hi Da­vies sa­noo.

Syk­syl­lä 2004 ly­seo tar­vit­si äi­din­kie­len opet­ta­jan si­jais­ta, ja nyt Ter­hi Da­vies työs­ken­te­lee mie­hen­sä ta­voin va­ki­tui­se­na opet­ta­ja­na. Ter­hi ja Mi­ka­el Da­vies ke­hu­vat ly­se­o­ta mu­ka­vak­si työ­pai­kak­si ja reh­to­ria hy­väk­si esi­mie­hek­si.

YM­MÄR­RYS TOIS­TA KOH­TAAN

Sama am­mat­ti aut­taa ym­mär­tä­mään puo­li­son me­no­jen luon­teen. Ter­hi Da­vies kävi vas­ti­kään opis­ke­li­joi­den kera Es­pan­jan Mála­gas­sa.

”Ei siel­lä loi­koil­la au­rin­gos­sa, vaan työ­mat­ka si­säl­tää tii­vis­tä oh­jel­maa”, Mi­ka­el Da­vies sa­noo.

Mi­ka­el Da­vies mat­kus­taa ker­ran kuu­kau­des­sa vii­kon­lo­puk­si Hel­sin­kiin työs­tä­mään op­pi­kir­jo­ja mui­den eng­lan­nin opet­ta­jien kans­sa.

”Kaik­ki – koti, lap­set, koi­ra – jää sil­loin Ter­hin har­teil­le”, puo­li­so sa­noo.

Ke­sä­lo­man al­ka­es­sa Tam­pe­reen ly­se­on lu­kio kaik­ko­aa mo­lem­pien mie­les­tä. Per­he mat­kus­taa Eng­lan­tiin tai muu­al­le ul­ko­mail­le.

”Lo­mal­la em­me edes puhu työs­tä”, Ter­hi Da­vies sa­noo.

Kou­lus­sa pa­ris­kun­nal­le on su­keu­tu­nut eräs tapa kat­kais­ta ar­ki. Jom­pi­kum­pi kuis­kaa ky­sy­äk­seen toi­sel­ta jo­tain pien­tä ko­tois­ta – esi­mer­kik­si syö­dään­kö il­lal­la in­ti­a­lais­ta ruo­kaa.

”Otam­me pik­ku­tau­ko­ja, jol­loin muis­tu­tam­me it­se­äm­me sii­tä, et­tä meil­lä on elä­mää kou­lun ul­ko­puo­lel­la­kin”, Ter­hi Da­vies sa­noo.

Pal­jon su­kua mei­je­ril­lä

Jan­ne Iha­jär­vi, 27, as­tui 18-vuo­ti­aa­na Va­lio Oy:n Rii­hi­mä­en mei­je­rin pal­ve­luk­seen ko­ti­paik­ka­kun­nal­laan.

”Pa­tis­tin Jan­nea ha­ke­maan ke­sä­töi­hin”, Juk­ka Iha­jär­vi, 57, sa­noo.

Isä an­toi po­jal­le yh­den neu­von: tee työ­si kun­nol­la.

Jan­ne ku­vai­lee ny­ky­me­noa: ”Jos­kus tun­tuu, et­tei isol­la työ­pai­kal­la ku­kaan vält­tä­mät­tä huo­maa, et­tä te­kee työn­sä kun­nol­la.”

Koko Va­li­os­sa työs­ken­te­lee 4 600 hen­keä ja Rii­hi­mä­el­lä 450. Jan­nen isä, Juk­ka Iha­jär­vi, aloit­ti vuon­na 1975, jol­loin mei­je­ris­sä työs­ken­te­li 100 ih­mis­tä.

Juk­ka Iha­jär­vi tu­tus­tui vai­moon­sa, joka hän­kin työs­ken­te­li Rii­hi­mä­en mei­je­ris­sä, sa­moin vai­mon isä.

”Kat­se­lin Va­li­on sa­ta­vuo­tis­juh­lis­sa van­ho­ja va­lo­ku­via, jois­sa  is­kä oli nuo­ri klop­pi ja pap­pa har­maa her­ra”, Jan­ne Iha­jär­vi sa­noo.

Jan­nen lap­suu­des­sa per­he asui mei­je­rin työ­suh­de­a­sun­nos­sa, sa­mas­sa pi­has­sa kuin tuo­tan­to­lai­tos.

”Työ­pai­kal­la tu­lee vie­lä­kin vas­taan her­ro­ja ja rou­via, jot­ka muis­ta­vat mi­nut pik­ku­poi­ka­na”, sa­noo Jan­ne Iha­jär­vi.

Tut­tu su­ku­ni­mi vai­kut­taa.

”Kun ta­paan uu­sia ih­mi­siä, mo­net tun­te­vat ni­men pe­rus­teel­la, ja ih­mi­siä on hel­pom­pi lä­hes­tyä”, Jan­ne Iha­jär­vi sa­noo.

