An­na-Lee­na Här­kö­sen, 52, pu­he­lin soi kes­ken haas­tat­te­lun.

– Ei voi ol­la tot­ta. Us­ko­ma­ton­ta, hän kuu­luu tois­te­le­van.

Koh­ta kir­jai­li­ja is­tuu alas keit­ti­ön­pöy­dän ää­reen, ke­rää it­sen­sä pie­nel­le myk­ky­räl­le ja vä­läyt­tää hy­myn. Hä­nel­le on pää­tet­ty myön­tää Kult­tuu­ri­gaa­lan Suo­mi-pal­kin­to.

– Tä­män päi­vän eri­koi­sim­man ju­tun piti ol­la se, et­tä käyn pit­käs­tä ai­kaa Ha­ka­nie­mes­sä. Oi­kein mie­tin, et­tä sii­tä tu­lee seik­kai­lu, hän hy­mäh­tää.

"Kir­jai­li­jan am­mat­ti ei oi­kein sovi luon­teel­le­ni. Olen lii­an le­vo­ton ja kär­si­mä­tön."

Lii­an le­vo­ton kir­jai­li­jak­si

Sel­lais­ta An­na-Lee­nan elä­män ta­val­li­sem­min on. Aa­mu­päi­vät hän te­kee töi­tä ko­to­na, mut­ta il­ta­päi­väl­lä on pääs­tä­vä pois. Tut­tuun lä­hi­kah­vi­laan tai jän­nit­tä­vim­mil­lään ys­tä­vän kyy­dis­sä Ci­ty­mar­ke­tiin. Mu­ka­na kul­kee kä­si­kir­joi­tus­lius­ko­ja, joi­ta hän kor­jai­lee toi­si­naan jopa ra­tik­ka­py­sä­keil­lä.

Kir­joit­ta­es­saan An­na-Lee­na lah­joo ja pal­kit­see it­se­ään kuin koi­raa: vie­lä puo­li tun­tia, niin saan suk­laa­ta.

– Tämä am­mat­ti ei oi­kein sovi luon­teel­le­ni. Olen lii­an kär­si­mä­tön.

Sil­ti An­na-Lee­na on ai­na ha­lun­nut kir­joit­taa. Kuu­den­tois­ta van­ha­na hän viet­ti lo­mi­aan maal­la su­ku­lai­sis­sa ja al­koi tal­ti­oi­da pel­lon­pie­les­sä kuu­le­mi­aan pu­hei­ta pa­pe­ril­le. Nii­den ym­pä­ril­le syn­tyi Hä­rän­tap­po­a­se (1984), jota lu­e­taan edel­leen laa­jal­ti.

Kak­si­kym­men­tä kir­jaa sekä muu­ta­maa näy­tel­mää ja tv- ja elo­ku­va­kä­si­kir­joi­tus­ta myö­hem­min An­na-Lee­na sa­noo, et­tei hä­nel­lä ol­lut nuo­re­na aa­vis­tus­ta­kaan, mi­hin ryh­tyi.

– En iki­nä aja­tel­lut, et­tä mi­nus­ta tu­li­si ko­ko­päi­vä­toi­mi­nen kir­jai­li­ja. Suu­rin haa­vee­ni oli oma kak­sio Ou­lus­sa ja näyt­te­li­jän­pes­ti kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa.

Lue myös: Anu Si­ni­sa­lo: ”Unel­ma­ni ovat to­teu­tu­neet eri lail­la kuin ajat­te­lin”

Sir­kus ni­mel­tä jul­ki­suus

An­na-Lee­na on saa­nut kat­sel­la kas­vo­jaan leh­dis­sä koko ai­kui­si­kän­sä. Hä­rän­tap­po­a­seen me­nes­tys imai­si mu­kaan­sa sir­kuk­seen ni­mel­tä jul­ki­suus.

– Jos joku ryös­tää mur­ro­si­käi­se­nä ki­os­kin, se unoh­de­taan. Jos joku kir­joit­taa sa­man ikäi­se­nä kir­jan, sitä ei unoh­de­ta, An­na-Lee­na ku­vai­lee Näin kir­ja­ni ovat syn­ty­neet -te­ok­ses­sa.

Vuo­si­kym­me­niä kes­tä­nyt suo­sio pe­rus­tuu erään kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan mu­kaan en­nen kaik­kea sii­hen, mi­ten An­na-Lee­na muo­vaa ko­ke­muk­sis­taan uni­ver­saa­le­ja. Moni lu­ki­ja sa­mas­tuu ai­hei­siin, joi­hin kir­jai­li­ja pyö­rit­tää ai­nek­sia omas­ta elä­mäs­tään.

Vuo­des­ta 1984 al­ka­en An­na-Lee­nan kir­jo­ja on pai­net­tu yh­teen­sä hui­ke­at 772 000 kap­pa­let­ta. Ko­meis­ta lu­vuis­ta huo­li­mat­ta kir­jal­li­suus­pal­kin­to­ja ei ole An­na-Lee­nal­le var­si­nai­ses­ti sa­del­lut, J. H. Er­kon ja Vei­jo Me­ren pal­kin­to­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta. Juo­ni­ve­toi­sia ja help­po­lu­kui­sia ro­maa­ne­ja on eh­kä pi­det­ty pal­kin­to­raa­deis­sa lii­an viih­teel­li­si­nä.

– Huu­mo­ria ei tääl­lä hir­ve­äs­ti ar­vos­te­ta, An­na-Lee­na kuit­taa.

Lue myös: Kir­jai­li­ja Kirs­ti Man­ni­nen: ”Lu­ki­häi­riö ei hi­das­ta työn­te­ko­a­ni, päin­vas­toin”

On­nel­li­sin ke­sä­lo­mal­la

On lä­hes koo­mis­ta, mi­ten pal­jon An­na-Lee­na tun­tuu in­ho­a­van kir­joit­ta­mis­ta.

