1.  Äk­ki­kuo­le­maa ei voi en­sin ym­mär­tää

Mie­li tar­vit­see ai­kaa ym­mär­tääk­seen, et­tä toi­nen on kuol­lut, kun hän on ka­don­nut elä­mäs­tä en­na­koi­mat­ta. Se si­too voi­ma­va­ro­ja. Suru tu­lee myö­hem­min.

Äk­ki­kuo­le­mas­sa lä­hei­set poh­ti­vat, mitä ta­pah­tui ja mik­si. Eten­kin it­se­mur­han teh­neen omais­ten ti­lan­ne on rank­ka.

2. Käy­tän­nön asi­at voi­vat aut­taa tai ol­la ras­kai­ta

Moni ko­kee, et­tä on hyvä, kun käy­tän­nön asi­at pa­kot­ta­vat liik­keel­le. Toi­saal­ta ne voi­vat ol­la ras­kai­ta, kun no­pe­as­ti pi­tää hoi­taa hau­ta­jai­set ja pe­run­kir­joi­tus, pank­ki- ja va­kuu­tu­sa­si­at ja sel­vit­tää elä­ke­a­si­oi­ta.

Hau­ta­jai­set to­del­lis­ta­vat ta­pah­tu­neen ja aut­ta­vat su­run kä­sit­te­lys­sä. Nii­den jäl­keen voi myös tul­la vä­sy­mys.

3.  Suru siep­paa si­sään­sä

Suru vai­kut­taa tun­tei­siin, ke­hoon, ajat­te­luun, käyt­täy­ty­mi­seen ja lähi-ih­mis­suh­tei­siin.

Ei voi sa­noa, mi­ten pi­tää sur­ra. Ta­paan kä­si­tel­lä su­rua vai­kut­ta­vat elä­män­ko­ke­mus ja se, mil­lai­nen pa­ri­suh­de on ol­lut.

4.  Su­rul­la ei ole ai­ka­ra­jaa

Suru on kuin aal­to­lii­ke. Huo­nom­pia ai­ko­ja tu­lee, mut­ta aal­lon­poh­jat ei­vät eh­kä ole enää niin sy­viä. Näin asi­aa ku­va­si leh­ti­haas­tat­te­lus­sa muu­an les­ki: ”Ei ol­lut niin­kään, et­tä suru vä­he­ni, vaan et­tä iloa tuli li­sää.”

5.  Älä se­li­tä älä­kä neu­vo su­re­vaa

On pa­rem­pi, et­tä si­nul­la on suu­ret kor­vat kuin suu­ri suu. Sa­nat ei­vät voi ot­taa su­rua pois. Ai­noa loh­du­tus oli­si, et­tä kuol­lut tu­li­si ta­kai­sin.

Ky­sy­mys ”kuin­ka voit” voi är­syt­tää tois­ta ja tun­tua toi­ses­ta hy­väl­tä. Tun­nus­ta tie­tä­mät­tö­myys ja avut­to­muus:  ”En tie­dä, mitä sa­noi­sin si­nul­le.”

6.  Ole ak­tii­vi­nen, sil­lä su­re­va ei jak­sa

Hau­ta­jai­siin saak­ka yh­tey­de­not­to­ja ja ih­mi­siä on pal­jon­kin, mut­ta sit­ten kon­tak­tit voi­vat lop­pua. Sil­loin su­re­va vas­ta tar­vit­see­kin tu­kea. Älä jätä pal­loa su­re­val­le pyy­tä­mäl­lä hän­tä soit­ta­maan.

Au­ta käy­tän­nön asi­ois­sa: sii­voa, lai­ta ruo­kaa, vie jon­ne­kin tai han­ki tie­toa.   Su­re­vas­ta tun­tuu hy­väl­tä, et­tä toi­nen ih­mi­nen us­kal­taa koh­da­ta, toki yk­si­tyi­syyt­tä kun­ni­oit­ta­en.

7.  En­tä kun les­ki sol­mii uu­den suh­teen?

No­pe­as­ti­kin al­ka­nut uu­si suh­de voi on­nis­tua. Voi myös huo­ma­ta, et­tei pys­ty­kään uu­teen suh­tee­seen. Joku ei ha­lua suh­det­ta pit­kään ai­kaan tai ei kos­kaan.

Kiin­ty­mys­suh­teen kuol­lee­seen ei tar­vit­se ka­do­ta. Hän saa kul­kea mu­ka­na mer­ki­tys- ja mie­li­ku­va­ta­sol­la.   Les­ken suru on eri­lai­nen kuin las­ten. Las­ten kans­sa on tär­keä pu­hua avoi­mes­ti. Isän tai äi­din uu­si kump­pa­ni voi ol­la lap­sil­le vai­kea. Heil­le voi se­lit­tää, et­tei ke­tään yri­te­tä kor­va­ta, et­tä kuol­lut van­hem­pi py­syy ai­na lap­sen isä­nä tai äi­ti­nä. Ai­kui­set lap­set ei­vät voi mää­ri­tel­lä les­ken ti­lan­net­ta omis­ta läh­tö­koh­dis­taan. Les­kel­lä on oi­keus jat­kaa elä­mään­sä.

Asi­an­tun­ti­ja­na Nuo­ret les­ket Ry:n toi­min­nan­joh­ta­ja, so­si­o­no­mi Sir­pa Mynt­ti­nen.