Köö­pen­ha­mi­nas­sa oli 8.8.2013 al­ka­mas­sa muo­ti­näy­tös, jon­ne muo­ti­toi­mit­ta­ja Kai­sa Vir­ta­nen kii­reh­ti. Hän tun­si pu­he­li­men vä­ri­se­vän kä­si­lau­kus­sa. Ty­tär soit­ti.

– It­ki­kö hän vai nau­roi­ko hys­tee­ri­ses­ti? Sun pi­tää tul­la heti pois siel­tä, isiä el­vy­te­tään, ty­tär sa­noi. Se­kun­nin mur­to-osak­si la­maan­nuin. Sit­ten ke­rä­sin ta­va­ra­ni lat­ti­al­ta ja ryn­tä­sin ulos.

Kai­sa toi­mi kuin kone: tak­sil­la ho­tel­lil­le ja len­to­ken­täl­le. Hän soit­ti tyt­tä­rel­leen, joka sa­noi, et­tä ju­tel­laan, kun tu­let Suo­meen. Kai­sa pyy­si edes ker­to­maan, on­ko hä­nen mie­hen­sä elos­sa.

– Sil­loin hän sa­noi, et­tä isä kuo­li juu­ri.

Len­to­ken­täl­lä Kai­sa soit­ti lä­hei­sil­leen, mut­ta ei muis­ta pu­he­luis­ta mi­tään.

Edel­li­se­nä aa­mu­na Kai­sa oli soit­ta­nut puo­li­sol­leen ku­ten ai­na työ­mat­koil­taan. Mies oli ol­lut leik­ki­säl­lä tuu­lel­la; hän läh­ti­si käy­mään maal­la, kun hel­tei­tä vie­lä riit­ti.

– Mie­he­ni oli ai­na sa­no­nut, et­tä hän ha­lu­ai­si kuol­la saap­paat ja­las­sa.  Nyt kir­jai­mel­li­ses­ti ta­pah­tui niin. Saap­paat jäi­vät mö­kin te­ras­sil­le. Hän kuo­li omaan sän­kyyn­sä.

”Ihan kuin hän oli­si nuk­ku­nut”

Mie­hen oli mää­rä ta­va­ta ty­tär Hel­sin­gis­sä. Hän soit­ti ja va­lit­ti huo­noa oloa. Ty­tär aa­vis­ti, et­tei kaik­ki ole kun­nos­sa ja soit­ti hä­ly­tys­kes­kuk­seen. Am­bu­lans­si oli var­tis­sa mö­kil­lä. Mies­tä el­vy­tet­tiin 45 mi­nuut­tia. Mi­tään ei ol­lut teh­tä­vis­sä.

Kai­sa hy­väs­te­li puo­li­son­sa Lo­vii­san ter­vey­sa­se­mal­la.

– Ihan kun hän oli­si nuk­ku­nut. Olin näh­nyt kuol­leen isä­ni ja iso­äi­ti­ni, mut­ta oma puo­li­so on enem­män ihol­la.

Sho­kis­sa kuo­le­ma tun­tui unel­ta, jos­ta hän koh­ta he­räi­si. Hän ei alus­sa it­ke­nyt, mut­ta mie­hen ruu­miin ää­res­sä it­ku ryöp­py­si.

– Ai­ka­ni kun olin it­ke­nyt, ve­din keuh­kot täy­teen il­maa ja olin rau­hal­li­nen kuin na­pis­ta oli­si pai­net­tu. Pys­tyin jut­te­le­maan sai­raan­hoi­ta­jan kans­sa täys­päi­ses­ti.

Ruu­mii­na­vaus­ra­por­tin Kai­sa sai kah­dek­san kuu­kaut­ta myö­hem­min. Kuo­lin­syy oli vai­kea-as­tei­nen se­pel­val­ti­mo­tau­ti. Mies oli käy­nyt sään­nöl­li­ses­ti ter­veys­tar­kas­tuk­sis­sa, ei­kä mi­tään ol­lut ha­vait­tu. Ra­port­ti repi haa­van taas au­ki.

Luo myös: Olym­pi­aur­hei­li­ja An­ni Vuo­hi­jo­ki: "Sa­lil­la unoh­din vel­je­ni kuo­le­man"

”Ko­tiin et jää it­ke­mään”

En­sin ty­tär muut­ti vii­kok­si äi­tin­sä luo. Kai­sa söi ba­naa­ne­ja ja paah­to­lei­pää sekä joi tee­tä; sho­kis­sa keho ei huo­li ra­vin­toa.

Ar­kea oli vai­kea jat­kaa. Yh­te­nä lau­an­tai­aa­mu­päi­vä­nä Kai­sa päät­ti, et­tä ko­toa on pak­ko läh­teä. Hän meni tai­de­näyt­te­lyyn.

– Muis­tin mie­he­ni sa­nat: Jos kuo­len en­sin, muis­ta Kai­sa, et­tä nos­tat it­se­ä­si nis­kas­ta kiin­ni, tar­tut ar­keen. Läh­det ih­mis­ten il­moil­le. Ko­tiin et jää it­ke­mään.

