Pik­ku­sis­ko ajaa. Is­tun vie­res­sä pel­kää­jän pai­kal­la val­koi­ses­sa far­ma­ri­au­tos­sa. Pa­luu­lii­ken­ne maal­ta viu­huu moot­to­ri­tiel­lä kat­ke­a­mat­to­ma­na nau­ha­na. Sun­nun­tai-il­ta­päi­vä mu­hii hel­tees­sä.

Mat­kal­la mum­mo­las­ta ko­tiin pu­hum­me lap­suu­den­per­hees­täm­me ja muis­tois­tam­me, tau­ko­a­mat­ta. Sii­nä ei ole mi­tään poik­keuk­sel­lis­ta. Mut­ta ai­hees­sa on. Kai­rau­dum­me yhä sy­vem­mäl­le muis­toi­hin, jois­ta em­me ole kos­kaan kes­kus­tel­leet. Meil­lä on kym­me­nen vuot­ta ikä­e­roa, jo­ten olem­me kas­va­neet yh­des­sä ja erik­seen. Kun muu­tin ko­toa opis­ke­li­ja­bok­siin Tam­pe­reel­le, si­sa­re­ni oli pie­nen ky­lä­kou­lun kol­man­nel­la luo­kal­la.

Tun­tuu sil­tä kuin oli­sim­me avan­neet maa­han hau­da­tun kap­se­lin, jos­ta purs­kah­taa esiin ai­na uu­sia muis­to­ja. Nii­den ja­ka­mi­nen loh­dut­taa, mut­ta myös kir­pai­see. Sil­tä­kö si­nus­ta tun­tui? Tuol­lais­ta­ko elä­mä sii­nä vai­hees­sa oli?

MUIS­TOI­HIN EI OLE YK­SI­NOI­KEUT­TA

Ta­ju­an kak­si asi­aa. Sis­ko­ni on elä­nyt lap­suu­den­per­hees­täm­me ai­van eri­lai­sen vai­heen kuin minä. Minä olen tain­nut omia ta­ri­nan kä­si­kir­joi­tuk­sen.

Tyk­kään tois­tel­la ta­ri­naa huo­let­to­mas­ta lap­suu­des­ta­ni. Olin on­nel­li­nen, ai­na au­rin­kois­ten ke­sä­päi­vien lap­si. Ta­ri­naa­ni olen va­li­koi­nut muis­tot, jot­ka so­pi­vat ku­vaan, jon­ka ha­lu­an an­taa it­ses­tä­ni. Olen ti­put­ta­nut pois ne, jot­ka ei­vät is­tu pa­la­pe­lii­ni.

Mut­ta mi­nul­la ei ole yk­si­noi­keut­ta lap­suu­den­per­hee­ni ta­ri­naan.

Pe­ril­lä en­sin it­kem­me ja sit­ten ha­laam­me keit­ti­ös­sä­ni. Tun­tuu kuin oma iden­ti­teet­ti oli­si ajet­tu pit­kän pe­suoh­jel­man läpi huuh­te­lui­ne ja lin­kouk­si­neen. Olo on huo­jen­tu­nut, hau­ras ja pal­jas.

Kir­joi­tan ko­ke­muk­ses­ta myö­hem­min teks­tin, jo­hon muo­toi­len ta­ri­nan ope­tuk­sen: ”Vai­ke­ne­mi­nen ei ole kul­taa, pu­hu­mi­nen ja kuun­te­le­mi­nen ovat.”

MUIS­TIL­LA ON OMA TAH­TO

Ikä­e­ron vuok­si muis­tam­me sis­ko­ni kans­sa lap­suu­den­per­hees­tä eri­lai­sia asi­oi­ta. Mut­ta se ei ole ai­noa se­li­tys. Muis­til­la on näet oma tah­to.

Et­sin ko­to­na kir­ja­hyl­lys­tä Dou­we Draa­is­man te­ok­sen Muis­ti­kir­ja. En­sim­mäi­sis­tä muis­tois­ta unoh­ta­mi­sen us­vaan. Hol­lan­ti­lai­nen psy­ko­lo­gi­an his­to­ri­an pro­fes­so­ri lai­naa maan­mie­hen­sä Cees Noo­te­boo­min Ri­tu­aa­le­ja-ro­maa­nia, jos­sa tämä kir­joit­taa, et­tä muis­ti on kuin koi­ra, joka pa­neu­tuu ma­kuul­le mi­hin ha­lu­aa.

