Pu­he­li­as lap­si

Lap­se­na olin kuin ras­va­mak­ka­ra. Niin opet­ta­ja­van­hem­pa­ni sa­noi­vat. Pom­pin kuin mak­ka­ra pan­nul­la en­kä py­sy­nyt pai­koil­la­ni. Olin pu­he­li­as lap­si, joka pää­si lau­su­maan ru­non ra­di­oon Mar­kus-se­dän Las­ten­tun­nil­la. Kak­sos­ten tut­ki­mus­mat­ka -ni­mi­nen runo oli isä­ni kir­joit­ta­ma, ja se ker­toi vel­jes­tä­ni ja mi­nus­ta, vii­si­hen­ki­sen per­heen kes­kim­mäi­sis­tä.

Kult­tuu­ria ar­vos­ta­vas­sa per­hees­säm­me oli myös kris­til­li­nen il­ma­pii­ri, joka pe­riy­tyi mi­nul­le­kin. Kä­vin sään­nöl­li­ses­ti kir­kos­sa ja seu­ra­kun­ta­nuo­ris­sa. Opis­ke­li­ja­na kuu­luin Yli­op­pi­las­lä­he­tyk­seen, joka oli fun­da­men­ta­lis­ti­nen opis­ke­li­ja­jär­jes­tö.

Nyt ajat­te­len, et­tä saa­toin ol­la nuo­rem­pa­na maa­il­man­ku­val­ta­ni jopa lii­an an­ka­ra. Asi­at oli­vat mi­nul­le oi­kein tai vää­rin.

Lun­ta ja rak­kaut­ta

Olin en­si ker­taa ul­ko­mail­la kie­li­kurs­sil­la 17-vuo­ti­aa­na. Pa­ri­kymp­pi­se­nä lif­tai­lin ym­pä­ri Brit­tein saa­ria ys­tä­vien kans­sa ja yö­vyim­me nuo­ri­so­ret­kei­ly­ma­jois­sa.

Olin 25-vuo­ti­aa­na vas­ta­val­mis­tu­nee­na äi­din­kie­le­no­pet­ta­ja­na Sveit­sis­sä sa­man­hen­kis­ten nuor­ten kans­sa. En ol­lut juu­ri las­ke­tel­lut ja kaa­duin. Mu­ka­na­ni lu­meen kaa­tui ujo, ka­na­da­lai­nen nuo­ri mies, Hen­ry.

Em­me lan­gen­neet pel­käs­tään han­keen, vaan myös rak­kau­teen.

Mies tuli käy­mään myö­hem­min luok­se­ni Suo­meen. Äi­ti­ni ka­vah­ti, kun hän näki mei­dän pi­tä­vän toi­si­am­me kä­des­tä.

Olin päät­tä­nyt, et­tä mi­nun piti men­nä nai­mi­siin us­ko­van po­jan kans­sa, jon­ka Ju­ma­la joh­dat­tai­si mi­nul­le. Ei­kä saa­nut ol­la sek­siä en­nen avi­o­liit­toa.

Me­nim­me nai­mi­siin, kun olin 26-vuo­ti­as. Muu­tim­me kym­me­nek­si vuo­dek­si Kon­goon, jos­sa mie­he­ni työs­ken­te­li lä­he­tys­len­tä­jä­nä. Minä vas­taa­no­tin ra­di­on ää­rel­lä vies­te­jä len­tä­jil­tä. Per­hee­seem­me syn­tyi myös kak­si las­ta.

Kult­tuu­ri­sok­ki

Keit­ti­ös­täm­me kuu­lui vie­ras­kie­lis­tä pu­het­ta, nau­rua ja vit­sai­lua. Ko­ti­a­pu­lai­sem­me And­re oli pyy­tä­nyt meil­le ys­tä­vi­ään ky­lään. Vär­jöt­te­lin toi­ses­sa huo­nees­sa si­ki­öa­sen­nos­sa kir­joi­tus­pöy­dän al­la. Se oli koh­tu, jos­ta hain tur­vaa. Mi­nul­la oli paha ol­la. Ra­di­o­taa­juuk­sien ää­net ra­ti­si­vat il­mas­sa ja sär­ki­vät kor­via.

En voi­nut men­nä ulos, sil­lä mi­nun piti vah­tia ra­di­o­vies­te­jä. Jos ra­di­os­ta kuu­lui­si Ma­y­day, mi­nun pi­täi­si re­a­goi­da sii­hen heti.

En osan­nut pai­kal­lis­ta kiel­tä. Ku­kaan ei ym­mär­tä­nyt kiel­tä­ni ja kult­tuu­ri­a­ni. En tun­te­nut tuo­ret­ta avi­o­mies­tä­ni­kään hy­vin. Ko­ti­maa­han ei ol­lut pu­he­li­nyh­teyt­tä, ja kir­jei­den saa­pu­mi­nen kes­ti kau­an.

