Vii­mei­seen as­ti nuo­ri nai­nen pel­kää, et­tei häis­tä tu­le­kaan mi­tään. Vä­hän en­nen tär­ke­ää päi­vää hä­nel­lä on kor­kea kuu­me ja an­gii­na. Mut­ta va­lo­ku­vas­sa se ei näy. Mor­si­an sei­soo pit­käs­sä val­koi­ses­sa pu­vus­sa, ruu­sut sy­lis­sään ja ti­a­ra kork­ki­ruu­vi­ki­ha­roil­laan. So­ti­las­pu­kui­nen sul­ha­nen on tul­lut Ru­ka­jär­vel­tä.

Mor­si­an al­kaa kir­joit­taa päi­vä­kir­jaa: On hää­päi­vä. Olen vi­hit­ty. Ja on­nel­li­nen, nuo­ri rou­va. Muu­ta Eva Ma­ti­lai­nen ei sil­lä ker­taa kir­joi­ta, mut­ta sen jäl­keen päi­vä­kir­ja toi­sen­sa jäl­keen täyt­tyy, kun­nes kir­joit­ta­mi­nen päät­tyy vuo­si en­nen Evan kuo­le­maa.

Kun Eva Ma­ti­lai­sen po­jat al­koi­vat sel­vit­tää äi­tin­sä asun­toa hä­nen kuo­le­man­sa jäl­keen, he löy­si­vät pat­jan al­ta röyk­ki­öit­täin päi­vä­kir­jo­ja. Esi­koi­nen, Pek­ka Ma­ti­lai­nen, päät­ti tu­tus­tua nii­hin.

– En ko­vin pal­jon poh­ti­nut, sai­sin­ko lu­kea vai en. Ajat­te­lin, et­tä eh­kä äi­ti säi­lyt­tä­es­sään päi­vä­kir­jat ha­lu­si, et­tä me löy­däm­me ne. Eh­kä hän aa­vis­ti, et­tä voi­sim­me näh­dä hä­net toi­sin. Eh­kä hän toi­voi, et­tä niin kä­vi­si, hän poh­tii.

Äi­din ta­ri­na syök­syi Pek­ka Ma­ti­lai­sen yli kuin hyö­ky­aal­to. Se nos­tat­ti hur­jan aja­tus­ten, muis­to­jen ja tun­tei­den ryö­pyn, joka ra­vis­te­li sy­väs­ti.

Lue koko ar­tik­ke­li leh­des­tä 4–5/2014.

AR­JA SIH­VO­LA TEKS­TI /  PEK­KA MA­TI­LAI­SEN KO­TI­AL­BU­MI KUVA

Oma Ai­ka