”Eh­kä kaik­ki oli lii­an­kin help­poa”

MIES, 57, NAI­MI­SIS­SA YLI 25 VUOT­TA

”Ero­sim­me mi­nun aloit­tees­ta­ni. Aja­tus eros­ta hii­pi mie­lee­ni pik­ku­hil­jaa. Mie­tin asi­aa pari vuot­ta, mut­ta en saa­nut sitä sa­no­tuk­si. Tie­sin myös, mi­ten ex-vai­mo­ni re­a­goi­si sen sa­not­tu­a­ni.

Hän kyl­lä aa­vis­ti, et­tä jo­kin on pie­les­sä, mut­ta luu­li tyy­ty­mät­tö­myy­te­ni liit­ty­vän työ­hö­ni. Mikä on, ky­syi hän sit­ten yh­te­nä il­ta­na, kun olim­me kah­des­taan ko­to­na. Mi­nul­la oli vah­va tun­ne sii­tä, et­tä asia on nyt sa­not­ta­va, et­tä en ha­lua enää elää avi­o­lii­tos­sa, vaan mie­luum­min yk­sin.

’Täs­sä­kö tämä oli, on­ko kaik­ki men­nyt huk­kaan’, hän ky­syi. Mi­nus­ta mi­kään ei men­nyt huk­kaan, mi­nul­la on avi­o­lii­tos­tam­me läm­pi­miä ja mu­ka­via muis­to­ja.

No, sit­ten voi tie­tys­ti ky­syä, et­tä min­kä hel­ve­tin ta­kia ero­sin.

Liit­tom­me oli hyvä ja on­nel­li­nen. Sii­tä syn­tyi myös kak­si mah­ta­vaa las­ta. En sik­si ajat­te­le, et­tä se oli­si jo­ten­kin epä­on­nis­tu­nut. Vaik­ka avi­o­liit­to sol­mi­taan kes­tä­mään iäk­si, niin on­ko se sil­loin epä­on­nis­tu­nut, jos se kes­tää yli nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan? Mi­nus­ta pa­ri­suh­de ete­nee niin pit­kään kuin mah­dol­lis­ta. Mei­dän liit­tom­me kes­ti yli 25 yh­teis­tä vuot­ta.

Ex-vai­mo­ni muut­ti seu­raa­va­na päi­vä­nä pois yh­tei­ses­tä ko­dis­tam­me. Hän oli tie­tys­ti hy­vin louk­kaan­tu­nut, sil­lä ha­lu­ni ero­ta oli hä­nel­le suu­ri yl­lä­tys. Oli­han hän vi­ha­päis­sään pu­hu­nut jos­kus eros­ta, mut­ta ei sitä kui­ten­kaan mie­les­tään ha­lun­nut. Hän oli­si ha­lun­nut jat­kaa liit­to­am­me, mut­ta minä olin asi­aa pit­kään mie­tit­ty­ä­ni jo rat­kai­su­ni teh­nyt.

Kun asi­at lii­kah­ti­vat, tun­sin oi­ke­as­taan hel­po­tus­ta. Ex-vai­mo­ni ha­lu­si an­taa mi­nul­le ai­kaa et­siä it­se­ä­ni, mut­ta kun olin asi­an jo päät­tä­nyt, en har­kin­nut yh­teen pa­laa­mis­ta. Minä al­le­kir­joi­tin yk­sin sekä en­sim­mäi­sen et­tä toi­sen vai­heen avi­oe­ro­ha­ke­muk­sen.

Se, joka te­kee rat­kai­sun, on tie­tys­ti vah­voil­la, kos­ka hän on jo mie­les­sään työs­tä­nyt asi­aa. Olen­kin kan­ta­nut syyl­li­syyt­tä ex-vai­mo­ni suh­teen. Toi­sel­le oli­si ol­lut tär­ke­ää tie­tää tar­koin syyt eroon, jot­ta hän oli­si pääs­syt hel­pom­min uu­teen al­kuun. Olin huo­no ana­ly­soi­maan syi­tä, myön­nän sen. Ei hä­nes­sä ol­lut mi­tään vi­kaa. Minä en vain enää ra­kas­ta­nut hän­tä. Tiet­ty vä­lit­tä­mi­nen oli vä­hen­ty­nyt suh­tees­sam­me pik­ku­hil­jaa.

