En­sim­mäi­nen ky­sy­mys. Kuin­ka van­ha olet? Piir­rän ruk­sin koh­taan ”al­le 47-vuo­ti­as”.

Is­tun ko­to­na tie­to­ko­neen ää­res­sä ja teen Muis­ti­lii­ton muis­ti­sai­rau­den ris­ki­tes­tiä. Alz­hei­me­rin tau­tia sai­ras­ta­neen isä­ni kuo­le­mas­ta on run­sas vuo­si.

Vas­ta nyt mi­nul­la on ai­kaa ja voi­mia miet­tiä, mitä ta­pah­tui­si, jos sai­raus osui­si omal­le koh­dal­le­ni.

Tie­dän jo, et­tä Alz­hei­me­rin tau­ti ei ole niin pe­riy­ty­vä kuin ylei­ses­ti luul­laan. Pe­riy­ty­vää Alz­hei­me­rin tau­tia on vain yh­del­lä pro­sen­til­la sai­ras­tu­neis­ta. Mut­ta kol­man­nek­sel­la Alz­hei­me­rin tau­tia sai­ras­ta­vis­ta on su­vus­sa mui­ta muis­ti­sai­rauk­sia.

Tes­tin te­ke­mi­seen ei kulu mon­ta mi­nuut­tia.

Nuo­rim­mat sai­ras­tu­jat ovat yleen­sä vii­si­kymp­pi­siä. Olen vie­lä nuo­ri, 42-vuo­ti­as, mut­ta toi­saal­ta tie­dän jo Alz­hei­me­rin tau­dis­ta ja muis­ti­sai­rauk­sis­ta pal­jon. Hoi­din­han isää­ni 940 päi­vää, di­ag­noo­sis­ta hä­nen kuo­le­maan­sa saak­ka.

Kuu­lum­me vel­je­ni kans­sa sii­hen ikä­pol­veen, jon­ka van­hem­mat ei­vät enää vält­tä­mät­tä ole yh­des­sä. Äi­ti­ni ja isä­ni eros­ta on yli 20 vuot­ta, ei­kä isän hoi­to tie­ten­kään enää kuu­lu­nut äi­dil­le.

Niin­pä mi­nus­ta ja Alz­hei­me­rin tau­dis­ta tuli tu­tut. Tie­dän nyt, mi­ten it­se ha­lu­ai­sin tul­la hoi­de­tuk­si. Ja mi­ten en ha­lu­ai­si tul­la hoi­de­tuk­si.

Mut­ta sitä en vie­lä tie­dä, kuu­lun­ko ris­ki­ryh­mään.

HA­LU­AI­SIN LIIK­KUA PAL­JON

Isä­ni di­ag­noo­si tuli meil­le lap­sil­le yl­lä­tyk­se­nä. Ke­säl­lä 2009 hän me­net­ti voi­man­sa kes­ken ruo­an­lai­ton, tuu­per­tui lat­ti­al­le ja jou­tui am­bu­lans­si­kyy­dil­lä sai­raa­laan. Siel­tä hä­net siir­ret­tiin ter­veys­kes­kuk­sen vuo­de­o­sas­tol­le. Hän käyt­täy­tyi se­ka­vas­ti. Kävi il­mi, et­tä isäl­lä oli on­gel­mia muis­tin kans­sa. Ai­vo­ku­vat pal­jas­ti­vat, et­tä ai­vot oli­vat al­ka­neet sur­kas­tua. Am­mat­ti­kie­lel­lä se kuu­lui näin: lik­vo­ri­ti­lois­sa väl­jyyt­tä, val­ke­as­sa ai­nees­sa muu­tok­sia.

Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na isän muis­ti­sai­rau­des­ta oli ol­lut merk­ke­jä il­mas­sa, mut­ta vel­je­ni ja minä em­me vain ol­leet ym­mär­tä­neet pan­na nii­tä muis­ti­sai­rau­den piik­kiin. Em­me sii­nä vai­hees­sa tien­neet, et­tä muis­ti­sai­rauk­sis­sa on pal­jon mui­ta­kin oi­rei­ta kuin muis­tin heik­ke­ne­mi­nen. Usein on jopa enem­män mui­ta oi­rei­ta.