Koi­ra on myös ha­ja­mie­li­nen, sil­lä toi­vo­mam­me ke­pin si­jas­ta se voi nou­taa vaik­ka pal­lon. Hän­tää hei­lut­ta­en se kii­kut­taa mä­reh­dit­tä­väk­si myös ikä­viä muis­to­ja, jois­ta ha­lu­ai­si jo pääs­tä eroon. Vaik­ka­pa yön tun­tei­na, kun odo­tam­me un­ta tu­le­vak­si, mie­leen muis­tuu, kuin­ka pomo töl­väi­si kak­si vuot­ta sit­ten ikä­väs­ti pa­la­ve­ris­sa.

Muis­ti ei kyy­dit­se mei­tä ai­ka­mat­kal­le men­nei­syy­teen sel­lai­se­na kuin se jos­kus oli. Kaik­ki muis­tot ovat enem­män tai vä­hem­män vir­heel­li­siä.

”Muis­to­jen tark­kuus vaih­te­lee, mut­ta useim­mi­ten ne ovat riit­tä­viä. Kun on tut­kit­tu vir­heel­li­siä muis­ti­ku­via, on to­det­tu, et­tä ydin on tot­ta, vaik­ka yk­si­tyis­koh­dat heit­tä­vät. Vaa­ti­si val­ta­van mää­rän työ­tä, et­tä jon­kun asi­an muis­tai­si täy­sin yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti. Sel­lai­set muis­tot ei­vät yleen­sä lii­ty ta­pah­tu­maan, vaan asi­aan, joka on ope­tel­tu etu- ja ta­ka­pe­rin”, ku­vai­lee eri­kois­tut­ki­ja, psy­ko­lo­gi­an toh­to­ri Vir­pi Ka­la­kos­ki Työ­ter­veys­lai­tok­sel­ta.

JO­KAI­NEN MUIS­TO­KER­TA ON ERI­LAI­NEN

Muis­ta­mi­nen on ak­tii­vi­nen pro­ses­si. Tie­tys­sä mie­les­sä muis­to luo­daan ai­na uu­del­leen, kun se nos­te­taan esiin. Vaik­ka luu­len, et­tä kai­van muis­tis­ta­ni sa­man­lai­si­na py­sy­vät muis­ti­ku­vat, ne ovat pi­kem­min­kin kes­ke­ne­räi­siä ta­lo­ja, jot­ka ra­ken­ne­taan muis­te­le­mi­sen ai­ka­na he­rän­neis­tä mie­li­ku­vis­ta.

Kun pa­lau­tan muis­ti­ku­vaa mie­leen, muis­ti­jäl­ki on het­ken ak­tii­vi­ses­sa ti­las­sa. Sil­loin sitä voi muut­taa. Joka ker­ta, kun muis­te­len, muis­toon vai­kut­ta­vat esi­mer­kik­si sen­het­ki­nen ti­lan­ne ja tun­nel­ma.

”Muis­ti ei ole ko­pi­o­ko­ne, vaan ta­ri­nan­ker­to­ja, joka käyt­tää muis­tel­les­sam­me esi­mer­kik­si mie­li­ku­vi­tus­ta. Ai­vois­sa ei ole eri­tyis­tä osaa, jo­hon muis­tot va­ras­toi­tui­si­vat, vaan ky­sees­sä on ver­kos­to, jos­sa on eri­lai­sia aja­tuk­sia, mie­li­ku­via, tun­te­muk­sia ja kaik­kea sitä, mitä on näh­ty, lu­et­tu ja kuul­tu. Ne se­koit­tu­vat muis­tel­les­sa yh­teen”, ku­vaa tut­ki­ja ja psy­ko­te­ra­peut­ti Mar­ja Saa­ren­hei­mo.

Muis­tia voi­si ku­va­ta ris­paan­tu­neek­si ka­la­ver­kok­si.

