Sir­pa Käh­kö­ses­tä tuli isoi­sän­sä ta­kia kir­jai­li­ja. Sir­pa Käh­kö­sen yh­dek­säs ro­maa­ni Gra­niit­ti­mies ker­too vai­e­tus­ta ja unoh­de­tus­ta­kin his­to­ri­as­ta.

Sir­pa Käh­kö­nen oli seit­se­män­vuo­ti­as, kun hä­nen isoi­sän­sä kuo­li vuon­na 1971. Mar­ras­kui­sis­ta hau­ta­jai­sis­ta hän muis­taa pu­na­li­put, tor­vi­soi­ton ja oman häm­men­nyk­sen­sä.

”En osan­nut sur­ra, kun en tien­nyt, mitä kuo­le­ma tar­koit­taa. Si­tä­kö, et­tä ei ta­va­ta enää kos­kaan, vai eh­kä kui­ten­kin.”

Isoi­sän kuo­le­man jäl­keen iso­äi­ti tuli Sir­pan ko­tiin Kuo­pi­on Puis­to­ka­dul­le mu­ka­naan salk­ku. Se oli täyn­nä isoi­sän pa­pe­rei­ta, jot­ka iso­äi­ti ai­koi polt­taa olo­huo­neen kaa­ke­liu­u­nis­sa. Pie­ni Sir­pa ta­ju­si, et­tä ta­pah­tuu jo­tain vää­rää ja pe­ruut­ta­ma­ton­ta.

Vaik­ka isoi­sän men­nei­syy­des­tä ker­to­vat pa­pe­rit osin tu­hou­tui­vat, hä­nen pe­rin­tön­sä oli eh­ti­nyt kas­vaa kiin­ni Sir­pa Käh­kö­seen. Isoi­sän ja iso­äi­din luo­na oli hä­nen hoi­to­paik­kan­sa vau­va-ajas­ta läh­tien.

Isoi­sä ra­kas­ti lu­ke­mis­ta. Hän os­ti Sir­pal­le kir­jo­ja, luki ää­neen Alek­sis Ki­ven Seit­se­mää vel­jes­tä ja opet­ti kir­joit­ta­maan.

”Hän opet­ti lu­ke­mi­sen ilon li­säk­si myös sen, et­tä se on ai­noa tie eteen­päin, pois fyy­si­sen työn raa­kuu­des­ta.”

Kun iso­äi­ti oli läm­min ja ta­val­li­nen ja ruok­ki le­tuil­la, isoi­sä oli mo­ni­mut­kai­nen mies, jos­sa lap­si­kin ta­ju­si ole­van pal­jon ah­dis­tus­ta, sa­no­mat­to­mia sa­no­ja ja asi­oi­ta. Ne jäi­vät hä­neen van­keu­des­sa Tam­mi­saa­ren pak­ko­työ­lai­tok­ses­sa.

Sii­tä ras­kaas­ta pe­rin­nös­tä Sir­pa Käh­kö­nen päät­ti ot­taa sel­vää, kun hän al­koi odot­taa ty­tär­tään Ai­noa, nyt 16-vuo­ti­as­ta lu­ki­o­lais­ta. Et­tei vai­ke­ne­mi­nen siir­tyi­si su­ku­pol­ven ver­ran eteen­päin.

”Unoh­ta­mi­nen ei tar­koi­ta unoh­tu­mis­ta. Vai­e­tut asi­at ovat ole­mas­sa eri­lai­si­na ki­pui­na ja ah­dis­tuk­si­na”, Sir­pa Käh­kö­nen sa­noo.