Ti­lan­ne ei ol­lut hä­nel­le help­po, en­kä ol­lut sii­nä hä­nen tu­ke­naan. Pel­kä­sin an­ta­va­ni hä­nel­le vää­rän vies­tin, ja se joh­ti sii­hen, et­tä en puut­tu­nut ti­lan­tee­seen en­kä tu­ke­nut hän­tä. Vai­kea vai­he kes­ti vuo­den päi­vät.

Elä­män­ti­lan­teem­me oli ai­ka sees­tei­nen sil­loin, kun aloin poh­tia eron mah­dol­li­suut­ta. Eh­kä kaik­ki oli lii­an­kin help­poa. Lap­set oli­vat ai­kuis­tu­neet ja vah­vas­ti omil­laan. Ei ol­lut on­gel­ma, et­tä jäim­me kak­sin, mut­ta ai­kaa va­pau­tui ajat­te­le­mi­seen.

Vauh­ti on tie­tyl­lä ta­val­la tur­val­lis­ta. Sil­loin kun ei en­nä­tä poh­tia mi­tään.

Lä­hei­si­ä­ni oli kuol­lut pari vuot­ta ai­em­min, mut­ta en minä kuo­le­mia enää poh­ti­nut, ex-vai­mo­ni mie­les­tä kyl­lä. En pit­kään ai­kaan edes ym­mär­tä­nyt poh­ti­va­ni eroa, mut­ta koin, et­tä elä­män pää­a­si­at oli tul­lut jo teh­tyä. Ha­lu­sin miet­tiä, mitä muu­ta elä­mäs­sä voi­si ol­la.

Va­pau­den kai­puus­ta ei ol­lut kyse, sil­lä ei vai­mo­ni mi­nua mi­ten­kään ra­joit­ta­nut. Olin vain kan­ta­nut vas­tuu­ta pit­kään, ja tuli sel­lai­nen tun­ne, et­tä on ai­ka hen­gäh­tää.

Ar­ki su­jui hy­vin. Liit­tom­me oli avoin ja kes­kus­te­le­va, mut­ta per­heen isot rat­kai­sut teh­tiin mi­nun työ­ni eh­dol­la. Ym­mär­rän kyl­lä sen. Ex-vai­mo­ni jou­tui miet­ti­mään työn­sä uu­del­leen muut­ta­es­sam­me toi­seen kau­pun­kiin.

Minä olin lii­tos­sam­me toi­mi­ja. Vai­mo­ni ver­ba­li­soi enem­män ih­mis­suh­det­tam­me ja il­mai­si sen laa­dun. Mie­tin jos­kus, et­tä on­ko se myös mi­nun nä­ke­myk­se­ni. Poh­din jos­kus, oli­ko lais­kuut­ta, kun en tuo­nut il­mi omaa nä­ke­mys­tä­ni.

Ai­kui­set lap­sem­me ot­ti­vat eron asi­al­li­ses­ti vas­taan. Ar­vos­tan sitä, et­tä ex-vai­mo­ni ei kään­nyt­tä­nyt lap­si­am­me mi­nua vas­taan, vaik­ka jä­te­tyk­si tu­le­mi­nen he­rät­ti­kin hä­nes­sä kat­ke­ruut­ta.

Kun ero­sim­me, lap­set ot­ti­vat enem­män vas­tuu­ta äi­dis­tään ja tu­ki­vat hän­tä. Vaik­ka py­rim­me­kin sii­hen, et­tä lap­set ei­vät toi­mi­si vä­lit­tä­ji­nä, niin kyl­lä he jos­kus sel­lai­sia oli­vat. He ker­toi­vat toi­si­naan mi­nul­le, mi­ten voi­si ol­la vii­sas­ta toi­mia hei­dän äi­tin­sä suh­teen, kun ti­lan­teem­me oli han­ka­la.