”Verk­ko­kin hau­ras­tuu ja voi re­ve­tä, kun sitä käy­te­tään pit­kään. Re­ven­nyt koh­ta sol­mi­taan yh­teen päät­te­le­mäl­lä tai kun ta­pah­tuu jo­tain, joka muis­tut­taa al­ku­pe­räis­tä asi­aa. Kun ajat­te­lee jo­tain asi­aa, myös sii­hen liit­ty­vät asi­at ak­ti­voi­tu­vat muis­ti­ver­kos­tos­sa. Asi­at kyt­key­ty­vät muis­tis­sa toi­siin­sa usei­den link­kien kaut­ta, min­kä vuok­si mie­leen tu­le­van muis­ton to­del­lis­ta al­ku­pe­rää on vai­kea jäl­jit­tää”, Vir­pi Ka­la­kos­ki ku­vai­lee.

MUIS­TOT JÄR­JES­TY­VÄT TEE­MOIT­TAIN

Muis­tot ovat jär­jes­täy­ty­neet tee­moit­tain. Sik­si tiet­tyä ti­lan­net­ta muis­tut­ta­va ta­pah­tu­ma voi tuo­da mie­leen tee­man mu­kai­sia muis­to­ja.

Kos­ka esi­mer­kik­si len­tä­mi­seen liit­ty­vät ko­ke­muk­set ovat ai­ka sa­man­lai­sia, ne ovat myös muis­ti­ver­kos­sa lä­hek­käin, ja muis­ti­ku­vat se­koit­tu­vat toi­siin­sa. Em­me myös­kään luon­tai­ses­ti muis­ta asi­oi­ta ai­ka­jär­jes­tyk­ses­sä, vaan tuo­tam­me sen it­se, kun si­joi­tam­me muis­ton tiet­tyyn koh­taan omal­le elä­män­ja­nal­le.

Myös yh­des­sä muis­to­ja ve­res­tel­les­sä ne se­koit­tu­vat hel­pos­ti kes­ke­nään. Kun muis­te­len sis­ko­ni kans­sa, hä­nen muis­ton­sa voi­vat al­kaa tun­tua omil­ta­ni. Jos se­lai­lem­me va­lo­ku­via yh­des­sä, se ”vir­kis­tää” muis­ti­a­ni.

Ih­mi­sel­lä on hir­vit­tä­vän huo­no läh­de­muis­ti, siis se, et­tä muis­tai­sim­me, mis­tä muis­to on pe­räi­sin. On lä­hes mah­do­ton­ta sa­noa, pe­rus­tuu­ko muis­ti­ku­va sii­hen, mitä olen it­se ko­ke­nut, mitä sis­ko tai van­hem­mat ovat ker­to­neet, mitä olen näh­nyt va­lo­ku­vas­ta, mitä ta­pah­tu­maan on se­koit­tu­nut jos­tain toi­ses­ta ta­pah­tu­mas­ta tai mitä luin jos­tain kir­jas­ta, kun ajat­te­lin, et­tä tämä on ai­van kuin mi­nun lap­suu­des­ta­ni.

SÄI­LÖ­MUIS­TI JA TYÖ­MUIS­TI

Ar­ki­kie­les­sä muis­til­la tar­koi­te­taan usein säi­lö­muis­tia, jota kut­su­taan myös pit­kä­kes­toi­sek­si muis­tik­si. Se säi­lyt­tää ni­men­sä mu­kai­ses­ti kaik­kea tie­toa, jota en juu­ri nyt käy­tä.

Työ­muis­ti taas on täs­sä ja nyt. Se pi­tää asi­oi­ta pääs­sä­ni vain 10−20 se­kun­tia. Jot­ta voi­sin muis­taa, työ­muis­tis­sa kä­si­tel­ty tie­to on pai­net­ta­va säi­lö­muis­tiin, jos­ta se tar­peen vaa­ties­sa pa­lau­te­taan taas mie­leen eli ta­kai­sin työ­muis­tiin. Ja taas: kun van­ho­ja asi­oi­ta on työs­tet­ty työ­muis­tis­sa, ne tal­ti­oi­tu­vat hie­man muok­kau­tu­nei­na

säi­lö­muis­tiin.

”Säi­lö­muis­ti­kaan ei ole luo­tet­ta­va ar­kis­to, jos­sa asi­at säi­lyi­si­vät sel­lai­si­naan. Se on kuin kel­la­ri, jos­sa hil­lot vä­lil­lä pi­laan­tu­vat”, Ka­la­kos­ki ku­vaa.