Isän ruo­ka­ha­lu oli hei­ken­ty­nyt ja ta­sa­pai­no­ais­ti huo­non­tu­nut. Hän oli al­ka­nut era­koi­tua, ker­toa huo­no­ja sa­na­leik­ke­jä ja ju­tel­la omi­tui­sia. Hän ei ol­lut enää kiin­nos­tu­nut mis­tään. Me luu­lim­me, et­tä sel­lai­nen kuu­lui van­he­ne­mi­seen.

Kun vein isän sai­raa­las­ta ter­veys­kes­kuk­sen vuo­de­o­sas­tol­le, hä­nen piti pu­keu­tua py­ja­maan – ai­van ku­ten kaik­kien mui­den­kin. Vaat­tei­den me­net­tä­mi­nen oli hä­nel­le vai­kea het­ki.

Niin oli­si mi­nul­le­kin. Sil­lä ei­hän muis­ti­sai­raus vaa­di py­ja­mas­sa kul­ke­mis­ta. Isä ei ko­ke­nut ole­van­sa sai­ras, mikä on yleis­tä muis­ti­sai­rail­le.

Ruo­ka tuo­tiin isäl­le sän­kyyn ai­van kuin leik­kaus­po­ti­lail­le. Jos sai­ras­tui­sin muis­ti­sai­rau­teen, ha­lu­ai­sin syö­dä ruo­ka­ni it­se pöy­dän ää­res­sä.

Isäl­le teh­tyä, hen­ki­lö­koh­tais­ta kun­tou­tus­kar­toi­tus­ta en näh­nyt. Eh­kä sel­lai­nen teh­tiin. Ryh­mä­jum­pat ei­vät isää kiin­nos­ta­neet, sil­lä hän pel­kä­si jou­tu­van­sa etu­ri­viin. Hän ei us­ko­nut ole­van­sa hyvä esi­merk­ki muil­le.

Jos it­se sai­ras­tui­sin, ha­lu­ai­sin liik­kua mah­dol­li­sim­man pal­jon. Olen­han liik­ku­nut koko ikä­ni, niin kuin isä­kin oli. Toi­von, et­tä mi­nua al­ku­vai­hees­sa jopa pai­nos­tet­tai­siin liik­ku­maan, jos vä­sy­myk­se­ni tai mu­ka­vuu­den­ha­lu­ni sai­si­vat mi­nut vas­tus­te­le­maan sitä. Jo vii­kon sän­gys­sä ma­kaa­mi­nen sur­kas­tut­taa li­hak­sia 25 pro­sen­til­la.

Aluk­si isä­kin ha­lu­si liik­kua. Hän va­lit­ti hen­ki­lö­kun­nal­le sii­tä, et­tei hän saa­nut pois­tua sai­raa­las­ta to­ri­kah­veil­le, ja sii­tä, et­tei va­el­ta­mi­nen yh­des­sä, pit­käs­sä käy­tä­väs­sä tuo­nut hä­nel­le lii­kun­nan iloa. Hän an­toi hen­ki­lö­kun­nal­le ”va­ka­van va­roi­tuk­sen lii­kun­nan puut­teel­li­ses­ta tar­jon­nas­ta”.

Vaik­ka hän ei sitä ta­jun­nut, vies­ti oli vah­vas­ti yh­teis­kun­nal­li­nen.

HA­LU­AI­SIN ASUA KO­TO­NA

Jos sai­ras­tui­sin, ha­lu­ai­sin ol­la ruot­sa­lai­nen.