Nyt kun eros­tam­me on jo vuo­sia, yh­tey­den­pi­tom­me on asi­al­lis­ta ja help­poa. Em­me ole yh­tey­des­sä vii­koit­tain, mut­ta sään­nöl­li­ses­ti kui­ten­kin.

Su­ku­lai­set oli­vat pa­hoil­laan eros­tam­me, mut­ta ku­kaan ei va­lin­nut puo­li­aan. Tie­tys­ti pal­jon ky­syt­tiin, mik­si. Ys­tä­vä­pii­ri muut­tui osit­tain, sil­lä sink­ku­ja kut­su­taan har­voin sa­moi­hin ti­lai­suuk­siin kuin pa­ris­kun­tia. Seu­ra­e­lä­mä muut­ti muo­to­aan.

Yk­si­no­lo avi­oe­ron jäl­keen ei ole ol­lut mi­nul­le on­gel­ma. Mi­nul­la ei ole kos­kaan ol­lut sel­lais­ta ver­kos­toa tai ka­ve­ri­pii­riä, jon­ka kans­sa oli­sin ha­lun­nut it­keä eroa baa­ri­tis­kil­lä. En myös­kään ole ha­lun­nut ra­sit­taa uu­sia ih­mis­suh­tei­ta ero­ni pui­mi­sel­la. Olen poh­ti­nut asi­oi­ta it­sek­se­ni.

Olen ta­pail­lut ih­mi­siä, mut­ta ero­tes­sa­ni pää­tin, et­ten syök­sy suin päin uu­teen suh­tee­seen. Nyt kun vuo­sia on ku­lu­nut, mi­nul­la on lä­hei­nen ih­mis­suh­de. Vaik­ka elä­mä sink­ku­na on hir­ve­än help­poa ja yk­sin­ker­tais­ta, en pidä sii­tä, et­tä alan muut­tua tie­tyl­lä ta­val­la it­sek­kääk­si. Alan taas kai­va­ta vas­tuun ot­ta­mis­ta.”

”Mie­he­ni kil­pai­li huo­mi­os­ta­ni”

NAI­NEN, 52, 18 VUOT­TA AVO- JA AVI­O­LII­TOS­SA

”Olim­me yh­des­sä lä­hes 18 vuot­ta. Al­kuun mie­he­ni piti sii­tä, et­tä olin vah­va, it­se­näi­nen ja oma­toi­mi­nen, mut­ta jos­sain vai­hees­sa se muut­tui. Hän oli it­se ai­ka eh­do­ton ja mus­ta­val­koi­nen.

Vä­hi­tel­len aloin myö­täil­lä mies­tä­ni, mu­kau­tua ja so­peu­tua hä­nen toi­vei­siin­sa. En edes huo­man­nut sitä it­se. Vas­ta kun toi­nen lap­sem­me syn­tyi, huo­ma­sin, et­ten ha­lua täl­lais­ta. Ta­ju­sin, et­tä nyt minä en ole minä, ei­kä mi­nun tar­vit­se miel­lyt­tää tois­ta.

Jo ne­li­sen vuot­ta en­nen ero­am­me pu­huim­me asi­as­ta, sil­loin ex-mie­he­ni aloit­tees­ta. Jat­koim­me yh­des­sä las­ten ja ta­lou­den ta­kia. Vaik­ka vä­lil­lä tun­tui, et­tä meni pa­rem­min, oli se ai­ka­mois­ta vä­ki­sin yrit­tä­mis­tä. Suh­teem­me on­gel­mat ei­vät nä­ky­neet ulos­päin, sil­lä mie­he­ni oli hy­vin eri­lai­nen mui­den seu­ras­sa kuin ko­to­na. Se är­syt­ti mi­nua val­ta­vas­ti; pi­din sitä te­ko­py­hä­nä. Vain mi­nun van­hem­pa­ni tie­si­vät on­gel­mis­tam­me.

