Loh­dul­lis­ta kyl­lä, Tii­nan ko­ke­muk­set kuo­le­mas­ta ovat hy­viä: rank­ko­ja ja su­rul­li­sia, kos­ket­ta­via ja rii­pai­se­via, mut­ta myön­tei­siä. Hän us­koo va­kaas­ti sii­hen, et­tei kuo­le­ma ero­ta lä­hei­siä lo­pul­li­ses­ti toi­sis­taan.

Tii­nan isä kuo­li, kun ty­tär oli 19. Poh­jan­maal­ta ko­toi­sin ole­va Tii­na sai opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­leen säh­kö­sa­no­man, et­tä keuh­ko­syö­pää sai­ras­ta­va isä oli hei­kos­sa kun­nos­sa. Elet­tiin vuot­ta 1977. Tii­na läh­ti ju­nal­la ko­tiin ja eh­ti vie­lä pi­tää isään­sä kä­des­tä en­nen tä­män kuo­le­maa.

– Koin, et­tä isän kuol­les­sa huo­nees­sa oli läs­nä joku, tai jo­tain, mitä en näh­nyt. Se oli voi­ma­kas ko­ke­mus, jo­hon tör­mä­sin uu­del­leen omien las­te­ni syn­ty­es­sä. Niin kuo­lin- kuin syn­ty­mä­het­kil­lä­kin olen ko­ke­nut ole­va­ni jon­kun suu­ren, sa­la­tun asi­an ää­rel­lä. En ole pe­län­nyt kuo­le­maa isän kuo­le­man jäl­keen.

”Vel­je­ni kuo­le­ma oli me­nes­tyk­sis­tä vai­kein”

Vuon­na 2002 kuo­li Tii­nan iso­ve­li. Vel­jel­lä oli mie­len­ter­vey­son­gel­mia, eh­kä As­per­ge­rin oi­reyh­ty­mä, jota ei kos­kaan di­ag­no­soi­tu. Vel­jen elä­mä oli vai­ke­aa, hän käyt­ti lii­kaa al­ko­ho­lia ja söi mon­ta vuot­ta ma­sen­nus-, pi­ris­tys- ja uni­lääk­kei­tä. Kai­ken tä­män seu­rauk­se­na hän me­neh­tyi äkil­li­ses­ti sy­dä­men laa­jen­tu­maan 47-vuo­ti­aa­na.

– Vel­je­ni kuo­le­ma on ol­lut mi­nul­le kai­kis­ta me­ne­tyk­sis­tä­ni vai­kein. Olin tuol­loin 43-vuo­ti­as ja tu­lin en­sim­mäis­tä ker­taa tie­toi­sek­si omas­ta kuo­le­vai­suu­des­ta­ni. Su­rin äly­käs­tä vel­je­ä­ni, hä­nen su­re­mat­to­mia su­ru­jaan ja elä­mään­sä, joka ei kun­nol­la läh­te­nyt käyn­tiin. Mei­na­sin mu­ser­tua. Ma­sen­nuin ja laih­duin.

Tii­na ker­too vel­jen­sä näyt­täy­ty­neen si­sa­rel­leen muu­ta­ma päi­vä kuo­le­man­sa jäl­keen ja sa­no­neen, et­tä sis­kon ei tar­vit­se sur­ra, kaik­ki on hy­vin. Ko­ke­mus loh­dut­ti, mut­ta suru jat­kui. Tii­na kat­se­li leh­des­tä kuo­li­nil­moi­tuk­sia ovi­na tai port­tei­na toi­seen to­del­li­suu­teen, mi­hin oli­si it­se­kin ha­lun­nut men­nä.

– Muis­tan kuin­ka is­tuin las­te­ni kans­sa lai­tu­ril­la ja su­rin sitä, et­tä unoh­dan vel­je­ni. Pel­kä­sin, et­tä hän hii­puu ja haih­tuu muis­tois­ta­ni. Vä­hi­tel­len suru lie­ve­ni ja ma­sen­nus kaik­ko­si.

Luo myös: Olym­pi­aur­hei­li­ja An­ni Vuo­hi­jo­ki: "Sa­lil­la unoh­din vel­je­ni kuo­le­man"

”Vii­mei­set yh­tei­set kuu­kau­det oli­vat tär­kei­tä”

Mar­ras­kuus­sa 2009 Tii­nan puo­li­so, Kal­le San­gi kuo­li mu­nu­ais­syö­pään. Mies oli laih­tu­nut ke­vään ai­ka­na ja hä­nel­lä oli sit­keä ys­kä. Hän kävi ke­sä­kuus­sa lää­kä­ris­sä, mut­ta lo­pul­li­nen di­ag­noo­si saa­tiin vas­ta hei­nä­kuun lo­pul­la.

Tam­pe­reen syö­pä­os­tol­la kor­ko­ken­gät ja­las­sa pai­kal­le kop­su­tel­lut kii­rei­nen lää­kä­ri ker­toi ty­per­ty­neel­le San­gin pa­ris­kun­nal­le, mis­tä on kyse, lä­het­ti mie­hen osas­tol­le ja an­toi Tii­nal­le esit­teen, mi­ten lap­sil­le ker­ro­taan kuo­le­mas­ta. Hän il­moit­ti, et­tä ”saat sit­ten lop­pu­vai­hees­sa sän­gyn mie­he­si huo­nee­seen”.

Tii­na yrit­ti ky­sel­lä li­sä­tie­to­ja mu­nu­ais­syö­väs­tä ja sen hoi­dos­ta, mut­ta lää­kä­ri to­kai­si ty­lys­ti, et­tei sii­tä ole ku­kaan kos­kaan elä­vä­nä sel­vin­nyt. Eten­kin kun syö­pä on le­vin­nyt jo keuh­koi­hin.

