Tie­dät­hän tyy­pin: sen, joka huo­kail­len ja tyy­ty­mät­tö­mä­nä puur­taa ja uh­rau­tuu uu­pu­mat­ta tois­ten puo­les­ta. Hän lait­taa koko su­vul­le jou­lun ja lei­poo sen seit­se­män sort­tia. Pöy­tä on ko­re­a­na, mut­ta tun­nel­ma ki­reä.

Täl­lai­ses­sa ta­pauk­ses­sa pu­hum­me ar­ki­kie­les­sä mart­tyy­ris­tä. Se on it­se han­kit­tua yri­tys­tä sä­de­ke­hän ra­ken­ta­mi­sel­le.

– Alun pe­rin sa­nal­la on tar­koi­tet­tu us­kon­sa tai aat­teen­sa puo­les­ta ta­pet­tua. Ar­ki­kie­len mart­tyy­ri ot­taa roo­lin­sa it­se, al­ku­pe­räi­ses­sä mer­ki­tyk­ses­sä uh­ka tuli ul­ko­puo­lel­ta, kir­jai­li­ja, te­o­lo­gi An­na-Lii­sa Val­ta­vaa­ra poh­dis­ke­lee.

Hän on kir­joit­ta­nut usei­ta tee­maa si­vu­a­via kir­jo­ja, muun mu­as­sa Huo­le­na huo­leh­ti­mi­nen ja Kilt­tey­des­tä ki­pe­ät.

Val­ta­vaa­ran mu­kaan mart­tyy­rin tar­koi­tus on poh­jim­mil­taan hyvä. Hän yrit­tää ol­la kun­non ih­mi­nen ja teh­dä it­sen­sä ar­vok­kaam­mak­si.

– Näin toi­mi­va ih­mi­nen on epä­var­ma ja yrit­tää pai­ka­ta huo­noa it­se­tun­toa suo­rit­ta­mi­sel­la. Hän har­voin tun­nis­taa omi­nai­suut­ta it­ses­sään, mut­ta muut huo­maa­vat sen hel­pom­min.

Val­ta­vaa­ran mu­kaan mart­tyy­riä kal­va­vat ar­vot­to­muu­den ja riit­tä­mät­tö­myy­den tun­teet kum­pu­a­vat usein var­hai­sis­ta vuo­sis­ta. Ih­mi­nen on jää­nyt rak­kaut­ta vail­le ja on syn­ty­nyt tun­ne, et­tei hän rii­tä ja kel­paa sel­lai­se­na kuin on.

– Syn­ty­me­ka­nis­mi on sa­man­kal­tai­nen kuin huo­non it­se­tun­non syn­nys­sä. Myös hä­pe­än tun­teet ovat ylei­siä, vaik­kei nii­tä eh­kä it­se tun­nis­ta­kaan.

Lue myös: Löy­tyy­kö si­nun­kin työ­pai­kal­ta­si vas­tuu­ton työ­käyt­täy­ty­jä?

Mart­tyy­ril­la ikui­nen kii­tos­ten jano

Tois­ten puo­les­ta puur­ta­va mart­tyy­ri on kii­tok­sen ja huo­mi­on ki­peä. Jos kii­tos­ta ei tule, hän louk­kaan­tuu ja poh­tii, mik­sei­vät toi­set ar­vos­ta hän­tä.

– Hän luu­lee te­ke­vän­sä tois­ten par­haak­si ja pa­hoit­taa mie­len­sä, jos toi­set ei­vät tätä ym­mär­rä.

Jos mart­tyy­ri saa ja­no­a­maan­sa kii­tos­ta, tar­ve tyy­dyt­tyy, mut­ta vain het­kek­si.

– Usein ti­lan­ne vain pa­he­nee ja läh­tee uu­teen kii­toon. Vai­val­la ra­ken­net­tu sä­de­ke­hä voi muut­tua lo­pul­ta sar­vik­si.

Mart­tyy­riys siis pa­he­nee iän myö­tä. Kun ih­mi­nen uh­rau­tuu uu­del­leen ja uu­del­leen, ei­kä kii­tos­ta tule, hän pet­tyy ja kiuk­ku kas­vaa.

– Kun on vuo­si­kym­me­niä teh­nyt ja uh­rau­tu­nut tois­ten eteen, moni kat­ke­roi­tuu pa­has­ti. Tu­lee myös vel­ko­mi­sen ai­ka. Van­ha­na oli­si pak­ko ot­taa vas­taan tois­ten apua, mut­ta vä­lit lä­hei­siin ovat eh­kä muut­tu­neet etäi­sik­si ei­kä apua ole­kaan saa­ta­vil­la.

Mart­tyy­riy­den vaa­ra­na on yk­sin jää­mi­nen. Juu­ri se, mitä mart­tyy­ri eni­ten pel­kää.

– Kun mart­tyy­rin kit­ke­rä käy­tös me­nee ra­sit­ta­vak­si ja jat­kuu vuo­des­ta toi­seen, muut al­ka­vat pi­tää etäi­syyt­tä. On oi­kein­kin ot­taa etäi­syyt­tä, jos lä­hei­nen kaa­taa kai­ken toi­sen nis­kaan.

Lue myös:

Hau­kut­ko si­nä­kin pei­li­ku­vaa­si? Tämä on it­sein­hon to­del­li­nen syy!

Olet­ko em­paat­ti­nen? Tut­ki­mus­ten mu­kaan em­pa­tia voi ai­heut­taa stres­siä

Mar­juk­ka Ha­vu­mä­ki työs­tään: Jos­kus tun­tuu sil­tä, et­tä mi­kään ei rii­tä