Olim­me var­maan ai­ka tyy­pil­li­nen ta­paus, sil­lä huo­ma­sim­me ole­vam­me eri­lai­sia. Meil­lä oli eri­lai­set tar­peet, ja ar­vos­tim­me eri­lai­sia asi­oi­ta.

Isoin on­gel­ma oli, et­tä mie­he­ni ta­val­laan kil­pai­li las­ten kans­sa huo­mi­os­ta­ni. Hän muut­tui koko ajan äkäi­sem­mäk­si ja mus­ta­suk­kai­sem­mak­si. Mi­nus­ta tun­tui sil­tä kuin mi­nul­la oli­si ol­lut kol­me pien­tä ja yk­si iso, ai­kui­nen lap­si. Tu­ki­verk­kom­me oli­vat muu­al­la, ja meil­lä oli ar­jes­sa vä­hän apua.

Mi­nul­le las­ten huo­mi­oi­mi­nen ja kuu­le­mi­nen oli hy­vin tär­ke­ää. Mie­he­ni mie­les­tä hä­nen lap­suu­des­saan oli pär­jät­ty vä­hem­mäl­lä, ja se oli­si saa­nut riit­tää mei­dän­kin lap­sil­lem­me. Mi­nus­ta eläm­me toi­sen­lais­ta ai­kaa.

Rii­tam­me syn­tyi­vät hy­vin ar­ki­sis­ta asi­ois­ta, vaik­ka sit­ten lei­pä­pus­sin sul­ke­mi­ses­ta. Mie­he­ni mie­les­tä ha­lu­sin rii­taa, kun olin vain eri miel­tä asi­ois­ta: mi­nul­la ei saa­nut ol­la omia mie­li­pi­tei­tä. Ha­lu­sin unoh­taa ar­ki­set rii­dat, mut­ta mie­he­ni tah­toi käy­dä asi­at ai­na uu­del­leen läpi. Sii­tä seu­ra­si pal­jon pui­mis­ta. Mi­nus­ta pi­tää an­taa an­teek­si ja men­nä eteen­päin ei­kä jää­dä mu­reh­ti­maan. On­nel­li­nen unoh­taa asi­oi­ta.

On­gel­ma tai­si ol­la myös se, et­tä mei­tä oli lii­tos­sa kak­si kou­lu­tet­tua ih­mis­tä ja kak­si vaa­ti­vaa työ­tä. Mies jak­soi ko­ros­taa koko ajan oman työn­sä vaa­ti­vuut­ta.

Eh­kä roo­lit is­tu­vat tiu­kas­sa. Mi­nun lap­suu­den­per­hees­sä­ni kum­mat­kin van­hem­mat oli­vat ta­sa­puo­li­ses­ti töis­sä. Mei­tä hoi­ti las­ten­hoi­ta­ja, kos­ka sil­loin ei ol­lut päi­vä­ko­te­ja. Ex-mie­he­ni per­hees­sä äi­ti oli ko­to­na.

Kun meil­lä oli oi­kein han­ka­laa, pal­jon rii­to­ja ja jat­ku­vaa hauk­ku­mis­ta, minä olin hil­jaa, ve­täy­dyin töi­hin ja kes­ki­tyin lap­siin. Myk­kä­kou­lu oli mie­he­ni mie­les­tä är­syt­tä­vää, mut­ta jat­ku­va huu­ta­mi­nen ah­dis­ti mi­nua. Mie­he­ni moit­ti ja hauk­kui mi­nua niin pal­jon, et­tä vä­lil­lä lap­set pyy­si­vät hän­tä lo­pet­ta­maan. Se oli ka­ma­laa ja vauh­dit­ti erop­ro­ses­si­a­ni.