Myö­hem­min ym­mär­sin, et­tä kär­sin kult­tuu­ri­so­kis­ta. Epä­nor­maa­li käy­tös on sil­loin nor­maa­lia.

Uu­sia aja­tuk­sia

Aloi­tin ant­ro­po­lo­gi­an opin­not Brit­ti­läi­sen Ko­lum­bi­an yli­o­pis­tos­sa ol­les­sa­ni Van­cou­ve­ris­sa per­hee­ni kans­sa 1973–74.

Ha­lu­sin ym­mär­tää omia tun­tei­ta­ni. Ant­ro­po­lo­gi­an opin­not loh­dut­ti­vat mi­nua, sil­lä ta­ju­sin, mikä kult­tuu­ri­sok­ki on.

Muu­tet­tu­am­me ta­kai­sin Kon­goon jat­koin opin­to­ja Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa. Kä­vin ten­teis­sä Suo­men lä­he­tys­tös­sä Ke­ni­an Nai­ro­bis­sa. Sin­ne tent­ti­ky­sy­myk­se­ni tu­li­vat dip­lo­maat­ti­pos­tis­sa.

Jos­kus tent­ti­kir­jo­jen saa­pu­mi­nen maa­han vei vuo­den. Mut­ta opis­ke­lus­sa oli se iha­na puo­li, et­tä sii­nä oli pää­mää­rä. Opis­ke­lu ava­si mi­nul­le oven hu­ma­nis­min maa­il­maan. Ei ol­lut ole­mas­sa pel­käs­tään mus­taa ja val­kois­ta.

Tör­mä­sin kris­ti­nus­kon an­ka­ras­sa tul­kin­nas­sa aja­tuk­seen, et­tä ih­mi­sen pi­täi­si pu­keu­tua mus­taan. Mut­ta pu­nai­nen on mi­nun vä­ri­ni! En ole luon­teel­ta­ni­kaan hil­jai­nen ja mu­kau­tu­va. Olin yhä sama ras­va­mak­ka­ra kuin lap­se­na.

Us­kos­ta ateis­tik­si

En ha­lua syyt­tää ke­tään sii­tä, et­tä mi­nus­ta on tun­tu­nut hen­gel­li­ses­ti ah­taal­ta. Syy oli myös mi­nun. Olin vuo­si­kau­sia ot­ta­nut kai­ken an­net­tu­na ja ol­lut lii­an tot­te­le­vai­nen.

Ai­em­min tuot­ti tur­val­li­suut­ta aja­tel­la, et­tä on tur­vas­sa Ju­ma­lan käm­me­nel­lä. Ant­ro­po­lo­gi­an opis­ke­lu vai­kut­ti mer­kit­tä­väs­ti sii­hen, et­tä maa­il­man­ku­va­ni muut­tui lo­pul­li­ses­ti pian 40 ikä­vuo­den jäl­keen.

Maa­il­man ja oman elä­män ta­pah­tu­mat pa­ni­vat mi­nut ky­see­na­lais­ta­maan, pi­tää­kö Ju­ma­la to­si­aan meis­tä huol­ta. Mik­si hän toi­si­naan an­taa ka­ma­lien asi­oi­den ta­pah­tua? On jär­ke­väm­pää aja­tel­la, et­tei ole ke­tään, joka joh­taa maa­il­man ja oman elä­mä­ni ta­pah­tu­mia.

Mi­nus­ta tuli ateis­ti. En us­ko­nut Ju­ma­laan.

Mat­kal­le maa­il­maan

Mi­nul­la on ny­ky­ään kuu­si las­ten­las­ta. Kun lap­sen­lap­si täyt­tää 13 vuot­ta, läh­den hä­nen kans­saan mat­kal­le hä­nen it­sen­sä va­lit­se­maan paik­kaan. Olem­me käy­neet las­ten­las­te­ni kans­sa Pa­rii­sis­sa, Tan­sa­ni­as­sa ja Ga­la­pa­gos­saa­ril­la.

Ha­lu­an, et­tä maa­il­ma avau­tui­si las­ten­lap­sil­le jo nuo­ri­na, et­tä he sai­si­vat pal­jon hie­no­ja ko­ke­muk­sia. Olen asu­nut kol­mel­la eri man­te­reel­la, mat­kus­ta­nut pal­jon ja tans­si­nut kon­go­lai­sis­sa häis­sä aa­muun as­ti.

Ateis­ti­na ajat­te­len, et­tä kun kuo­len, kaik­ki lop­puu. Myön­nän, et­tä har­mit­taa, et­tei ole ole­mas­sa tai­vas­ta, ku­ten en­nen us­koin.

Aja­tus kai­ken ka­to­a­vai­suu­des­ta saa mi­nut elä­mään täy­sil­lä nyt.