Raa­hau­dut­ko kat­so­maan van­haa äi­ti­ä­si, vaik­ka et mil­lään eh­ti­si tai edes sil­lä het­kel­lä ha­lu­ai­si? Me­net­kö vii­mei­sil­lä voi­mil­la­si jump­paan? Mie­tit­kö, oli­ko lou­nas eet­ti­ses­ti val­mis­tet­tu ja ter­veel­li­nen?

”Poh­dim­me koko ajan, teem­me­kö oi­kein vai vää­rin. Nyky-yh­teis­kun­nas­sa on erit­täin vai­kea ol­la hyvä ih­mi­nen. Voim­me tun­tea syyl­li­syyt­tä mil­tei mis­tä ta­han­sa”, sa­noo psy­ko­te­ra­peut­ti ja so­si­aa­lip­sy­ko­lo­gi Kat­rii­na Jär­vi­nen.

Jär­vi­sen mu­kaan suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa oi­kein te­ke­mi­sen ar­vo on hy­vin ko­ros­tu­nut: joil­le­kin koko elä­mä on jat­ku­vaa oi­keu­den­käyn­tiä.

”Ha­lu­am­me usein tie­tää, kuka oli oi­ke­as­sa ja ovat­ko asi­at tot­ta. Jois­sa­kin muis­sa kult­tuu­reis­sa, esi­mer­kik­si Rans­kas­sa, hyvä kes­kus­te­lu on ar­vo si­nän­sä, ei­kä ole olen­nais­ta, kuka oli­kaan oi­ke­as­sa.”

Yh­te­nä esi­merk­ki­nä to­tuu­den et­si­mi­ses­tä ovat kir­jal­li­suu­den ym­pä­ril­lä käy­dyt kes­kus­te­lut.

”Ha­lu­am­me vim­ma­tus­ti sel­vit­tää, mikä osa ro­maa­nis­ta on tot­ta ja mikä kek­sit­tyä. Mik­sei rii­tä, et­tä ta­ri­na on hyvä?”

Kult­tuu­rin li­säk­si jot­kut saa­vat syyl­li­syy­den har­teil­leen jo äi­din­mai­dos­ta.

”Jos esi­mer­kik­si per­heen äi­ti on uu­pu­nut ja syyt­tää täs­tä lap­si­aan, lap­si ko­kee ole­van­sa taak­ka, vaik­ka ei syn­ty­mäl­leen mi­tään mah­da­kaan.”

Myös an­ka­ra ja au­to­ri­tää­ri­nen kas­va­tus voi li­sä­tä läpi elä­män pii­naa­vaa syyl­li­syy­den ko­ke­mus­ta. Syyl­li­syyt­tä ko­ke­va ih­mi­nen mak­saa vel­kaa, joka ei vä­he­ne kos­kaan. Tun­tees­ta voi ol­la vai­kea täy­sin va­pau­tua, mut­ta asi­an älyl­li­nen poh­dis­ke­lu saat­taa aut­taa.

”Jos jää re­a­goi­maan pel­käs­tään tun­teel­la, saat­taa per­heen­jä­sen­ten vä­lil­le syn­tyä pa­to­lo­gi­sia suh­tei­ta, jot­ka jat­ku­vat läpi elä­män. Jos vaik­ka ko­kee ole­van­sa vel­je­ään lah­jak­kaam­pi, saat­taa ryh­tyä pie­nen­tä­mään it­se­ään ali­suo­riu­tu­mal­la kou­lus­sa. Lo­pul­ta syyl­li­syy­des­tä al­ka­nut it­sen­sä kiel­tä­mi­nen kat­ke­roit­taa mie­len.”

SYYL­LI­SYYS ON MYÖS HY­VÄS­TÄ

Ih­mi­nen on lau­ma­e­läin. Lau­mas­sa elä­mi­nen ei on­nis­tu, jos em­me ym­mär­rä, et­tä te­oil­lam­me on mer­ki­tys­tä toi­sil­le.

”Ih­mi­sel­lä on bi­o­lo­gi­ses­ti kyky em­pa­ti­aan, mut­ta sitä täy­tyy ope­tel­la tois­ten avul­la. Van­hem­pien teh­tä­vä on kas­vat­taa pien­tä las­ta ym­mär­tä­mään, et­tä jos hän lyö tois­ta la­pi­ol­la, se sat­tuu ei­kä ole oi­kein.”