Säi­lö­muis­ti ja­kaan­tuu tai­to­muis­tiin ja asi­a­muis­tiin. Se ja­e­taan edel­leen tie­to­muis­tiin ja ta­pah­tu­ma- eli epi­so­di­seen muis­tiin. Elä­män myö­tä kart­tu­vis­ta tie­dois­ta ja ta­pah­tu­mis­ta voi syn­tyä elä­mä­ker­ta­muis­to­ja, jot­ka ovat hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­kit­tä­viä. Kaik­ki muis­tot ei­vät kui­ten­kaan ole lau­sut­ta­vis­sa: eksp­li­siit­ti­set muis­tot pys­tym­me pa­laut­ta­maan mie­leen, imp­li­siit­ti­siin em­me ”pää­se kä­sik­si”.

MITÄ LAP­SE­NI MUIS­TAA AI­KUI­SE­NA?

Ruo­ka­pöy­dän pääs­sä is­tu­va ne­li­vuo­ti­as tui­jot­taa mi­nua tus­kas­tu­nee­na: ”Et sä äi­ti muis­ta?” Hän ku­vai­lee ta­pah­tu­maa, jon­ka muis­ta­mi­sek­si mi­nun on pin­nis­tel­tä­vä an­ka­ras­ti.

Poi­ka­ni muis­ti tun­tuu toi­mi­van te­rä­väs­ti kuin par­ta­veit­si. Hän on eh­ti­nyt pai­naa mie­leen­sä jo kai­ken­lais­ta ja jut­te­lee um­met ja lam­met muis­ta­mis­taan asi­ois­ta. Hän on sel­väs­ti myös poh­ti­nut nii­tä. Jot­kut ta­pah­tu­mat ovat teh­neet sy­vän vai­ku­tuk­sen. Mitä hän mah­taa muis­taa ai­kui­se­na ku­ten Draa­is­ma ni­mit­tää var­hai­sim­pia muis­to­ja.

Mo­nien­tut­ki­mus­ten mu­kaan var­hai­sim­mat muis­tot ovat pe­räi­sin noin­kol­men vuo­den iäs­tä.

Muis­tin ke­hit­ty­mi­nen on si­dok­sis­sa­kä­sit­teel­li­sen ajat­te­lun ja kie­len syn­tyyn. Vas­ta kä­sit­teel­li­ne­na­jat­te­lu te­kee muis­tois­ta tie­toi­sia ja ta­ri­nal­li­sia.

”Lap­si voi al­kaa an­taa ta­pah­tu­mil­le mer­ki­tyk­siä: mitä ne tar­koit­ta­vat. Ei ole enää vain tun­nel­mia ja tun­tei­ta, vaan nii­hin liit­tyy ta­ri­na”, Saa­ren­hei­mo ku­vai­lee.

MUIS­TIA EI OLE IL­MAN MI­NÄÄ

Ko­ke­muk­set ei­vät voi tal­len­tua hen­ki­lö­koh­tai­se­na muis­to­na niin kau­an kuin lap­sel­la ei ole eril­lis­tä ”mi­nää”. Muis­ti il­man mi­nää on yh­tä mah­do­ton kuin oma­e­lä­mä­ker­ta il­man pää­hen­ki­löä.

Oma­e­lä­mä­ker­ral­li­nen muis­ti al­kaa toi­mia kuin ai­kui­sel­la en­sim­mäis­ten kou­lu­vuo­sien vai­heil­la. Tut­ki­jat pu­hu­vat lap­suu­si­än am­ne­si­as­ta eli muis­ti­au­kos­ta,

jon­ka vuok­si em­me enää ky­ke­ne pa­laut­ta­maan mie­leen juu­ri mi­tään var­hai­ses­ta lap­suu­des­ta.

Kuin­ka sit­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä mo­net pys­ty­vät ku­vai­le­maan yk­si­tyis­koh­tai­sen muis­ti­ku­van ajal­ta, jol­loin he ovat ol­leet al­le 3-vuo­ti­ai­ta? ”Var­hai­set, ais­tin­va­rai­set muis­ti­ku­vat voi­vat säi­lyä, mut­ta nii­hin on lii­tet­ty myö­hem­min tul­kin­taa. Muis­ti­ku­vaa on vaa­lit­tu, mut­ta sii­hen on ajan mit­taan al­ka­nut liit­tyä kai­ken­lais­ta.

