Olem­me asu­neet yh­des­sä Mad­ri­dis­sa, Pa­rii­sis­sa ja Was­hing­to­nis­sa. Nyt Mek­si­kos­sa asum­me jäl­leen kah­den kes­ken. Lap­set ovat läh­te­neet pois ko­toa, mut­ta koi­rat Tuis­ku ja Vili ovat jää­neet.

Olem­me Mek­si­kos­sa vie­lä kak­si vuot­ta ja pa­laam­me sen jäl­keen to­den­nä­köi­ses­ti Hel­sin­kiin. Suur­lä­het­ti­lään ul­ko­maan­ko­men­nuk­set kes­tä­vät ne­li­sen vuot­ta.

Use­at ul­ko­mail­ta pit­kän ajan ku­lut­tua pa­laa­vat va­lit­ta­vat kult­tuu­ris­hok­kia, mut­ta me olem­me läh­te­neet ja pa­lan­neet niin mon­ta ker­taa, et­tä olem­me jo tot­tu­neet kier­to­lai­suu­teen. Suo­men oloi­hin lok­sah­taa niin hy­vin, et­tä jo muu­ta­man kuu­kau­den ku­lut­tua tun­tuu kuin em­me oli­si mis­sään muu­al­la asu­nut­kaan.

Eläm­me niin sa­not­tua dip­lo­maa­tin elä­mää, joka on yl­lät­tä­vän ta­val­lis­ta. Dip­lo­maa­tit pu­hu­vat ta­val­li­sis­ta asi­ois­ta ku­ten au­ton pa­ko­put­ken uu­si­mi­ses­ta, las­ten­sa kou­luis­ta, sai­ras­tu­neis­ta van­hem­mis­taan tai mat­kois­taan ase­ma­maas­sa.

Olen ka­teel­li­nen sel­lai­sil­le ih­mi­sil­le, jot­ka ovat asu­neet ja elä­neet vuo­si­kym­me­niä sa­mat ih­mi­set ys­tä­vi­nään. Kol­le­ga­ni Ei­no Lei­no kuu­luu hei­hin. Hän pu­huu usein van­hois­ta ajois­ta ja sii­tä, ket­kä kaik­ki hän tun­si jo kan­sa­kou­lus­ta läh­tien pu­hu­mat­ta­kaan Hel­sin­gin poi­ka­nors­sin ajois­ta. Mi­nul­la ei ole pal­jon ker­to­mis­ta kou­lu­a­jois­ta.

Pai­kas­ta toi­seen muut­ta­mi­nen lap­se­na aut­toi mi­nua so­peu­tu­maan tu­le­vaan elä­mää­ni dip­lo­maa­tin puo­li­so­na. Olen ai­na teh­nyt ko­din sin­ne mis­sä kul­loin­kin asun. Vaik­ka ul­ko­mail­la asu­mi­seen liit­tyy mo­nia on­gel­mia, joi­ta Suo­mes­sa asu­vil­la ei ole, olen tyy­ty­väi­nen sii­hen, et­tä olen saa­nut asua asu­nut kol­man­nek­sen elä­mä­ni vuo­sis­ta ul­ko­mail­la mie­len­kiin­toi­sis­sa pai­kois­sa.