Yk­si­näi­syys tun­keu­tui jo­kai­seen so­luu­ni. Pak­ka­nen is­ki naa­maan tam­mi­kuun pi­me­äs­sä. Tar­voin kau­pun­gin to­rin poik­ki. Yh­tään ih­mis­tä ei nä­ky­nyt.

Olin vas­ta muut­ta­nut tä­hän suh­teel­li­sen pie­neen kau­pun­kiin. Työs­ken­te­li­sin pää­a­si­as­sa yk­si­nä­ni.

En tun­te­nut ke­tään. Ka­duin ja ha­lu­sin pa­e­ta. Pa­la­ta ta­kai­sin elä­mään, jos­sa oli iso työ­yh­tei­sö, pal­jon tut­tu­ja ja te­ke­mis­tä.

Muu­tet­tu­a­ni pois en ha­lun­nut käy­dä kau­pun­gis­sa vuo­siin. Vie­lä­kään en pidä sii­tä to­ris­ta.

Mitä jos en soit­tai­si­kaan?

Olen ih­mis­suh­teis­sa­ni koko elä­mä­ni ol­lut useim­mi­ten se, joka ot­taa yh­teyt­tä. Mitä, jos en soit­tai­si­kaan? Olen­ko ke­nel­le­kään tär­keä?

Vaik­ka näin mie­tin, en sil­ti toh­ti­si toi­mia ku­ten ka­ve­ri­ni, joka teki tes­tin kyl­läs­tyt­ty­ään ole­maan yh­tey­den­pi­tä­jä. Hän ei soit­ta­nut. Puo­leen­tois­ta vuo­teen ys­tä­väs­tä ei kuu­lu­nut mi­tään.

Ka­ve­ri­ni kyp­syi, soit­ti ja äkäi­li.

Ys­tä­vä sii­hen häm­mäs­ty­nee­nä: "No, kun sinä et ole soit­ta­nut."

Tä­män koh­taan it­se­kin. Ei­kä sii­nä mi­tään. Olen mie­lel­lä­ni yh­tey­des­sä ih­mi­siin, jot­ka ovat mi­nul­le rak­kai­ta ja tär­kei­tä.

Yk­si­näi­nen avoin ih­mi­nen

Yk­si­näi­syys tun­tuu hir­ve­äl­tä. Se rii­pii yh­tä lail­la hil­jai­sia ja ujo­ja kuin pu­he­li­ai­ta ja so­si­aa­li­sia ih­mi­siä. Kum­mas­ta­kaan se ei näy pääl­le.

Meil­lä Suo­mes­sa on hy­väk­syt­tyä ol­la pi­dät­ty­väi­nen, ja ih­mi­ses­tä on vai­kea pää­tel­lä, on­ko se tah­to­ti­la vai kur­jaa. Meis­tä seu­ral­li­sis­ta taas tun­tuu sil­tä, et­tä ot­saam­me on pai­net­tu tu­li­kir­jai­min, et­tem­me kuu­lu jouk­koon. Pu­hum­me­kin tyh­miä.

Kir­jai­li­ja Lau­ra Hon­ka­sa­lo poh­ti yk­si­näi­syyt­tä tar­kas­ti ja kos­ket­ta­vas­ti kir­jas­saan Pöy­tä yh­del­le. Se ins­pi­roi mi­nu­a­kin täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa ja suo­sit­te­len muil­le­kin. Hon­ka­sa­lo kir­joit­taa myös pet­ty­myk­ses­tä: hän oli aja­tel­lut, et­tä joku ih­mi­nen on hä­nen ys­tä­vän­sä. Sit­ten pal­jas­tui, et­tä tuo toi­nen pu­hui hä­nes­tä vain pa­haa se­län ta­ka­na. Se sa­tut­ti hän­tä - ja sel­lai­nen sa­tut­taa ketä ta­han­sa.

Tyk­kään ol­la myös yk­sin

En tah­do ol­la yk­si­näi­nen, mut­ta ny­ky­ään tyk­kään ol­la myös yk­sin. Mie­tin ja luen. En avaa te­le­vi­si­o­ta. Si­li­tän koi­raa. Olen hil­jaa. Mut­ta ilah­dun, jos joku soit­taa ja voin­pa it­se­kin pi­raut­taa ys­tä­väl­le.

Tä­nään olen viet­tä­nyt koko päi­vän yk­sin ko­to­na, mut­ta mi­nul­la on pal­jon seu­raa. Olen kir­joit­ta­nut jut­tua Oman Ajan Ter­veys & Hyvä olo -leh­teen (il­mes­tyy 3.1.2017) ja olen taas haas­ta­tel­ta­va­ni seu­ras­sa. Kuu­len hä­nen ää­nen­pai­non­sa ja ais­tin hä­nen ilon­sa tä­hän keit­ti­ön pöy­dän ää­reen.

Koko päi­vän olen kuun­nel­lut mu­siik­kia, en­sin Jean Si­be­liuk­sen sin­fo­ni­oi­ta ja sit­ten omia soit­to­lis­to­ja­ni. Nii­den mu­ka­na olen mat­kan­nut muun mu­as­sa tyt­tä­ren iha­naan tai­to­luis­te­luoh­jel­maan 2000-lu­vun al­kuun (Barb­ra Strei­sand: Me­mo­ry), omaan tei­ni-ikää­ni (San­ta­na: She´s Not There) ja syk­syyn 1987, jol­loin hoi­din esi­kois­ta ko­to­na (R.E.M: Swan Swan).

Ham­let-koi­ra­ni puo­les­taan ha­lu­aa vä­lil­lä pai­jaus­ta ja jat­kaa sit­ten uni­aan. Koh­ta läh­den sen kans­sa ulos ja to­teu­tan mah­dol­li­ses­ti yh­tä kes­keis­tä aja­tus­ta­ni.

Se on:

Ys­tä­väl­li­syys pys­tyy lie­ven­tä­mään yk­si­näi­syyt­tä. Ter­veh­din, jut­te­len ja ky­syn, mitä kuu­luu. Ei se pal­jon vaa­di.