”Ku­vit­te­lin ole­va­ni ai­kui­nen mies, mut­ta huo­ma­sin ole­va­ni vain nuo­ri poi­ka, joka ei ot­ta­nut vas­tuu­ta per­heen­sä elä­mäs­tä”, Jou­ko Ol­li­kai­nen sa­noo.

Hä­nen ai­em­mat ku­vi­tel­mat it­ses­tään ovat jou­ta­neet ro­mu­kop­paan.

”Ai­em­min ku­vit­te­lin, et­tä vaih­tai­sin roo­li­a­ni len­nos­sa her­käs­tä tai­tei­li­jas­ta mus­ta­val­ko­e­lo­ku­van le­ve­ä­har­tei­sek­si san­ka­rik­si, jol­la on tuu­len­rai­kas kat­se ja vah­vat, kaik­kia kan­ta­vat kä­si­var­ret. Kun näin ei käy­nyt­kään, ha­lu­sin ym­mär­tää, mis­tä pel­ku­ruu­te­ni ja vas­tuun­tun­not­to­muu­te­ni kum­pu­aa?”

Jou­ko Ol­li­kai­nen pa­la­si mie­les­sään lap­suu­ten­sa Ke­miin ja Ou­luun, seit­sen­lap­si­seen les­ta­di­o­lais­per­hee­seen. Ka­pi­noin­nis­ta huo­li­mat­ta oli myön­net­tä­vä, et­tä käy­tös­mal­li löy­tyi lä­hel­tä.

”Äi­ti­ni oli kuin Magi, joka tart­tui kaik­kiin ko­din teh­tä­viin, re­mon­teis­ta läh­tien. Äi­ti paa­poi isää, ja isä syyl­lis­ti hän­tä huo­nos­ta olos­taan. On ol­lut pak­ko myön­tyä sii­hen, et­tä olem­me isän kans­sa val­ta­van sa­man­lai­sia.”

Isän an­ta­ma käy­tös­mal­li on jat­ku­nut Jou­kon elä­mäs­sä. Ar­jes­ta pa­ke­ne­van isän haa­mu on kul­ke­nut mu­ka­na kuin huo­maa­mat­ta.

”Kun ko­to­na ah­dis­ti, läh­ti isä ’lait­ta­maan va­kuu­tus­mies­ten salk­ku­ja kun­toon’. Sa­mo­jen ’salk­ku­jen’ pa­riin ve­täy­dyn it­se upo­tes­sa­ni luo­vaan maa­il­maa­ni”, Jou­ko poh­tii.