”Läh­den jääl­le heti kun se kan­taa. Vaik­ka se pi­tää ko­vaa­kin ään­tä ve­den­pin­nan vaih­te­lu­jen mu­kaan, ei sitä tar­vit­se pe­lä­tä. Jää­tä op­pii lu­ke­maan.

Al­ku­tal­ves­ta käyn Sei­nä­jo­en lä­hi­ve­sil­lä. Vaa­san saa­ris­toon me­nen ke­vät­tal­vel­la pyy­tä­mään ku­tu­ah­ven­ta. Sin­ne men­nään ai­van vii­mei­sil­lä jäil­lä. Huh­ti­kuus­sa pilk­ki­mi­nen on­kin hie­noin­ta, ja sil­loin saa­tan läh­teä reis­suun jo aa­mu­nel­jäl­tä. Mitä pi­tem­mäl­le ke­vät ete­nee, sitä use­am­min käyn pil­kil­lä – jos­kus kol­me­kin ker­taa vii­kos­sa. Nas­ka­lit on ol­ta­va mu­ka­na ai­na, mut­ta eri­tyi­ses­ti no­pe­as­ti hau­ras­tu­vil­la ke­vät­jäil­lä. Ker­ran olen jäi­hin pu­don­nut.

In­nos­tuin pilk­ki­mi­ses­tä 29 vuot­ta sit­ten, kun tu­lin töi­hin Sei­nä­jo­el­le Tör­nä­vän psy­ki­at­ri­seen sai­raa­laan. Läh­din työ­ka­ve­rei­de­ni mu­ka­na pilk­ki­ki­soi­hin ja in­nos­tuin pär­jä­tes­sä­ni.

Työ­ni on mie­le­käs­tä, mut­ta on sii­nä omat ra­si­tuk­sen­sa. Olen työ­suo­je­lu­val­tuu­tet­tu ja kuu­lun hen­ki­sen en­si­a­vun krii­si­päi­vys­tys­ryh­mään. Sii­nä nä­kee elä­män traa­gi­sim­man puo­len. Sik­si läh­den luon­toon ren­tou­tu­maan.

Kuu­lun La­keu­den ur­hei­lu­ka­las­ta­jiin ja Kur­jen­ne­van erän­kä­vi­jöi­hin. Kun hir­vi­jah­ti on haus­kan so­si­aa­lis­ta hom­maa, niin pil­kil­le me­nen rau­hoit­tu­maan. Sii­nä on ai­kaa tuu­mail­la ja ke­rä­tä voi­mia. Pil­kil­lä mie­li kir­kas­tuu.

On reis­su­ja, joil­ta olen tul­lut tyh­jin kä­sin, mut­ta enim­mil­lään olen saa­nut sii­ka­pil­kil­tä 68 ka­laa. Ka­lo­jen sie­lu­ne­lä­mää ei pys­ty lu­ke­maan, mut­ta sii­nä se pilk­ki­mi­sen vie­hä­tys juu­ri on­kin. Iki­nä ei tie­dä, saa­ko ka­laa. On mys­ti­nen jut­tu, mitä siel­lä jään al­la on.”