Kuka?

Sis­ko Tu­ru­nen, 60, työs­ken­te­lee shi­at­su-hie­ro­ja­na ja ai­ki­do-oh­jaa­ja­na omas­sa yh­dis­tyk­ses­sään.

Per­he: ty­tär Suo­mes­sa.

Asuu: Cal­des de Mont­buis­sa Ka­ta­lo­ni­as­sa, Es­pan­jas­sa.

Har­ras­tuk­set: japa­ni­lai­nen mie­kan­ve­to­tai­to ia­idō, lu­ke­mi­nen suo­mek­si, rans­kak­si, es­pan­jak­si ja eng­lan­nik­si.

En kos­kaan ha­lun­nut tai tul­lut Es­pan­jaan au­rin­gon ta­kia. Jos joku oli­si sa­no­nut 30 vuot­ta sit­ten, et­tä tu­let, Sis­ko, asu­maan Es­pan­jan man­te­reel­la pik­ku­ky­läs­sä ja ve­dät omaa ai­ki­do­sa­lia, oli­sin sa­no­nut, et­tä älä hö­pö­tä, en us­ko!

Asun nyt Cal­des de Mont­buin ky­läs­sä, run­saan puo­len tun­nin ajo­mat­kan pääs­sä Bar­ce­lo­nas­ta. Ky­län ul­ko­puo­lel­ta tääl­lä käy yleen­sä elä­ke­läi­siä kyl­py­löis­sä. Cal­des de Mont­bui tar­koit­taa kie­hu­vien läh­tei­den vuor­ta. Kuu­mat läh­teet ovat ol­leet käy­tös­sä jo Roo­man val­lan ai­ka­na.

Ja­pa­niin et­si­mään ai­toa la­jia

Aloin har­joi­tel­la ai­ki­doa Kuo­pi­on Suur­mä­en­tien vä­es­tön­suo­jas­sa vuon­na 1979. Olin tyy­ty­väi­nen suo­ma­lai­siin opet­ta­jii­ni. Ih­met­te­lin kui­ten­kin, et­tä jos ai­ki­do on niin peh­meä laji, mik­si olen ai­na ki­peä ja mus­tel­mil­la.

Vuon­na 1993 mat­kus­tin kah­dek­si kuu­kau­dek­si la­jin läh­tö­maa­han, Ja­pa­niin. Ha­lu­sin et­siä ai­don ai­ki­don. Ajat­te­lin, et­tä jos siel­tä jo­tain löy­tyy, jat­kan – ja jos ei, lo­pe­tan. Ja siel­tä löy­tyi. Ta­pa­sin ny­kyi­sen opet­ta­ja­ni rans­ka­lai­sen Gérard Blai­zen ja myös hä­nen opet­ta­jan­sa, 10. da­nin mes­ta­rin.

Suo­meen pa­lat­tu­a­ni tuli nä­kö­kan­nois­ta eri­mie­li­syyk­siä van­han seu­ran kans­sa. Pe­rus­tin oman seu­ran. Vuok­ra­sin Väi­nö­län­nie­men jal­ka­pal­los­ta­di­o­nin kat­so­mon al­ta pie­nen, vi­no­kat­toi­sen ti­lan. Tree­na­sim­me alus­sa pai­ni­ma­tol­la, mikä oli ihan kau­he­aa. Kun muu­tin pois Suo­mes­ta, pari op­pi­las­ta­ni yrit­ti jat­kaa, mut­ta lo­pul­ta seu­ra lak­ka­si ole­mas­ta.

Vau­van kans­sa Mal­lor­cal­la

Ta­pa­sin toi­sen mie­he­ni ai­ki­do­lei­ril­lä Mal­lor­cal­la 90-lu­vun puo­li­vä­lis­sä. Asuim­me Ma­ta­ros­sa lä­hel­lä Bar­ce­lo­naa ja Kuo­pi­os­sa. Sit­ten mie­he­ni siir­tyi po­lii­sik­si Mal­lor­cal­le. Muu­tin sin­ne noin vuo­den ku­lut­tua.

