”Mie­he­ni oli ai­na sa­no­nut, et­tä hän ha­lu­ai­si kuol­la saap­paat ja­las­sa.

Nyt kir­jai­mel­li­ses­ti ta­pah­tui niin. Saap­paat jäi­vät mö­kin te­ras­sil­le. Hän kuo­li omaan sän­kyyn­sä”, Kai­sa Vir­ta­nen ker­too puo­li­sos­taan, jon­ka kuo­le­mas­ta on nyt kak­si vuot­ta.

Kai­sa sai tie­don mie­hen­sä kuo­le­maan joh­ta­nees­ta sai­raus­koh­tauk­ses­ta muo­ti­näy­tök­seen Köö­pen­ha­mi­naan. Len­to­ken­täl­le men­nes­sään hän pu­hui tyt­tä­ren­sä kans­sa, joka sa­noi vain, et­tä ju­tel­laan, kun äi­ti eh­tii pa­la­ta Suo­meen. Kai­sa pyy­si edes sa­no­maan, on­ko hä­nen mie­hen­sä  elos­sa.

”Sil­loin hän sa­noi, et­tä isä kuo­li juu­ri.”

”Ko­tiin et jää it­ke­mään”

Kuo­le­man jäl­keen seu­ra­si shok­ki: Kai­sa ei pys­ty­nyt syö­mään ei­kä alus­sa edes it­ke­mään. Ar­kea oli vai­kea jat­kaa. Yh­te­nä lau­an­tai­aa­mu­päi­vä­nä hän päät­ti, et­tä ko­toa on pak­ko läh­teä. Hän meni tai­de­näyt­te­lyyn.

”Muis­tin mie­he­ni sa­nat: Jos kuo­len en­sin, muis­ta Kai­sa, et­tä nos­tat it­se­ä­si nis­kas­ta kiin­ni, tar­tut ar­keen. Läh­det ih­mis­ten il­moil­le. Ko­tiin et jää it­ke­mään.”

Ko­tiin tul­tua oli kuin kivi oli­si pu­don­nut har­ti­oil­ta. Tai­de-nau­tin­nois­ta tuli vii­kon­lop­pu­ta­pa. Työ al­koi kan­na­tel­la. Myös lii­kun­ta oli tär­ke­ää.   Puo­li­soa muis­tel­laan huu­mo­ril­la ja läm­möl­lä.

”Olin osoit­ta­nut tun­tei­ta ja ker­to­nut, mi­ten tär­keä hän oli mi­nul­le. Olen kii­tol­li­nen tyt­tä­res­tä ja yh­tei­sis­tä 28 vuo­des­ta. Kaik­ki ei­vät saa niin­kään pal­jon. Kos­kaan en ole syyl­lis­tä­nyt mies­tä­ni: mik­si jä­tit mi­nut yk­sin, mik­si kuo­lit? Se ei au­ta mi­tään. Ku­kaan ei jää tän­ne.”