Kään­ne­koh­ta oli, kun läh­din kah­den van­him­man lap­sem­me kans­sa lo­mal­le ul­ko­mail­le. Olim­me haa­veil­leet sii­tä pit­kään, mut­ta mie­he­ni mie­les­tä las­ten kans­sa mat­kus­ta­mi­nen oli lii­an han­ka­laa. Hän syyt­ti mi­nua per­heen erot­ta­mi­ses­ta, mut­ta va­ra­sin mat­kan. Hän mat­kus­ti nuo­rim­man kans­sa ko­ti­maas­sa. Mat­kal­la olo­ni oli hy­vin hel­pot­tu­nut, ja huo­ma­sin pär­jää­vä­ni las­ten kans­sa yk­sin oi­kein hy­vin.

Kun pa­la­sim­me mat­kal­ta, aloin val­mis­tel­la eroa. Sel­vi­tin raha- ja lai­na-asi­oi­ta, sil­lä ha­lu­sin jää­dä yh­tei­seen ko­tiim­me asu­maan. En ha­lun­nut, et­tä lap­set me­net­tä­vät kai­ken tu­tun.

Val­mis­te­lin ju­ris­tin kans­sa avi­oeh­to­so­pi­muk­sen ja omai­suu­den osi­tuk­sen sekä yh­teis­huol­ta­juus­so­pi­muk­sen. Ai­kaa ku­lui vuo­den ver­ran. Mie­hel­le­ni tämä kaik­ki oli jär­ky­tys, vaik­ka pu­huim­me­kin eros­ta.

Erom­me jäl­keen hän ta­pa­si uu­den nai­sen, vaik­ka asui vie­lä yh­tei­ses­sä ko­dis­sam­me. Olin sii­tä val­ta­van vi­hai­nen, ja lap­set pel­kä­si­vät me­net­tä­vän­sä isän­sä, kun hän eli uut­ta suh­det­taan. Mies kui­ten­kin vit­kas­te­li muut­toa, ja lo­pul­ta mi­nun oli sa­not­ta­va, et­tä tämä on se päi­vä, kun sinä muu­tat.

En­sim­mäi­nen puo­li vuot­ta eron jäl­keen oli han­ka­laa ai­kaa. Olin yh­tä ai­kaa rie­mu­kas ja häm­men­ty­nyt. Sit­ten al­koi hel­pot­taa, ja vuo­den ku­lut­tua avi­o­liit­tom­me al­koi tun­tua kau­kai­sel­ta asi­al­ta.

Hoi­din ai­em­min­kin kaik­ki ko­tiin ja lap­siin liit­ty­vät asi­at, ham­mas­lää­kä­rit, kou­lut ja har­ras­tuk­set. Nyt hoi­dan li­säk­si myös ta­lon. Sel­vit­te­len kor­jaus­tar­peet ja tee­tän re­mon­tit.

Pär­jään hy­vin. Ei liit­tom­me sil­ti huk­kaan men­nyt: saim­me kol­me las­ta ja kas­va­tim­me toi­si­am­me.

Eräs huo­nos­sa lii­tos­sa sin­nit­te­le­vä tut­ta­va­ni sa­noo ka­deh­ti­van­sa mi­nua, kun us­kal­sin ero­ta. Jo­kai­sen on kui­ten­kin teh­tä­vä rat­kai­sun­sa it­se. Sik­si en kan­nus­ta ke­tään ero­a­maan, jos asi­at on mah­dol­lis­ta saa­da jär­jes­tyk­seen.

Mi­nul­la on eron­nei­ta ys­tä­vät­tä­riä, jot­ka ovat ot­ta­neet heti uu­den ih­mi­sen lä­hel­leen. Minä en täl­lä het­kel­lä kai­paa ke­tään asu­maan sa­man ka­ton al­le. Elä­mä­ni on niin kii­reis­tä, et­tä en kai­paa suh­det­ta, tai ai­na­kin eril­lään asu­mi­nen ja ru­si­nat pul­las­ta -suh­de so­pii mi­nul­le nyt par­hai­ten.

