Ko­to­na aa­mu­kah­vit keit­tää vai­mo­ni Ei­ja, mut­ta ve­neel­lä kah­vit kei­tän minä. Ve­sil­lä päi­vä kul­kee omas­sa tah­dis­saan. Olem­me usein Häs­tös­sä, Hu­mal­lah­den ve­ne­ker­hon omas­sa sa­ta­mas­sa Pork­ka­lan­nie­mel­lä, mut­ta olem­me ve­neil­leet Vä­li­me­rel­lä ja Poh­jan­me­rel­lä­kin. Haa­vei­lem­me, et­tä me­ni­sim­me pit­kin Poh­jan­lah­tea Ruot­sin ran­nik­koa ylös ja Suo­men ran­to­ja alas.

Olen ve­neil­lyt lap­ses­ta saak­ka. Isäl­lä­ni oli Kai­sa­nie­men­ran­nas­sa Hel­sin­gis­sä kah­dek­san­met­ri­nen puu­ve­ne, jon­ka sain käyt­töö­ni, kun olin 13-vuo­ti­as. Aje­lin ka­ve­rei­den kans­sa Mus­tik­ka­maan ja Laa­ja­sa­lon ran­noil­le ui­maan.

Ve­nei­ly on mi­nul­la ja Ei­jal­la ve­ris­sä. Eno­ni työs­ken­te­li höy­ry­lai­van läm­mit­tä­jä­nä ja ko­ne­mes­ta­ri­na, ja Ei­jan su­vus­sa on me­ri­kap­tee­ne­ja. Minä tyk­kään isois­ta se­lis­tä, sil­lä ho­ri­son­tis­sa mie­li le­pää. Ei­ja taas pi­tää ran­ni­kois­ta, mut­ta kah­den hen­gen kip­pa­ri­ko­kouk­sis­sa pää­täm­me, min­ne kul­loin­kin otam­me suun­nan. Yh­dek­si ke­sä­vii­kok­si otam­me mu­kaan myös tyt­tä­ren­lap­se­ni.

Las­kim­me ve­neen ve­sil­le 29. huh­ti­kuu­ta ja mar­ras­kuus­sa nos­tam­me sen. Kau­si on niin pit­kä, et­tä tal­vel­la on ihan mu­ka­va teh­dä muu­ta­kin. To­sin mar­ras­kuus­sa ja huh­ti­kuus­sa teen huol­to­töi­tä: Vaih­dan öl­jyt ja suo­dat­ti­met ja lai­tan ve­neen pres­sun al­le. Ke­vääl­lä kiil­lo­tan kyl­jet. Tal­vel­la kou­lu­tan ve­nei­li­jöi­tä. Ope­tan sol­mut kä­des­tä pi­tä­en, sil­lä niin olen ne it­se­kin op­pi­nut.

Si­ni­simp­pu on ol­lut meil­lä seit­se­män ke­sää. Se on vuon­na 1968 Tu­run ve­ne­veis­tä­möl­lä ra­ken­net­tu Fin­nc­lip­per-moot­to­ri­pur­jeh­ti­ja, va­kaa van­ha rou­va. En­ti­nen ve­neem­me kul­ki 22 sol­mua, mut­ta täl­lä men­nään 7,5 sol­mua. Enää ei tar­vit­se kii­reh­tiä.