Lo­pul­ta on mah­do­ton­ta erot­taa, mikä on al­ku­pe­räi­nen muis­ti­ku­va ja mikä myö­hem­min tul­lut­ta”, Saa­ren­hei­mo se­lit­tää.

MI­NUA EI OLI­SI IL­MAN MUIS­TIA

Mi­nua ei oli­si il­man muis­tia. Koko per­soo­nal­li­suus, kä­si­tys it­ses­tä, pe­rus­tuu pit­käl­ti muis­tiin. Sen avul­la tie­dän, kuka olen, mis­sä olen ja mitä olen te­ke­mäs­sä. Il­man muis­tia en pys­tyi­si ker­to­maan elä­män­ta­ri­naa­ni.

Pa­la­taan het­keen, kun teem­me ha­vain­to­ja jos­ta­kin ta­pah­tu­mas­ta. Su­ku­juh­lis­sa ko­ho­tel­laan mal­jo­ja. Kiin­ni­täm­me si­sa­rus­ten kans­sa huo­mi­o­ta eri­lai­siin asi­oi­hin. Yk­si meis­tä muis­taa, mitä pu­heen pi­tä­jäl­lä on pääl­lä, toi­nen mitä on sa­not­tu, kol­mas tun­nel­man. Myös sik­si muis­tam­me lap­suu­den ta­pah­tu­mia eri ta­val­la.

Elä­män­ta­ri­nan tois­ta­mi­ses­sa ei siis ole kyse vält­tä­mät­tä tie­toi­ses­ta va­li­koin­nis­ta ja ha­lus­ta ko­ros­taa muis­to­ja, jot­ka so­pi­vat mi­nä­ku­vaan. Pe­rin­nön­ja­os­sa voi tul­la aja­tel­leek­si, et­tä toi­nen ta­hal­laan unoh­taa tai vää­ris­te­lee. Mut­ta eh­kä hän on vain kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta eri asi­oi­hin. Eri asi­at ovat ol­leet hä­nel­le tär­kei­tä.

”Ha­vait­sem­me asi­oi­ta, joi­hin oma mie­len­kiin­to koh­dis­tuu.

Tem­pe­ra­ment­ti vai­kut­taa sii­hen, mi­ten kiin­ni­täm­me huo­mi­o­ta asi­oi­hin. Myös kul­loi­nen­kin tun­ne­ti­la vai­kut­taa: jos on hy­väl­lä mie­lel­lä, ha­vait­see sii­hen so­pi­via asi­oi­ta, jos taas ala­vi­rei­sel­lä, ha­vait­see tätä mie­li­a­laa tu­ke­via asi­oi­ta”, Saa­ren­hei­mo lu­et­te­lee.

SUL­JEM­ME POIS JA SE­LI­TÄM­ME

”Jos elä­mäs­sä tu­lee ti­lan­tei­ta, jot­ka so­ti­vat vah­vas­ti sitä ku­vaa vas­taan, joka meil­lä on it­ses­täm­me, ha­lu­am­me joko sul­kea ne pois tai se­lit­tää ta­val­la, joka so­pii yh­teen mo­raa­lim­me ja mi­nä­kä­si­tyk­sem­me kans­sa”, Saa­ren­hei­mo ku­vaa.

Saa­ren­hei­mo kä­sit­te­lee kir­jas­saan Muis­ta­mi­sen vim­ma Bern­hard Schlin­kin ro­maa­nia Lu­ki­ja, jos­sa nuo­ri poi­ka ra­kas­tuu so­dan­jäl­kei­ses­sä Sak­sas­sa it­se­ään van­hem­paan nai­seen.

Myö­hem­min ju­ris­tik­si opis­kel­les­saan mies seu­raa oi­keu­den­käyn­tiä, jos­sa syy­tet­tyi­nä on vii­si Ausch­wit­zin kes­ki­tys­lei­ril­lä var­ti­ja­na toi­mi­nut­ta nais­ta. Yk­si heis­tä on ky­sei­nen nai­nen. Mies al­kaa miet­tiä, mitä muis­tol­le rak­kau­des­ta ta­pah­tuu, kun osoit­tau­tuu, et­tä rak­kau­den koh­de on paha ih­mi­nen – ja mi­ten so­vit­taa ris­ti­rii­tai­nen ai­nes elä­män­ta­ri­naan­sa.