Et­sin vä­lit­tö­mäs­ti ky­läs­tä kun­to­sa­lin, jos­sa aloin ve­tää ai­ki­do­tun­te­ja. Kun sa­lin omis­ta­ja vaih­tui, me­nin toi­seen ky­lään ja aloi­tin oh­jaa­mi­sen siel­lä.

En­sim­mäi­nen am­mat­ti­ni oli kam­paa­ja. Olin vaih­ta­nut alaa juu­ri en­nen Mal­lor­cal­le muut­toa ja val­mis­tu­nut shi­at­su-hie­ro­jak­si ja mak­ro­bi­oot­ti­sek­si ko­kik­si.

Ku­vit­te­lin tie­tys­ti, et­tä toi­min shi­at­su-hie­ro­ja­na ja et­tä töi­tä oli­si run­saas­ti. Tyt­tä­rem­me syn­tyi Mal­lor­cal­la vuon­na 1999. Pie­nen lap­sen kans­sa ei ol­lut help­poa, kun oma äi­ti asui Suo­mes­sa ja mie­hen van­hem­mat man­ner-Es­pan­jas­sa. Tu­ki­verk­ko puut­tui täy­sin.

Vau­va syn­tyi kes­ko­se­na, ja tree­nien ajan se nö­köt­ti ba­by­sit­te­ris­sä tai vau­nuis­sa. Heti kun vau­va pää­si rin­nas­ta eroon, palk­ka­sin las­ten­hoi­ta­jan ai­na pa­rik­si tun­nik­si. Es­pan­jas­sa äi­tiys­lo­ma kes­ti vain pari kuu­kaut­ta. Ja kuka mi­nul­le oli­si mak­sa­nut äi­tiys­päi­vä­ra­haa, kun en ol­lut ol­lut töis­sä­kään?

Mal­lor­ca al­koi ah­dis­taa

Elä­mä Mal­lor­cal­la al­koi vuo­sien saa­tos­sa ah­dis­taa Bar­ce­lo­nas­ta ko­toi­sin ole­vaa mies­tä­ni. Il­ma­pii­ri oli si­sään­läm­pi­ä­vä. Mie­he­ni sai vuon­na 2004 uu­den työn Cal­des de Mont­buis­ta. Kun muu­tim­me tän­ne, ajat­te­lin: hy­vä­nen ai­ka, mikä vauh­ti ja kii­re!

En­sim­mäi­set vuo­det ope­tin ai­ki­doa pai­kal­li­sel­la kun­to­sa­lil­la ja mat­kus­tin mil­tei kah­dek­san vuot­ta opet­ta­maan myös Bar­ce­lo­naan.

Vuon­na 2009 syn­tyi pää­tös pe­rus­taa re­kis­te­röi­ty yh­dis­tys. Vuon­na 2011 vuok­ra­sin seu­ral­le­ni oman sa­lin. Pa­rin vuo­den ajan sa­lil­la ovat oh­jan­neet har­joi­tuk­sia myös ka­ra­te- ja ta­ek­won­do-opet­ta­jat.

Vuon­na 2013 ero­sim­me mie­he­ni kans­sa. Ty­tär oli sil­loin 13-vuo­ti­as ja jäi asu­maan kans­sa­ni.

Mi­nul­la ei ole kah­ta sa­man­lais­ta viik­koa. Vii­kos­sa saa­tan hie­roa kuu­si tun­tia ja ve­tää 12 tun­tia ai­ki­doa. Tu­lot vaih­te­le­vat. Elo­kuus­sa ei käy lap­si­ryh­miä ol­len­kaan. Sil­loin ra­haa tu­lee tosi vä­hän, ja pys­tyn hä­din tus­kin mak­sa­maan vuok­ran, ve­den ja säh­kön. On­nek­si on te­ra­pi­a­töi­tä, joil­la pys­tyy klaa­raa­maan oman elä­män.

