Ku­kaan ei sel­viä elä­mäs­tä il­man pet­ty­myk­siä ja vas­toin­käy­mi­siä. Asi­at ei­vät ai­na ole men­neet ku­ten oli­sim­me toi­vo­neet nii­den me­ne­vän. Mi­ten vält­tää pet­ty­myk­sis­sä ry­pe­mi­nen ja nii­den taak­se pii­lou­tu­mi­nen? Mi­ten va­roa uh­riu­tu­mis­ta?

Kir­jai­li­ja, psy­ko­te­ra­peut­ti Pepi Rei­ni­kai­nen to­te­aa kir­jas­saan Elä­mäs­sä eteen­päin – ir­ti uh­riu­tu­mi­ses­ta, et­tä meil­lä kai­kil­la on mah­dol­li­suus uh­riu­tu­mi­seen – toi­sil­la enem­män, toi­sil­la vä­hem­män. Uh­riu­tu­mi­ses­sa kyse on juut­tu­mi­ses­ta ikä­viin ta­pah­tu­miin ja ko­ke­miim­me vää­ryyk­siin jopa sii­nä mää­rin, et­tä sii­tä tu­lee elä­mä­na­sen­teem­me. Kat­ke­roi­dum­me ja syy­täm­me mui­ta. Omas­ta elä­mäs­tä on vai­kea kan­taa vas­tuu­ta.

Uh­riu­tu­mi­nen on eri asia kuin uh­rau­tu­mi­nen. Uh­rau­tu­mi­nen voi ol­la va­paa­eh­tois­ta, ei­kä uh­rau­tu­ja kat­ke­roi­du. Myös uh­riu­tu­mi­ses­sa on kyse omas­ta va­lin­nas­ta: em­me us­kal­la tai suos­tu pääs­tä­mään ikä­vis­tä ko­ke­muk­sis­ta ir­ti.

Rei­ni­kai­nen ke­hot­taa poh­ti­maan omaa elä­män­kaar­taan ja su­kun­sa his­to­ri­aa. Hän ja­kaa elä­män seit­se­män vuo­den jak­soi­hin, jois­sa kai­kis­sa on omat ke­hi­tys­haas­teen­sa. Esi­mer­kik­si ikä­vuo­det 49–56 ovat ruuh­ka­vuo­sia, jois­sa mo­net asi­at löy­tä­vät pää­te­pis­teen­sä. Vii­meis­tään täs­sä iäs­sä ih­mi­sen teh­tä­vä­nä on tul­la ys­tä­väk­si it­sel­leen. Rei­ni­kai­sen mu­kaan tämä ei ole vain toi­ve vaan suo­ra­nai­nen vaa­ti­mus, jot­ta vält­täi­si uh­riu­tu­mi­sen.

Poh­dis­ke­lun ja elä­män re­a­lis­ti­sen tar­kas­te­lun tie ei ole help­po, mut­ta pal­kin­to­kin on suu­ri. Tar­jol­la on roh­keut­ta ja elä­mä­ni­loa.