Tätä ny­kyä per­hees­sä on kol­me va­li­o­lais­ta: äi­ti työs­ken­te­lee pak­kaa­mos­sa, Jan­ne kyl­mä­va­ras­tos­sa, isä Juk­ka huol­taa ja kor­jaa lait­tei­ta. Kol­mi­vuo­ro­työ­tä eri ti­lois­sa te­ke­vät per­heen­jä­se­net ei­vät vält­tä­mät­tä koh­taa työ­pai­kal­la.

MEI­DÄN ISÄ TIE­TÄÄ

Kou­lu­lai­se­na Jan­ne-poi­ka väit­ti opet­ta­jal­le, et­tei mai­to tule leh­mäs­tä vaan mei­je­ris­tä. Jan­ne tie­tää. Isä on töis­sä mei­je­ris­sä.

Kun Jan­ne Iha­jär­vi täyt­ti vii­si vuot­ta, per­he muut­ti pois mei­je­rin alu­eel­ta, omaan ta­loon Rii­hi­mä­el­lä. Kun Jan­ne oli kym­men­vuo­ti­as, van­hem­mat jou­tui­vat kol­mi­vuo­ro­työ­hön. Jan­ne lait­toi ruo­kaa ja vah­ti, et­tä kak­si nuo­rem­paa vel­jeä meni ajois­sa nuk­ku­maan. Jos­kus isä jou­tui ko­men­ta­maan pik­ku­poi­kia työ­pai­kal­ta pu­he­li­mit­se.

Myö­hem­min isä vaa­ti po­jil­taan, et­tä toi­sen as­teen kou­lu­tus on käy­tä­vä kun­ni­al­la lop­puun. Jan­ne kävi am­mat­ti­kou­lun lo­gis­tii­kan lin­jan. Työ­pai­kal­la va­ras­to­työn fyy­si­syys yl­lät­ti hä­net.

”Kun­nes sii­hen tot­tuu, sa­moin kyl­mä­va­ras­ton läm­pö­ti­laan, joka pi­de­tään 1−4 as­tees­sa.”

Jan­nen isä, Juk­ka Iha­jär­vi, toi­mi vuo­sia mei­je­ris­sä put­ki­a­sen­ta­ja­na, kun­nes hän tun­si lei­piin­ty­vän­sä ja meni vuon­na 1993 ky­sy­mään esi­mie­hel­tä, voi­si­ko vaih­taa teh­tä­viä. Esi­mies ym­mär­si. Juk­ka aloit­ti kun­nos­sa­pi­tä­jä­nä.

”Yk­si­kään päi­vä ei ole sa­man­lai­nen, ja saan ol­la ih­mis­ten kans­sa te­ke­mi­sis­sä. Kun me­nen kor­jaa­maan lait­tei­ta, mi­nun pi­tää huo­mi­oi­da ro­bot­tia tai ko­net­ta käyt­tä­vä ih­mi­nen.”

Jan­ne Iha­jär­vi saat­taa kuul­la työ­ka­ve­reil­taan, et­tä isä­si kävi ja lait­toi ko­neen kun­toon. Kun su­ku­lai­nen te­kee työn­sä kun­nol­la, sa­mal­la työ­pai­kal­la on hyvä työs­ken­nel­lä.

KUK­KA­KAUP­PI­AS KOH­TAA ILOT JA SU­RUT

Kuk­ka­kau­pan ta­ka­huo­neen sei­näl­lä leh­ti­ku­vis­sa on pari mies­mal­lia, Ja­mes Dean, Tau­no Palo ja ui­ma­ri Joo­na Pu­hak­ka.

”Lai­toin Pu­ha­kan ku­van, kos­ka ve­si­pi­sa­rat va­lu­vat niin hie­nos­ti hä­nen sil­mä­rip­sis­tään”, kuk­ka­kaup­pi­as Tuu­la Nur­mi, 65, sa­noo.

Mies­val­tais­ten työ­paik­ko­jen tyt­tö­ka­len­te­rei­den vas­ta­pai­nok­si Tuu­la Nur­mi ja hä­nen tyt­tä­ren­sä Min­na Nur­mi, 32, te­ki­vät mies­sei­nän. Sei­nän mie­het he ovat va­lin­neet yh­des­sä.

Äi­dil­lä ja tyt­tä­rel­lä on Hel­sin­gin Laa­ja­sa­los­sa yh­tei­nen työ­paik­ka, per­heen oma kuk­ka­kaup­pa, Mus­ta Ruu­su. Liik­keen ni­men kek­si per­heen isä, Erk­ki Nur­mi, joka on jo vuo­sia oman työn­sä ohel­la ha­ke­nut ku­kat tu­kus­ta ja kul­jet­ta­nut kuk­ka­lä­he­tyk­siä. Äi­ti ja ty­tär si­to­vat kuk­kia ja pal­ve­le­vat asi­ak­kai­ta.

”Mut­ta em­me voi töis­sä toi­mia kuin äi­ti ja ty­tär”, Tuu­la Nur­mi huo­maut­taa.

