”Joi­den­kin ih­mis­ten an­teek­si­an­non es­tee­nä on huo­li, et­tä sen jäl­keen täy­tyi­si ol­la ys­tä­viä. Näin ei kui­ten­kaan ole”, sa­noo kir­jai­li­ja, te­o­lo­gi An­na-Lii­sa Val­ta­vaa­ra.

Jos on mie­les­sään ky­en­nyt an­ta­maan vää­rin­te­ki­jäl­leen an­teek­si, sitä ei kan­na­ta ryn­nä­tä hä­nel­le ker­to­maan, pait­si jos hän on pyy­tä­nyt an­teek­si.

”Jos asi­as­ta ei ole sii­hen­kään men­nes­sä pys­tyt­ty pu­hu­maan, asia tus­kin muut­tuu. Toi­nen voi pa­him­mil­laan louk­kaan­tua ve­ri­ses­ti ja ko­kea, et­tä toi­nen tu­lee ai­heet­to­mas­ti syyt­te­le­mään. Hän ei eh­kä ky­ke­ne myön­tä­mään it­sel­leen, et­tä jo­tain an­teek­si­an­net­ta­vaa on ol­lut.”

Toi­nen es­to an­teek­si­an­nol­le on aja­tus sii­tä, et­tei vää­ryyt­tä voi an­taa an­teek­si.

”Mut­ta mitä muu­ta me an­nam­me an­teek­si kuin vää­ryyk­siä. Ei an­teek­si­an­to tee vää­ryyt­tä oi­ke­ak­si tai tar­koi­ta vää­ryy­den hy­väk­sy­mis­tä.”

Teks­ti Anu Vir­nes-Kar­ja­lai­nen

LUE LI­SÄÄ Oma Ai­ka -leh­den nu­me­ros­ta 7/2014.