Eh­kä sit­ten jos­kus van­hem­pa­na on lä­hei­sen ih­mis­suh­teen ai­ka. Nyt olen tyy­ty­väi­nen näin. On iha­na he­rä­tä aa­mui­sin ja tul­la il­lal­la ko­tiin tun­te­mat­ta ah­dis­tus­ta.”

LII­TOS­SA VOI JÄÄ­DÄ YK­SIN

Pit­kis­sä lii­tois­sa kiuk­ku ja pet­ty­mys voi­vat ol­la mo­neen ker­taan ker­tau­tu­nut­ta, ja ne kyp­syt­tä­vät ero­pää­tös­tä vä­hi­tel­len. Per­he­te­ra­peut­ti Pek­ka Hä­mä­läi­nen on näh­nyt ti­lan­tei­ta pal­jon: Kun vii­mei­nen­kin lap­si len­tää pe­säs­tä. Kun täy­tän 60 vuot­ta. Kun jään eläk­keel­le. Sit­ten otan eron.

Pää­tös ei ole kos­kaan help­po.

”Avi­o­liit­to on ins­ti­tuu­tio, joka muo­dos­tuu hir­ve­än mo­nes­ta asi­as­ta. Sii­nä on ih­mis­suh­teen ja yh­tei­sen omai­suu­den li­säk­si yh­tei­set lo­mat, mök­ki­pol­ku, jota on kul­jet­tu yh­des­sä. Sii­nä ovat mu­ka­na jopa las­ten ka­ve­rit. Avi­oe­ros­sa sär­kyy niin pal­jon. Tus­kal­lis­ta ei tie­ten­kään ole luo­pua puo­li­son kur­jis­ta puo­lis­ta, vaan yh­tei­ses­tä rak­kau­des­ta.”

Tut­ki­mus­ten mu­kaan pit­kis­sä lii­tois­sa elä­vät ovat ai­em­paa on­nel­li­sem­pia, sil­lä enää avi­o­lii­tois­sa ei sin­ni­tel­lä yh­des­sä ham­paat ir­ves­sä. Toi­mi­mat­to­mim­mat lii­tot pur­kau­tu­vat. Näin on ol­lut 1970-lu­vul­ta lo­pul­ta läh­tien. Sil­ti kaik­kein ylei­sim­min edel­leen ero­a­vat vain vä­hän ai­kaa avi­os­sa ol­leet, ja eni­ten ero­a­vat avo­lii­tos­sa elä­vät.

”Ame­rik­ka­lais­ten tut­ki­mus­ten mu­kaan ker­ran eron­nei­den to­den­nä­köi­syys ero­ta uu­des­taan on suu­rem­pi kuin eron­nei­suus yleen­sä koko vä­es­tös­sä. Tämä nä­kyy jo myös Suo­mes­sa”, ker­too so­si­o­lo­gi, pro­fes­so­ri eme­ri­ta Riit­ta Jal­li­no­ja.

KUN LUU­KUT ON SUL­JET­TU

Vaa­ti­muk­set lii­toil­le ovat ny­kyi­sin ai­van toi­set kuin 1930-lu­vul­la syn­ty­neel­lä jäl­leen­ra­ken­nuk­sen su­ku­pol­vel­la. Eten­kin 1960-lu­vul­la syn­ty­nei­den ikä­luo­kas­ta läh­tien toi­mi­van suh­teen mit­ta­ri­na on pi­det­ty lä­hei­syyt­tä, tai sen puu­tet­ta. Jos in­tii­miys vä­he­nee, pa­ri­suh­de voi tun­tua vää­räl­tä tai epä­on­nis­tu­neel­ta.

Pek­ka Hä­mä­läi­nen sa­noit­taa sen tun­teek­si yk­sin jää­mi­ses­tä.