Liik­kees­sä työs­ken­te­lee kak­si alan am­mat­ti­lais­ta. Äi­ti ke­huu tyt­tä­ren vi­su­aa­lis­ta sil­mää ja muo­don ta­jua. Ty­tär vä­ker­tää pik­ku­tark­kuut­ta vaa­ti­vat hää­kim­put. Äi­ti ra­ken­taa su­ru­lait­teet.

Min­na Nur­mi sa­noo op­pi­neen­sa äi­dil­tään ih­mis­ten luon­te­van koh­taa­mi­sen. Kuk­ka­kau­pas­sa vas­taan tu­le­vat niin ih­mi­se­lä­män isot ilot kuin suu­ret su­rut­kin.

”Kun van­ha her­ra ti­laa sep­pel­tä vai­mon­sa hau­ta­jai­siin, me äi­din kans­sa lii­ku­tum­me it­se­kin”, ty­tär sa­noo.

TY­TÄR ALOIT­TI TYÖT 15-VUO­TI­AA­NA

Min­na Nur­mi on teh­nyt 17-vuo­ti­sen työ­u­ran äi­tin­sä liik­kees­sä. Hän aloit­ti 15-vuo­ti­aa­na pe­rus­kou­lun jäl­keen.

”Hyp­pä­sin ai­kuis­ten maa­il­maan. Kun ka­ve­rit lo­pet­te­li­vat lu­ki­o­ta, olin jo os­ta­nut oman Au­din”, sa­noo tämä nel­jän­nen pol­ven kuk­ka­kaup­pi­as.

Kai­ken ta­ka­na on Min­nan mum­mi ja Tuu­lan anop­pi Ei­la Nur­mi, joka piti kuk­ka­kaup­po­ja Itä-Hel­sin­gin Ku­lo­saa­res­sa ja Roi­hu­vuo­res­sa sekä toi­mi Kuk­ka­kaup­pi­as­lii­ton pu­heen­joh­ta­ja­na.

”Kier­sin mum­min kans­saan si­don­nan Suo­men mes­ta­ruus­kil­pai­luis­sa”, Min­na Nur­mi muis­te­lee.

Vii­si­vuo­ti­aas­ta läh­tien Min­na Nur­mi is­tut­ti ai­kuis­ten kans­sa jou­lu­kuk­kia ruuk­kui­hin. Per­heen toi­ses­ta lap­ses­ta, Min­nan sis­kos­ta tuli bi­o­lo­gi.

Tuu­la Nur­mi on am­ma­til­taan kam­paa­ja. Hän hoi­ti vuo­sia tyt­tä­ri­ään ko­to­na. Tuli ai­ka pa­la­ta työ­e­lä­mään, ja Nur­mi pe­rus­ti Mus­tan Ruu­sun. Kau­pan pai­kak­si va­li­koi­tui Laa­ja­sa­lon upou­u­si os­tos­kes­kus.

Nyt 30 vuot­ta myö­hem­min Nur­met pu­hu­vat, et­tä lii­ke­ra­ken­nus jos­sain vai­hees­sa pu­re­taan ja kuk­ka­kau­pan­pi­to saa lop­pua.

”En suo­sit­te­le Min­naa jat­ka­maan. Hän on näh­nyt kuk­ka­kaup­pi­aan am­ma­tin nur­jan­kin puo­len. Olem­me ai­na ol­leet kiin­ni työs­sä”, sa­noo Tuu­la Nur­mi.

Hän työs­ken­te­lee nyt­kin seit­se­män päi­vää vii­kos­sa. Ty­tär pi­tää sun­nun­tait va­paa­ta. Hei­nä­kuus­sa on loma ja lii­ke kiin­ni.

Ta­ka­huo­nee­seen, mies­ku­vien al­le, on tei­pat­tu sa­no­ma­leh­ti­kir­joi­tus Suur­ten ikä­luok­kien osaa­mi­nen ei jou­da eläk­keel­le.

”Jot­ta kaik­ki muis­ta­vat, et­tä olen van­hus”, Tuu­la Nur­mi sa­noo.

Eräs naa­pu­ri vas­ti­kään ky­syi, ei­kö Tuu­la iki­nä sai­ras­ta. Ei juu­ri lain­kaan.

”En edes tun­ne vä­sy­mys­tä, vaik­ka olen koko päi­vän juos­sut liik­kees­sä kor­ko­ken­gät ja­las­sa.”

Min­na Nur­mi on läh­dös­sä ko­tiin. Äi­ti var­mis­taa, et­tä ty­tär tuo huo­men­na­kin töi­hin ”lap­sen­lap­set”, kol­me hus­kya: van­ha­pii­ka An­qin, äi­ti Win­kan ja ty­tär Gon. Koi­rien le­kot­te­lu­paik­ka on kuk­ka­kau­pan ik­ku­nan edes­sä lat­ti­al­la.

Äi­ti ar­ve­lee, et­tä ty­tär löy­tää tu­le­vai­suu­des­sa uu­den työn, joka jo­ten­kin liit­tyy koi­riin. Win­ka-koi­ra nyök­kää.