KER­TAUS ON MUIS­TO­JEN ÄI­TI

Muis­tot ker­ra­taan su­ku­pol­ves­ta toi­seen. Tois­tan lap­sel­le­ni ta­ri­noi­ta, jot­ka hän ha­lu­aa kuul­la yhä uu­des­taan: ”Äi­ti, ker­ro mitä sä ajat­te­lit, kun näit en­sim­mäi­sen ker­ran mi­nut.” Minä muis­te­len: ”Ajat­te­lin, et­tä olit maa­il­man su­loi­sin.”

Myös minä olen pe­ri­nyt pal­jon muis­to­ja ja va­lo­ku­via lap­suu­des­ta­ni. Te­pas­te­len haa­lis­tu­neis­sa po­la­roi­deis­sa ja mus­ta­val­koi­sis­sa ku­vis­sa maa­lais­ta­lon nur­mi­kol­la. Kiuk­kui­len mum­mo­las­sa Pih­ti­pu­taal­la. Po­see­raan si­ni­sen pol­ku­pyö­rä­ni se­läs­sä.

Lap­suu­den muis­to­ni voi­vat pe­rus­tua myös näi­hin va­lo­ku­viin. Mut­ta jos muis­tot oli­si­vat lap­se­na nur­mi­kol­le pys­ty­tet­ty orans­si telt­ta ja va­lo­ku­vat telt­ta­kep­pe­jä, telt­ta oli­si ro­mah­ta­nut ai­ko­ja sit­ten. Va­lo­ku­vat näet ovat ko­vin hau­rai­ta kep­pe­jä.

PÄS­SI JA MINÄ VA­LO­KU­VAS­SA

Eri­tyi­sen hy­vin muis­tan va­lo­ku­van, jos­sa po­see­raan tal­vi­pak­ka­sil­la ko­ti­pi­hal­la iso­vel­je­ni ja päs­sin kans­sa. Päs­siin liit­ty­vää ta­ri­naa mi­nul­le on ker­rot­tu yhä uu­des­taan: Kuin­ka päs­si oli äkäi­nen kai­kil­le muil­le pait­si meil­le. Kuin­ka veim­me sen ker­ran si­säl­le ko­din, maa­lais­ta­lon, tu­paan. Ja kuin­ka pa­haa aa­vis­ta­ma­ton hoi­ta­ja­mum­mom­me säi­käh­ti, kun päs­si mää­käi­si.

Pi­dän ta­ri­nas­ta ko­vas­ti. Se kuu­luu nii­hin lu­kui­siin ker­to­muk­siin, jois­sa olim­me vel­je­ni kans­sa rii­vi­öi­tä, joi­den las­ten­hoi­ta­jat vaih­tui­vat no­pe­as­ti ja jot­ka ker­ran sy­tyt­ti­vät ison tu­li­pa­lon­kin niin, et­tä pa­lo­kun­ta tuli kau­pun­gis­ta saak­ka pai­kal­le. Ne so­pi­vat omaan ta­ri­naa­ni ra­sa­vil­lis­tä poi­ka­ty­tös­tä.

En kui­ten­kaan voi ol­la var­ma, ovat­ko ky­sees­sä omat muis­to­ni vai ta­ri­nat, joi­ta per­he­pii­ris­sä on ker­rot­tu ja jot­ka ovat muut­tu­neet elä­vil­tä tun­tu­vik­si muis­ti­ku­vik­si. Niin tai näin, muis­to on liit­ty­nyt osak­si elä­män­ta­ri­naa­ni. Olen ai­na va­li­koi­nut sen uu­del­leen ma­kus­tel­ta­vak­si muis­to­jen mar­ke­tis­ta.

VA­LE­MUIS­TOT TUN­TU­VAT OMIL­TA

Lu­kui­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa on to­dis­tet­tu, et­tä mie­leen voi is­tut­taa va­le­muis­to­ja. Kun ku­vi­tel­tua ti­lan­net­ta syö­te­tään riit­tä­vän kau­an, se al­kaa tun­tua tu­tul­ta.

Va­le­muis­to muut­tuu omak­si, ja ih­mi­nen ker­too su­ju­vas­ti ta­pah­tu­mis­ta, joi­ta ei kos­kaan ole ko­ke­nut. Si­nut saa­tai­siin muis­ta­maan vaik­ka­pa syn­ty­mä­si jäl­kei­nen päi­vä tai se, kuin­ka ek­syit 5-vuo­ti­aa­na kaup­pa­kes­kuk­ses­sa.