”Toi­nen ei kuu­le ei­kä kuun­te­le. Sil­loin suh­tees­sa on jos­sa­kin vai­hees­sa on pan­tu luu­kut kiin­ni ja alet­tu pe­la­ta pe­le­jä. Sil­loin eron uh­ka voi ol­la ää­ri­kei­no saa­da toi­sen huo­mio. Se voi myös joh­taa suh­teen uu­del­leen ar­vi­oin­tiin ja uu­teen al­kuun.”

On kui­ten­kin ti­lan­tei­ta, jois­sa hän ei kan­nus­ta sin­nit­te­le­mään.

”Jos lii­tos­sa on al­ko­ho­lis­mia tai vä­ki­val­lan uh­ka, sil­loin on oi­keus toi­mia.”

Pit­kis­sä lii­tois­sa mies­ten tyy­ty­väi­syys suh­tee­seen ei juu­ri vä­he­ne toi­sin kuin nais­ten.

”Mie­hel­le saat­taa riit­tää, et­tä hän saa sek­siä, oli se sit­ten ker­ran vii­kos­sa, kuus­sa tai vuo­des­sa, pyy­kit pes­tään ja hä­nes­tä pi­de­tään huol­ta. Nai­nen odot­taa hel­lyyt­tä ja huo­mi­oi­mis­ta. Sitä ei mies­ten pidä ali­ar­vi­oi­da. On hir­ve­än tär­ke­ää saa­da tun­tea ole­van­sa toi­sel­le eri­tyi­nen. On ker­rot­ta­va se, et­tä ra­kas­taa ja mik­si ra­kas­taa.”

OMA KRII­SI ON KRII­SI SUH­TEES­SA

Pek­ka Hä­mä­läi­nen us­koo elä­män seit­se­mäl­lä ja­ol­li­suu­teen. Joka seit­se­mäs vuo­si käym­me läpi siir­ty­män elä­män­vai­hees­ta toi­seen. Sik­si per­hees­sä ai­na jol­la­kul­la on krii­si me­neil­lään. Kun van­hem­mat elä­vät kes­ki-iän krii­si­ään, saat­ta­vat lap­set ol­la mur­ro­si­äs­sä.

”Kes­ki-iän krii­si, vii­den­kym­pin vil­li­tys tai vaih­de­vuo­det ei­vät ole nau­rul­la kui­tat­ta­via asi­oi­ta, vaan niis­sä on kyse luo­pu­mi­ses­ta.”

Hen­ki­lö­koh­tai­nen krii­si tuo on­gel­mia myös pa­ri­suh­tee­seen. Eläk­keel­le jää­mi­nen on edel­leen kova luo­pu­mi­sen paik­ka eten­kin mie­hil­le, vaik­ka pal­jon on muut­tu­nut 1990-lu­vun la­man jäl­keen.

”Suh­de työ­hön ei ole enää elä­mää kaa­ta­va, vaik­ka toki vie­lä­kin on nii­tä, joil­le työ on koko elä­män si­säl­tö.”

Mo­lem­mil­la on ol­ta­va eläk­keel­lä oma­kin elä­mä, jot­ta pa­ri­suh­de saa hen­git­tää.

”Vä­lil­lä tul­laan yh­teen, ja­e­taan elä­mä ja nau­ti­taan sii­tä. Pa­ri­suh­de on so­pi­van vä­li­mat­kan et­si­mis­tä”, Hä­mä­läi­nen ku­vaa.

”Sil­loin on poh­dit­ta­va, riit­tää­kö suh­teen paik­kaa­mi­sek­si se kaik­ki muu hyvä, mitä sii­nä on. Kum­mas­sa­kin ti­lan­tees­sa tar­vi­taan si­ni­sil­mäi­syyt­tä.”

Hä­mä­läi­sen mu­kaan pet­ty­mys­ten­kin jäl­keen oli­si yri­tet­tä­vä ra­ken­taa si­ni­sil­mäis­tä luot­ta­mus­ta ih­mi­seen, joko sa­maan kump­pa­niin tai uu­des­sa suh­tees­sa, jos van­ha on men­nyt rau­ni­oik­si.