On oi­kein tun­tea syyl­li­syyt­tä, jos tie­tää toi­mi­neen­sa vää­rin tois­ta tai it­seä koh­taan.

”Jos var­hais­kas­va­tuk­ses­sa on pa­ho­ja lai­min­lyön­te­jä, myö­tä elä­mi­sen, syyl­li­syy­den tun­te­mi­sen ja an­teek­si an­ta­mi­sen kyky ei ke­hi­ty.”

Syyl­li­syy­des­tä ei pi­dä­kään yrit­tää täy­sin va­pau­tua. Ter­ve syyl­li­syys on merk­ki ih­mi­syy­des­tä.

”Et­sim­me usein va­pau­tus­ta syyl­li­syy­des­tä, elo­ku­vien hap­py en­diä, lo­pul­lis­ta sees­ty­mis­tä. Mut­ta ei­kö oli­si vä­hem­män uu­vut­ta­vaa ope­tel­la elä­mään ris­ti­rii­to­jen kans­sa ja hy­väk­syä omat tun­teen­sa; ne tu­le­vat ja me­ne­vät. Ei ku­kaan toi­mi ai­na oi­kein”, sa­noo Kat­rii­na Jär­vi­nen.

Syyl­li­syy­den tun­teen tur­rut­ta­mi­ses­ta saat­taa seu­ra­ta kyy­nis­ty­mis­tä ja ad­dik­toi­tu­mis­ta vaik­ka­pa al­ko­ho­liin. Ih­mi­nen voi myös yrit­tää va­pau­tua syyl­li­syy­des­tä siir­tä­mäl­lä sen lä­hei­siin­sä. Hän ei ota vas­tuu­ta te­ke­mis­tään, vaan et­sii syi­tä muis­ta ih­mi­sis­tä.

”Joka ta­pauk­ses­sa tor­jut­tu syyl­li­syys vie pal­jon voi­mia. Syyl­li­syy­den tie­dos­ta­mi­nen taas pa­ran­taa elä­män laa­tua ja hal­lin­taa.”

VA­PAU­DU TUR­HAS­TA TAA­KAS­TA

Jos­kus syyl­li­syy­den tun­ne on yli­ko­ros­tu­nut ja saat­taa joh­taa mart­tyy­riu­teen.

”Se on ih­mi­sel­le hy­vin ras­kas­ta, ja sen mu­ka­na hä­vi­ä­vät elä­mä­ni­lo ja spon­taa­nius. Voi­ma­va­ro­ja ku­luu pal­jon. Mart­tyy­rius myr­kyt­tää il­ma­pii­riä ja on ai­na hä­ly­tys­merk­ki”, sa­noo Jär­vi­nen.

Suh­teel­li­suu­den­ta­ju elä­män ko­ko­nai­suu­des­ta ka­to­aa. Asi­at me­ne­vät pie­leen, vaik­ka mart­tyy­ri pyr­kii toi­mi­maan oi­kein ja yrit­tää kuun­nel­la omaa­tun­to­aan.

”Oma­tun­to voi an­taa vää­riä vies­te­jä. Voi ol­la, et­tä se on lap­suu­den ko­ke­mus­ten myö­tä ikään kuin tu­hot­tu ja täy­tyy tie­toi­ses­ti ope­tel­la ole­maan sen kans­sa eri miel­tä.”

Jär­vi­sen mu­kaan syyl­li­syy­des­tä kär­si­vien kan­nat­taa al­kaa har­ras­taa it­se­tut­kis­ke­lua ja poh­tia, mik­si he käyt­täy­ty­vät niin kuin käyt­täy­ty­vät. Voi poh­tia, saa­ko syyl­li­syys re­a­goi­maan tyh­mäl­lä ta­val­la. En­tä kuin­ka elä­mään voi­si li­sä­tä ilon ja va­pau­den ko­ke­muk­sia?

”It­sel­lään voi al­kaa teh­dä ih­mis­ko­kei­ta ja ko­keil­la, mil­tä tun­tuu sa­noa, ’ei, mi­nul­le ei nyt sovi’, vaik­ka se oli­si­kin vai­ke­aa”.

Par­haim­mil­laan voi sa­noa ”ei” tun­te­mat­ta syyl­li­syyt­tä. Myös mui­den on help­po ol­la sel­lai­sen ih­mi­sen lä­hel­lä, jota ei voi syyl­lis­tää ja ma­ni­pu­loi­da. Ih­mi­nen kan­taa it­se vas­tuun omis­ta rat­kai­suis­taan.

