Kyy­ne­leet ovat ih­mis­ten vä­li­nen lii­ma. Mi­kään muu käyt­täy­ty­mi­nen ei syn­ny­tä yh­tä no­pe­as­ti lä­hei­syyt­tä ei­kä mi­kään muu vies­tin­tä il­mai­se yh­tä vä­lit­tö­mäs­ti ko­ke­muk­sen ydin­tä.

It­ku on vah­va luot­ta­muk­sen merk­ki, sil­lä it­kies­sään ih­mi­nen pal­jas­taa haa­voit­tu­vuu­ten­sa. Ys­tä­väl­li­nen ele, myö­tä­tun­toi­nen ää­ni, tu­tut kas­vot tai muut tur­val­li­suut­ta vies­ti­vät asi­at lau­kai­se­vat usein it­kun.

Moni ker­too tut­ki­muk­sis­sa it­ke­vän­sä yk­sin, mut­ta elä­män siir­ty­mä­vai­heis­sa it­ke­tään usein yh­des­sä. Sen voi­si aja­tel­la lä­hen­tä­vän sa­mal­la ta­val­la kuin yh­tei­nen il­lal­li­nen vii­ni­pul­lon kera. Kun ih­mi­set nä­ke­vät toi­sen­sa ar­koi­na ja haa­voit­tu­vi­na, so­si­aa­li­set si­teet vah­vis­tu­vat.

”It­ku on pit­käl­le kont­rol­loi­tua. Ol­laan yleen­sä ai­ka lail­la vii­mei­sil­lä met­reil­lä, kun se tu­lee, sitä ko­e­te­taan vii­mei­sen as­ti pi­dä­tel­lä”, ku­vaa vuo­ro­vai­kut­tei­sen tek­no­lo­gi­an pro­fes­so­ri Veik­ko Su­rak­ka Tam­pe­reen yli­o­pis­ton in­for­maa­ti­o­tie­tei­den yk­si­kös­tä.

It­ke­mi­nen kyt­key­tyy myös kult­tuu­riin. Län­si­mais­sa it­ke­mi­nen on sel­ke­äs­ti yk­si­tyis­tä, mo­nes­sa maa­il­man­kol­kas­sa yh­tei­söl­lis­tä. Aja­tel­laan­pa vaik­ka hau­ta­jai­siin pal­kat­tu­ja it­ki­jä­nai­sia, joi­den teh­tä­vä­nä on hoi­taa su­run il­mai­su yh­tei­sön puo­les­ta.

Teks­ti Min­na Hie­ta­kan­gas / Kuva 123rf

Lue li­sää Oma Ai­ka -leh­des­tä 8/2014.