Pa­hin­ta on uu­den kir­jan aloit­ta­mi­nen. Edes­sä ole­va kol­men vuo­den pai­ni saa ai­kaan olon, joka hi­poo ma­sen­nus­ta. Sei­nät kaa­tu­vat pääl­le, ei­kä mis­sään tun­nu ole­van miel­tä. Ja mitä sit­ten, jos kir­ja val­mis­tuu­kin? Sen jäl­keen odot­taa vain uu­si sa­vot­ta.

An­na-Lee­na ker­too hu­vit­tu­nee­na, et­tä eräs kol­le­ga on kuu­lem­ma on­nel­li­sim­mil­laan sil­loin, kun kir­joit­taa.

– Olen kyl­lä on­nel­li­sin ke­sä­lo­mal­la.

Toi­saal­ta ei hän osaa ol­la kir­joit­ta­mat­ta­kaan. Pääs­sä ke­hit­tyy koko ajan jo­kin ta­ri­nan­pät­kä. Se on työn hie­noin ja nau­tin­nol­li­sin puo­li.

– Saan kan­taa mu­ka­na­ni ai­na tois­ta rin­nak­kais­maa­il­maa.

Lue myös: Ri­kos­kir­jai­li­ja Har­ri Ny­kä­nen ins­pi­roi­tuu to­sie­lä­mäs­tä: Ros­vot ja po­lii­sit soit­te­le­vat pe­rään

Läh­tö lä­hel­lä

Kir­joit­ta­mi­sen pak­ko pus­kee pin­taan eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun ta­pah­tuu jo­tain odot­ta­ma­ton­ta. Vii­me ke­sä­nä An­na-Lee­na osal­lis­tui kos­ken­las­ku­ret­kel­le, ja vene kaa­tui. Kun hän pai­nui pin­nan al­le, vesi näyt­ti voi­man­sa.

– Ajat­te­lin, et­tä mä hu­kun nyt. En pää­se enää ker­to­maan täs­tä ke­nel­le­kään.

Pit­kien mi­nuut­tien jäl­keen An­na-Lee­na kis­kot­tiin ve­des­tä. Sa­man tien is­ki­vät hä­peä ja no­lous: mi­ten ty­pe­räl­tä hän oli näyt­tä­nyt rä­pi­köi­des­sään ve­des­sä lii­an iso ky­pä­rä sil­mil­lään.

Vas­ta myö­hem­min hän ta­ju­si, et­tä oli­pa mu­ka­vaa sel­vi­tä hen­gis­sä.

Ho­tel­li­huo­nees­sa, tuk­ka vie­lä mär­kä­nä, An­na-Lee­na ot­ti ky­nän kä­teen­sä. Ta­pah­tu­nut siir­tyi lä­hes sel­lai­se­naan tuo­ree­seen Va­lo­merk­ki-ro­maa­niin.

"Ajat­te­lin, et­tä mä hu­kun nyt. En pää­se enää ker­to­maan täs­tä ke­nel­le­kään."

Va­ka­vaa, ke­vy­es­ti

Vii­ka­te­mies on pi­tä­nyt An­na-Lee­nal­le seu­raa vii­me vuo­si­na muu­toin­kin.

Tänä vuon­na il­mes­ty­nyt Va­lo­merk­ki ker­too ma­sen­tu­nees­ta kir­jai­li­jas­ta, joka poh­tii, aut­tai­si­ko joku hä­nen ys­tä­vis­tään hän­tä tap­pa­maan it­sen­sä. Här­kös­mäi­seen ta­paan kir­jas­sa ol­laan va­ka­van ää­rel­lä, mut­ta ta­ri­na kul­kee ke­pe­äs­ti. Vit­siä vään­ne­tään so­pi­vai­suu­den ra­joil­la.

”Sul­jen sil­mä­ni ja haa­vei­len eri­lai­sis­ta kuo­le­mis­ta. --- Kala-al­ler­gik­ko­na oli­si help­poa. Ei muu­ta kuin pis­te­lee pur­kil­li­sen ton­ni­ka­laa.”

Kir­jan il­mes­tyt­tyä pari toi­mit­ta­jaa in­nos­tui te­ke­mään pää­tel­män, et­tä An­na-Lee­na lie­nee it­se­kin it­se­tu­hoi­nen.

– Se oli tyr­mis­tyt­tä­vää. Kir­ja on fik­ti­o­ta.

Työ­nä Va­lo­merk­ki oli yk­si vai­keim­mis­ta. Kir­joit­ta­mi­nen ete­ni tah­me­as­ti, sil­lä kun urak­ka oli al­ku­met­reil­lä, An­na-Lee­nan isä kuo­li. Läh­töä hän oli teh­nyt pit­kään. Vii­mei­si­nä vuo­si­na Par­kin­so­nin tau­ti ete­ni niin pit­käl­le, et­tei isä enää tun­nis­ta­nut lap­si­aan.

– Ta­val­laan hän kuo­li jo pal­jon ai­kai­sem­min.

Lue koko jut­tu Oma Ai­ka 14/2017-leh­des­tä.

Lue myös:

Näin so­ma­li­a­lai­ses­ta pa­ko­lai­ses­ta tuli suo­ma­lai­nen kir­jai­li­ja

Kir­jai­li­ja Lau­ra Ruo­ho­nen: Kont­taa­mi­nen lat­ti­al­la te­kee hy­vää pro­fes­so­reil­le

Lee­na Leh­to­lai­nen: ”Dek­ka­rit ovat pi­me­än puo­lem­me pei­li”