Kun oma käy­tös muut­tuu, lä­hi­pii­ri re­a­goi sii­hen, ei­kä vält­tä­mät­tä myön­tei­sel­lä ta­val­la.

”En­nen kun al­kaa muut­taa omaa käy­tös­tään, voi teh­dä ris­ki­a­na­lyy­sin. Kes­tän­kö lä­heis­te­ni suut­tu­muk­sen ja jopa vä­lien kat­ke­a­mi­sen? Toi­saal­ta, se voi ol­la myös uu­den, hy­vän al­ku ih­mis­suh­teis­sa. Ja sil­loin ih­mi­ses­tä tu­lee oman elä­män­sä täy­si­val­tai­nen sub­jek­ti.”

MIE­HET VAA­LI­VAT PE­RI­AAT­TEI­TAAN

Syyl­li­syys ja syyl­lis­ty­mi­nen miel­le­tään usein nais­ten on­gel­mak­si. Nais­ten ko­ke­ma syyl­li­syys kum­pu­aa kas­va­tuk­ses­ta ja pe­rin­tei­sis­ta su­ku­puo­li­roo­leis­ta. Ty­töis­tä kas­va­te­taan usein edel­leen kilt­te­jä huo­len­pi­tä­jiä.

”Se on ste­re­o­ty­pia, mut­ta tun­tuu ole­van tot­ta­kin. Mie­het ei­vät niin­kään koe syyl­li­syyt­tä tun­ne­a­si­ois­sa, mut­ta kyl­lä­kin sil­loin, jos ovat rik­ko­neet pe­ri­aat­tei­taan.”

Jär­vi­sen mu­kaan mies­ten voi ol­la vai­kea tun­nis­taa syyl­li­syy­den tun­tei­taan. Te­ra­pi­as­sa lä­hes jo­kai­sen kans­sa kä­si­tel­lään syyl­li­syyt­tä, mut­ta mie­hil­lä tun­ne pi­tää kai­vaa esiin.

”Mie­het tun­te­vat nai­sia enem­män vi­haa. Nai­sil­le­kin se voi­si ak­tii­vi­se­na tun­tee­na ol­la syyl­li­syyt­tä pa­rem­pi.”

US­KAL­LA OL­LA ERI MIEL­TÄ

Ko­em­me usein tois­ten sa­no­mi­set syyl­lis­tä­vi­nä. Jos­kus ne on sel­lai­sik­si tar­koi­tet­tu­kin, jos­kus taas ei.

”Voi ol­la, et­tä syyl­lis­tä­vä ih­mi­nen ul­kois­taa oman syyl­li­syy­ten­sä syyl­lis­tä­mäl­lä tois­ta ih­mis­tä.”

Jär­vi­sen mu­kaan on hyö­dyl­lis­tä poh­tia, kuin­ka tä­hän re­a­goi. Oleel­lis­ta ei ai­na ole se, mitä toi­nen sa­noo, vaan se kuin­ka sii­hen re­a­goim­me.

”Ei pidä syyl­lis­tyä, vaan pe­rus­tel­la oma nä­ke­myk­se­nä ja toi­min­tan­sa. Jos­kus voi vain to­de­ta, et­tä olem­me täs­tä asi­as­ta eri miel­tä. Ei se ole vaa­ral­lis­ta.”

Tär­kein­tä on, et­tä it­se tie­dos­taa ja pe­rus­te­lee rat­kai­sun­sa. Ei ole vää­rin teh­dä toi­sil­le pal­ve­luk­sia ja hy­viä asi­oi­ta, jos it­se niin tah­too.

Jär­vi­nen toi­voo­kin kes­kus­te­lu­kult­tuu­rin muu­tos­ta koko yh­teis­kun­nas­sa.

”Jo päi­vä­ko­deis­sa ja kou­luis­sa voi­si ope­tel­la neu­vot­te­lua ja kes­kus­te­lua, ei­kä ve­do­ta vain sään­töi­hin. Op­pi­sim­me pa­rem­min pe­rus­te­le­maan ja puo­lus­ta­maan omia rat­kai­su­jam­me. Tämä aut­tai­si myös tur­has­ta syyl­lis­ty­mi­ses­tä va­pau­tu­mi­seen”, us­koo Jär­vi­nen.