Isän ja tyt­tä­ren hi­ou­tu­mi­nen työ­ka­ve­reik­si on su­ju­nut hy­vin.

– Työ­yh­tei­sös­sä meil­lä on kui­ten­kin eri roo­lit, me olem­me kol­le­go­ja, Saa­ra Roto ker­too.

Mut­ta ha­lu­si­pa tai ei, lä­hei­nen suh­de on läs­nä. Van­hem­pi on ai­na van­hem­pi ja lap­si on lap­si.

– Luu­len, et­tä vaik­ka oli­sin kuin­ka ta­han­sa it­se­näi­nen vii­si­kymp­pi­nen, niin kyl­lä minä isän sil­mis­sä olen ai­na lap­si. Jos­kus sen myös huo­maa, hän nau­rah­taa.

Ma­ti­as Roto ker­too it­se­kin miet­ti­neen­sä ti­lan­net­ta, kun ty­tär tuli sa­mal­le työ­pai­kal­le.

– Tär­keä asia oli oi­val­taa, et­tä minä en ole hä­nen esi­mie­hen­sä. Se ei ole mi­nun teh­tä­vä­ni. Meil­lä on ihan oma esi­mies tääl­lä seu­ra­kun­nas­sa. Me olem­me Saa­ran kans­sa kol­le­go­ja, seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jöi­tä omil­la sek­to­reil­lam­me.

Opet­ta­jat Mar­jain­ke­ri Wa­ger-Nur­mi­nen ja hä­nen tyt­tä­ren­sä Lau­ra Nur­mi­nen ovat su­vus­ta, jos­sa opet­ta­jia on ol­lut vii­des­sä su­ku­pol­ves­sa ai­na 1800-lu­vun lo­pul­ta al­ka­en.

– Ta­val­laan syn­nyin opet­ta­jak­si. Pi­din ai­na lei­keis­sä muil­le ky­län lap­sil­le kou­lua. En edes har­kin­nut mui­ta am­mat­te­ja. Ha­lu­sin luo­ka­no­pet­ta­jak­si, ker­too Mar­jain­ke­ri Wa­ger-Nur­mi­nen.

Ty­tär Lau­ra Nur­mi­nen teki pi­dem­män mat­kan en­nen kuin hä­nes­tä tuli opet­ta­ja.