Ko­tiin tul­tua oli kuin kivi oli­si pu­don­nut har­ti­oil­ta. Tai­de-nau­tin­nois­ta tuli vii­kon­lop­pu­ta­pa. Työ al­koi kan­na­tel­la. Myös lii­kun­ta oli tär­ke­ää.

”Kant­to­ri lau­loi My Wayn”

Kai­san mies oli asu­nut Ruot­sis­sa ja Tans­kas­sa, ja hän piti suo­ma­lai­sia hau­ta­jais­pe­rin­tei­tä an­kei­na.

– Hän tyk­kä­si swin­gis­tä ja jaz­zis­ta. Kant­to­ri lau­loi My Wayn.

Pa­pin Kai­sa kut­sui muis­to­ti­lai­suu­teen, mut­ta kiel­si tätä pu­hu­mas­ta. Soi­tet­tiin jaz­zia, ja muis­tel­tiin haus­ko­ja asi­oi­ta. Ty­tär luki in­ti­aa­ni­ru­kouk­sen: ”Muis­te­le mi­nua, mut­ta älä lii­kaa ja sääs­tä aja­tuk­se­si elä­vil­le.”

– Kes­ki­tyim­me hy­vään ruo­kaan ja ilon­pi­toon. Kii­tos täs­tä mat­kas­ta ja kii­tos elä­mäs­tä!

Mies on polt­to­hau­dat­tu Hie­ta­nie­men hau­taus­maal­le, mut­ta Kai­sa käy hau­dal­la har­voin.

– Voin muis­tel­la mis­sä vain. Hau­dal­la ei ole muu­ta kuin tuh­kaa ja uur­na, joka se­kin maa­tuu. En­si ker­ral­la sain it­ku­koh­tauk­sen. Ny­ky­ään olen rau­hal­li­nen.

Lue myös: ”Va­ka­vas­ti sai­raan puo­li­so­ni kuo­le­ma oli hel­po­tus”

”Yh­tei­nen ko­tim­me on tur­va­sa­ta­ma”

Kai­sa asuu pa­rin yh­tei­ses­sä ko­dis­sa. Hän­tä on ke­ho­tet­tu muut­ta­maan siel­tä äk­kiä pois.

– Mi­nul­le tämä koti on kuin tur­va­sa­ta­ma. Tääl­lä on hyvä ol­la, ja tääl­lä on hy­viä muis­to­ja.

En­sim­mäi­nen jou­lu oli vai­kea. Kai­sa ja ty­tär läh­ti­vät Tal­lin­naan. Vii­me jou­lun he viet­ti­vät ko­to­na ys­tä­vien kans­sa. Hää- ja syn­ty­mä­päi­vät sekä mie­hen kuo­lin­päi­vä ovat hai­keim­pia.

– Ih­mi­set sa­noi­vat, et­tä ai­ka te­kee teh­tä­vän­sä. Se tun­tui  lat­teuk­sis­ta ka­ma­lim­mal­ta, mut­ta se on niin tot­ta! Hel­pom­paa on joka päi­vä, vaik­ka mie­tin­kin hän­tä päi­vit­täin.

Kai­sal­le pu­hu­mi­nen on ol­lut sel­viy­ty­mis­kei­no.

– En sil­ti tie­dä, on­ko oi­ke­aa tai vää­rää ta­paa loh­dut­taa. Tär­kein­tä on, et­tä ih­mi­set oli­si­vat läs­nä.

Hän myös suo­sit­te­lee, et­tä puo­li­sot pu­hui­si­vat kes­ke­nään kuo­le­mas­ta ja hau­ta­jai­sis­ta etu­kä­teen.

”Ku­kaan ei jää tän­ne”

Kun mie­hen kuo­le­mas­ta oli ku­lu­nut 8–9 kuu­kaut­ta, Kai­sal­ta alet­tiin ky­syä, oli­si­ko hän val­mis uu­teen suh­tee­seen.

– Ky­sy­myk­set tun­tui­vat louk­kaa­vil­ta. An­teek­si mitä? Ym­mär­rän, jos joku ha­lu­aa teh­dä niin, mut­ta en tie­dä, mik­si oli­sin ha­lun­nut uu­den suh­teen. Mi­nun on vai­kea löy­tää yh­tä hy­vää.

Puo­li­soa muis­tel­laan, huu­mo­ril­la­kin ja suu­rel­la läm­möl­lä.

– Olin osoit­ta­nut tun­tei­ta ja ker­to­nut, mi­ten tär­keä hän oli mi­nul­le. Olen kii­tol­li­nen tyt­tä­res­tä ja yh­tei­sis­tä 28 vuo­des­ta. Kaik­ki ei­vät saa niin­kään pal­jon. Kos­kaan en ole syyl­lis­tä­nyt mies­tä­ni: mik­si jä­tit mi­nut yk­sin, mik­si kuo­lit? Se ei au­ta mi­tään. Ku­kaan ei jää tän­ne.

Luo myös:

Mon­ta lä­heis­tään saat­ta­nut Tii­na: ”Lä­heis­ten on pääs­tet­tä­vä ir­ti kuo­le­vis­ta”

MS-tau­tia sai­ras­ta­va Ou­ti: "Ai­on muis­taa taas elää"