Draa­is­ma ker­too Muis­ti­kir­jas­sa, kuin­ka tun­net­tu sveit­si­läi­nen ke­hi­tysp­sy­ko­lo­gi Jean Pi­a­get ”muis­ti”, et­tä tun­te­ma­ton mies kaap­pa­si hä­net kak­si­vuo­ti­aa­na las­ten­hoi­ta­jan työn­tä­mis­tä rat­tais­ta Pa­rii­sin Champs Élys­ées’llä. Kun Jean oli 15-vuo­ti­as, per­he sai kir­jeen, jos­sa las­ten­hoi­ta­ja tun­nus­ti se­pit­tä­neen­sä ta­ri­nan. Ta­ri­nas­ta oli tul­lut pik­ku­po­jan oma muis­to.

Omia muis­ti­ku­via pi­de­tään to­si­na ja muut­tu­mat­to­mi­na myös toi­min­ta­ky­vyn vuok­si. Oli­si sie­tä­mä­tön­tä, jos koko ajan pi­täi­si epäil­lä, on­ko muis­to tot­ta. Toi­saal­ta muis­te­lun ta­voit­tee­na ei­vät ole yk­si yh­teen -muis­tot. Muis­te­lu on enem­män oman elä­män työs­tä­mis­tä tätä het­keä ja tu­le­vaa var­ten.

”Ei­vät­hän muis­tot py­hiä ole”, Ka­la­kos­ki nau­rah­taa.

Unoh­ta­mi­ses­ta on ilo­a­kin. Mei­dän on tar­peen unoh­taa, jot­ta mie­li ei tul­vi­si ka­oot­ti­ses­ti sa­ma­nar­voi­sia asi­oi­ta. Sitä pait­si on te­ho­kas­ta, et­tä osaam­me tii­vis­tää vaik­ka­pa lap­suu­den ta­pah­tu­mat na­pa­kak­si pa­ke­tik­si.

”Ih­mi­sen te­hok­kuus ja ar­ki­nen toi­min­ta­ky­ky pe­rus­tu­vat sii­hen, et­tä hän pys­tyy ha­vait­se­maan va­li­koi­vas­ti, unoh­ta­maan tur­hat ja muis­ta­maan sen, mikä on tär­ke­ää”, Ka­la­kos­ki tii­vis­tää.

SIL­LOIN OLI­KIN KE­VÄT

Kai­van vie­lä päi­vä­kir­ja­ni esiin jut­tua var­ten. Ha­lu­an tar­kis­taa, mitä kir­joi­tin muis­tiin kes­kus­te­lus­ta­ni sis­ko­ni kans­sa. Ja sen, aje­lim­me­ko mum­mo­las­ta ko­tiin kesä- vai hei­nä­kuus­sa.

Oma­päi­sel­lä muis­til­la on nä­kö­jään myös lois­ta­va draa­man taju. Tui­jo­tan päi­vä­mää­rää epä­us­koi­ses­ti mo­neen ker­taan. Mus­ta­kan­ti­sen ruu­tu­vih­kon ylä­reu­nas­sa on päi­väys 22. huh­ti­kuu­ta. Olen kir­joit­ta­nut: ”Sinä päi­vä­nä, sun­nun­tai­na, maa tuok­sui elä­mäl­tä ja kuo­le­mal­ta.”

MIN­NA HIE­TA­KAN­GAS TEKS­TI / FA­BI­AN BJÖRK, HAN­NE MA­NE­LIUS KU­VAT

LÄH­TEET: DOU­WE DRAA­IS­MA: MUIS­TI­KIR­JA. EN­SIM­MÄI­SIS­TÄ MUIS­TOIS­TA UNOH­TA­MI­SEN US­VAAN, ATE­NA 2011.

VIR­PI KA­LA­KOS­KI: PIE­NI KIR­JA MUIS­TIS­TA, TYÖ­TER­VEYS­LAI­TOS 2009.

VIR­PI KA­LA­KOS­KI: MUIS­TI­KIR­JA, EDI­TA 2007.

MAR­JA SAA­REN­HEI­MO: MUIS­TA­MI­SEN VIM­MA, VAS­TA­PAI­NO 2012.