Il­ma­pii­ri on ki­ris­ty­nyt

Vii­me vuon­na Ka­ta­lo­ni­an it­se­näis­ty­mis­pyr­ki­myk­set nä­kyi­vät myös Cal­des de Mont­buis­sa.

Olen pu­heis­sa­ni neut­raa­li, ja olen kiel­tä­nyt op­pi­lai­ta­kin pu­hu­mas­ta po­li­tiik­kaa sa­lil­la, kos­ka sii­tä ei seu­raa mi­tään muu­ta kuin sa­na­hark­kaa.

Il­ma­pii­ri on hy­vin ki­reä. Yk­si Mad­ri­dis­ta ko­toi­sin ole­va hyvä op­pi­las ja ys­tä­vä asuu ja on töis­sä tääl­lä. Tree­ni­ka­ve­rit ovat ru­ven­neet nok­ki­maan hän­tä. Min­kä hän sil­le mah­taa, jos hän on ko­toi­sin siel­tä?

Ka­ta­lo­ni­a­lai­sil­la on niin pal­jon vi­haa ja kau­naa Es­pan­jaa koh­taan. It­se­näis­ty­mis­ta­voi­te ei siir­ry tääl­lä taka-alal­le, vaan hau­tuu kuin hyvä mu­hen­nos.

En mie­ti elä­köi­ty­mis­tä

En vaih­da iki­nä kan­sa­lai­suut­ta­ni. Luen joka aa­mu Suo­men uu­ti­set ja käyn ää­nes­tä­mäs­sä Suo­men kon­su­laa­tis­sa Bar­ce­lo­nas­sa.

En osaa sa­noa, pa­laan­ko Suo­meen. Ty­tär muut­ti vii­me syk­sy­nä Suo­meen, kun hän aloit­ti Tu­run yli­o­pis­tos­sa es­pan­ja­lai­sen fi­lo­lo­gi­an opin­not.

Ty­tär ei ol­lut kos­kaan lu­ke­nut suo­mea mis­sään. Olen lu­ke­nut hä­nel­le Aku Ank­ko­ja, sa­tu­ja ja näyt­tä­nyt muu­mi­vi­de­oi­ta sekä pu­hu­nut koko ajan suo­mea. Hän on käy­nyt lu­ki­on Ka­ta­lo­ni­as­sa. Kaik­ki ope­tus, joka ei ole kie­le­no­pe­tus­ta, on ka­ta­laa­nik­si. Hän sai sti­pen­din ja oli­si pääs­syt yli­o­pis­toon tääl­lä­kin. En ky­see­na­lais­ta­nut hä­nen va­lin­taan­sa läh­teä Suo­meen.

Asun vuok­ral­la kou­lu­ni sa­lin ylä­puo­lel­la. Ha­lu­an aa­mul­la ai­kaa. Luen uu­ti­set ja syön hy­vän aa­mu­pa­lan. Vir­ta li­sään­tyy il­taa koh­den.

Tree­naan niin kau­an kuin ja­lat toi­mi­vat. Vie­lä ei vä­sy­tä. Eläk­keel­le jää­mis­tä en ole eh­ti­nyt miet­tiä. Oman sa­lin jät­tä­mi­nen tun­tui­si tosi ras­kaal­ta. Hoi­dan ja teen tääl­lä kai­ken. En­kä ole vie­lä miet­ti­nyt, kuka ai­ki­do-op­pi­lais­ta­ni jat­kai­si työ­tä­ni tääl­lä.

Kol­me x mot­to

1. Seu­raa sy­dä­me­si ään­tä. Tämä het­ki on koh­ta men­nyt, ei­kä pa­laa kos­kaan.

2. Eteen­päin, sa­noi mum­mo um­pi­han­ges­sa. On elet­tä­vä elä­män­sä vas­toin­käy­mis­tä huo­li­mat­ta.

3. Kaik­ki on vä­li­ai­kais­ta. Mi­kään ole ikuis­ta: ei ke­hom­me, omai­suu­tem­me tai edes per­he.