”Kyky luot­taa on hie­noa ih­mi­syy­des­sä”, hän sa­noo.

ON OL­TA­VA SA­MAL­LA PUO­LEL­LA

So­si­o­lo­gi­an do­sent­ti Os­mo Kon­tu­lan mu­kaan on kes­kus­tel­tu pal­jon sii­tä, et­tä län­si­mai­sis­sa pa­ri­suh­teis­sa oli­si siir­ryt­ty vai­hee­seen, jos­sa tun­teis­ta oli­si tul­lut lä­hes ai­noa pa­ria yh­des­sä pi­tä­vä voi­ma ai­em­pien toi­meen­tu­loon, li­sään­ty­mi­seen ja kun­ni­al­li­suu­teen liit­ty­vien mo­tii­vien si­jaan. Sik­si suh­teet ovat eri­tyi­sen haa­voit­tu­via. Ja sik­si tar­vi­taan Pek­kä Hä­mä­läi­sen tar­koit­ta­maa si­ni­sil­mäi­syyt­tä.

Help­poa luot­ta­mi­nen ei tie­ten­kään ole. En­nen kuin voi luot­taa, täy­tyy us­kal­taa sur­ra pet­ty­myk­set läpi. Sik­si uu­teen suh­tee­seen ryn­tää­mi­nen on vir­he.

”Jos eros­sa ei ala ky­syä, mik­si suh­tees­sa oli niin vai­ke­aa, ei voi op­pia mi­tään. Sil­loin jää elä­män kou­lus­sa luo­kal­le.”

Avi­o­liit­toa te­ok­ses­saan Us­kot­to­muu­den hou­ku­tus poh­ti­nut Me­re­te Maz­za­rel­la kir­joit­taa, et­tä lä­hei­syy­den ja luot­ta­muk­sen li­säk­si hy­väs­sä lii­tos­sa tar­vi­taan jär­keä. Toki tar­vi­taan myös yh­tei­sym­mär­rys­tä ja vas­ta­kai­kua.

Sa­maa miel­tä on Pek­ka Hä­mä­läi­nen.

”Hy­väs­sä avi­o­lii­tos­sa ol­laan sa­mal­la puo­lel­la.”

Jär­keä tar­vi­taan sii­nä, kun ar­vi­oi­daan oman tyy­ty­mät­tö­myy­den syi­tä. Ku­kaan kun ei voi lo­pul­ta teh­dä tois­ta on­nel­li­sek­si, vaan on kat­sot­ta­va pei­liin. Jo­kai­sel­la on oma­vas­tuu­o­suus ih­mis­suh­teis­saan.

”Jo­kai­sen on it­se poh­dit­ta­va, mit­kä asi­at te­ke­vät on­nel­li­sek­si. Li­kais­ta työ­tä, oman mi­nuu­den per­kaa­mis­ta, ei voi kaa­taa toi­sen nis­kaan”, sa­noo Pek­ka Hä­mä­läi­nen.

Läh­teet: Ai­no-Mai­ja Castré­nin ar­tik­ke­li mah­tuu­ko ero per­hee­seen te­ok­ses­sa Vie­ras per­hees­sä, toim. Riit­ta Jal­li­no­ja, Gau­de­a­mus 2009. Os­mo Kon­tu­lan teos Pa­ri­suh­de­on­nen avai­met ja es­teet, vä­es­tö­liit­to 2009. Os­mo Kon­tu­lan ar­tik­ke­li Hy­vin­voin­nin ja on­nen tär­ke­ät ra­ken­nu­sai­neet - pa­ri­suh­de ja sek­su­aa­li­nen in­ti­mi­teet­ti vä­es­tö­lii­ton jul­kai­sus­sa suo­ma­lai­sen hy­vin­voin­nin ja on­nel­li­suu­den tu­le­vai­suus, vä­es­tö­liit­to 2009.