Kal­le sai syö­vän ete­ne­mis­tä hi­das­ta­vaa lää­ket­tä. Tii­na muis­taa vii­mei­set yh­tei­set kuu­kau­det täy­te­läi­si­nä ja tär­ke­ä­nä ai­ka­na.

– Syys­kuus­sa olim­me vie­lä var­mo­ja, et­tä Kal­le pa­ra­nee. Ti­la­sim­me mar­ras­kuul­le mat­kan Is­ra­e­liin, jos­ta Kal­le oli ai­na haa­veil­lut. Hän oli tun­nus­tuk­sel­li­nen kris­tit­ty ja olen iloi­nen, et­tä mat­ka to­teu­tui.

Lue myös: "Croh­nin tau­din ta­kia ei tar­vit­se elää kä­si­jar­ru pääl­lä"

”Toi­min­ta­ky­ky säi­lyi, vaik­ka tus­ka oli val­ta­va”

Mat­kan jäl­keen Kal­len voin­ti huo­no­ni ja hän kuo­li viik­ko sen jäl­keen. Ki­pu­ja ei ol­lut, mut­ta hän kär­si tu­keh­tu­mi­sen tun­tees­ta. Tii­na tie­si, et­tä lop­pu al­kaa ol­la kä­sil­lä ja pyy­si it­sel­leen lää­kä­rin lu­paa­man sän­gyn mie­hen­sä huo­nee­seen.

Po­jat kä­vi­vät hy­väs­te­le­mäs­sä isän­sä. Kuo­pus ker­toi ra­kas­ta­van­sa isää ja esi­koi­nen kiit­ti tätä kai­kes­ta. Koko per­he lau­loi yh­des­sä vir­ren Pil­vi­muu­ris­ta valo vä­läh­tää. Nuo­ret läh­ti­vät ko­tiin.

– Kal­le is­tui tuo­lil­la, jos­sa hä­nen oli hel­pom­pi hen­git­tää kuin sän­gys­sä, to­te­si ää­neen, et­tä nyt tun­tuu hy­väl­tä ja pai­noi pään­sä sän­kyä vas­ten, ei­kä he­rän­nyt enää sen jäl­keen. Sa­mal­la het­kel­lä hä­nen ys­tä­vän­sä as­tui huo­nee­seen ja aut­toi Kal­len sän­kyyn.

Tii­na val­voi yön yh­des­sä ys­tä­vän kans­sa puo­li­son­sa vie­rel­lä. Aa­mul­la mies oli pois­sa. Po­jat ja Kal­len van­hem­mat tu­li­vat sai­raa­laan. Kun he läh­ti­vät siel­tä, au­rin­ko tuli esiin. Pil­vi­muu­ris­ta vä­läh­tä­vä valo loh­dut­ti Tii­naa, joka oli muu­ten­kin jo kii­tol­li­suu­den eu­fo­ri­as­sa. Hän oli hel­pot­tu­nut sii­tä, et­tei puo­li­son tar­vin­nut enää kär­siä.

– Muu­ta­man kuu­kau­den jak­so en­nen Kal­len kuo­le­maa ja vie­lä pari kuu­kaut­ta sen jäl­keen oli mi­nul­le val­ta­vaa va­lais­tuk­sen ai­kaa. Vas­ta vuo­den­vaih­tees­sa ym­mär­sin, mitä on ta­pah­tu­nut. Säi­ly­tin toi­min­ta­ky­ky­ni, vaik­ka tus­ka oli vä­lil­lä val­ta­va.

”Äi­ti oli lo­pus­sa­kin kau­nis ja iha­na”

Tii­na on huo­man­nut, et­tä kii­tol­li­suus ja rak­kaus ovat su­run kään­tö­puo­lia. Päi­väl­leen 11 kuu­kaut­ta Kal­len kuo­le­mas­ta Tii­nal­le lä­hei­nen äi­ti kuo­li mu­na­sar­ja­syö­pään vain kak­si viik­koa di­ag­noo­sin­sa jäl­keen. Tii­na oli sis­kon­sa läs­nä äi­din kuol­les­sa.

– Äi­ti oli kau­nis ja iha­na. Ki­pu­lääk­kei­den voi­mal­la hän jak­soi vie­lä pu­hua kans­sam­me. Vä­hän en­nen kuin äi­ti kuo­li, mi­nul­le tuli voi­ma­kas läm­mön tun­ne.

Äi­ti hen­git­ti kat­ko­nai­ses­ti. Tii­na näki, et­tä hän oli läh­dös­sä.

– Juu­ri en­nen kuo­le­maan­sa äi­ti näki mie­hen­sä ja poi­kan­sa. Sa­noin, et­tä saat men­nä äi­ti. Sit­ten hän kään­tyi puo­lee­ni ja sa­noi, et­tä siel­lä on Kal­le! Äi­ti­ni ei ole ol­lut mi­kään nä­ki­jä ei­kä hen­gel­li­nen ih­mi­nen.

Tii­na on huo­man­nut, et­tä kuo­le­vat hy­väk­sy­vät läh­tön­sä sil­loin, kun he ovat val­mii­ta sii­hen.

– Mut­ta voi­dak­seen läh­teä, he saat­ta­vat odot­taa, et­tä lä­hei­set pääs­tä­vät hei­dät mat­kaan.

Luo myös:

MS-tau­tia sai­ras­ta­va Ou­ti: "Ai­on muis­taa taas elää"

It­se­mur­han teh­neen les­ki: "Edel­li­se­nä il­ta­na hän os­ti alus­hou­su­ja"