Tun­teet ki­hah­ta­vat, kun eri ryh­mät pe­laa­vat eri sään­nöil­lä, jo­kai­sel­la liik­ku­jal­la on omat mo­tii­vin­sa ja kai­kil­la kova halu pääs­tä ete­ne­mään.  Kai­ken li­säk­si konk­reet­ti­nen vaa­ra on ai­na läs­nä.

Lii­ken­ne­tur­van ke­hit­tä­mis­pääl­lik­kö An­te­ro Lam­mi on toi­mi­nut lii­ken­ne­o­pet­ta­ja­na ja tut­ki­nut lii­ken­teen so­si­aa­li­sia il­mi­öi­tä Tu­run yli­o­pis­ton lii­ken­nep­sy­ko­lo­gi­an tut­ki­mus­ryh­mäs­sä. Hän suo­sit­taa vii­li­pyt­ty­mäis­tä käyt­täy­ty­mis­tä lii­ken­tees­sä, ta­pah­tui mitä ta­han­sa: ”Lii­ken­ne on yh­tei­nen so­si­aa­li­nen pe­li­kent­tä, ja käyt­täy­ty­mi­nen siel­lä pi­tää pi­tää asi­al­li­se­na, vaik­ka se vai­ke­aa oli­si­kin.”

”Tun­tei­den syn­ty­mi­sel­le ei voi mi­tään, mut­ta mi­ten nii­den an­taa vai­kut­taa omaan ajo­käyt­täy­ty­mi­seen – sil­le voi ja pi­tää voi­da.”

Ih­mi­nen ei muu­tu ra­tin ta­ka­na toi­sen­lai­sek­si kuin poh­jim­mil­taan on. Tut­ki­muk­set vah­vis­ta­vat van­han vii­sau­den: ih­mi­nen ajaa niin kuin elää.

Au­toi­lu on su­ju­vaa, kun kul­jet­ta­ja on var­ma­ot­tei­nen, vir­keä, hy­vän­tuu­li­nen ja kes­kit­tyy aja­mi­seen. Usein näin ei ole, vaan aja­mis­ta hait­taa­vat mo­net te­ki­jät: ikään­ty­mi­nen, lääk­keet, al­ko­ho­li, vä­sy­mys ja kän­nyk­kään hö­pöt­tä­mi­nen ajon ai­ka­na.