Ruot­sis­sa van­hus­ten ma­kuut­ta­mi­nen ter­veys­kes­kuk­sis­sa on lo­pe­tet­tu jo 1990-lu­vul­la. Suo­mi on­kin Eu­roo­pan ta­ka­pa­ju­la: Meil­lä muis­ti­sai­rai­ta hoi­de­taan sän­ky­po­ti­lai­na sii­nä mis­sä muut Eu­roo­pan maat kun­tout­ta­vat muis­ti­sai­rai­ta heti näi­den sai­raa­laan tu­los­ta läh­tien. Ruot­sis­sa ma­kuut­ta­mi­ses­sa on jopa ylä­ra­ja. Kuu­kaut­ta enem­pää ei akuut­ti­sai­raan­hoi­dos­sa maa­ta.

Kun muis­ti­sai­ras ih­mi­nen jou­tuu Ruot­sis­sa akuut­ti­sai­raan­hoi­toon, hä­nen kun­to­aan ale­taan kar­toit­taa heti.

Näin Ruot­sis­sa työs­ken­te­le­vä suo­ma­lai­nen fy­si­o­te­ra­peut­ti Tii­na Ny­bac­ka mi­nul­le ker­too:

”Työs­ken­te­len tii­mis­sä sai­raan­hoi­ta­jien, toi­min­ta­te­ra­peut­tien ja lä­hi­hoi­ta­jien kans­sa. Seu­raam­me tar­kas­ti, et­tei­vät asi­ak­kaat syö lii­kaa rau­hoit­ta­via tai ki­pua lie­vit­tä­viä lääk­kei­tä ei­vät­kä mui­ta lääk­kei­tä, jot­ka vai­kut­ta­vat lii­kun­ta­ky­kyyn. Ku­kaan, jon­ka vain on mah­dol­lis­ta käyt­tää voi­ma­va­ro­jaan, ei jää sän­gyn poh­jal­le ma­kaa­maan.”

Naa­pu­ri­maas­sa ko­tiin pa­luu­ta suo­si­taan. Sai­raa­la­hoi­don ai­ka­na kun­tou­tus­tii­mi te­kee ko­to­na tar­vit­ta­vat muu­tok­set, jot­ta ko­tiu­tu­ja pär­jäi­si.

Luu­len, et­tä ha­lu­ai­sin asua muis­ti­sai­raa­na­kin ko­to­na, tai ai­na­kin ko­di­no­mai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä. Sai­raa­la­hen­ki­seen lai­tok­seen en ha­lu­ai­si. To­sin luu­len, et­tä tu­le­vai­suu­des­sa ei enää edes pu­hu­ta ih­mis­ten hoi­ta­mi­sen ja asu­mi­sen yh­tey­des­sä lai­tok­sis­ta, vaan tym­peä sana on jä­tet­ty tuo­tan­to­lai­tok­sil­le, voi­ma­lai­tok­sil­le ja lai­tos­ka­na­loil­le.

On ai­ka jat­kaa ris­ki­tes­tin te­ke­mis­tä. Kou­lu­tus? Ruk­saan: vä­hin­tään kym­me­nen vuot­ta.

On­ko van­hem­mil­la tai si­sa­ruk­sil­la muis­ti­sai­raus?

Kyl­lä.

Isä­ni ei kos­kaan pääs­syt muut­ta­maan ta­kai­sin ko­tiin. Hän ma­ka­si vuo­de­o­sas­ton sän­gys­sä 41 päi­vää. Fyy­sis­tä syy­tä ma­kuut­ta­mi­seen ei ol­lut. Isäl­le mää­rät­tiin psy­koo­si­lää­ke Se­ro­qu­e­lia, jol­la hä­net saa­tiin rau­hoi­tet­tua sän­kyyn.

EN HA­LU­AI­SI OL­LA IKÄ­RA­SIS­TI

Isäl­lä­ni oli hyvä elä­ke. Sen tur­vin saa­toim­me muut­taa hä­net vuo­de­o­sas­tol­ta ma­kaa­mas­ta yk­si­tyi­seen se­ni­o­ri­ta­loon Hel­sin­kiin. Muu­tim­me hä­net lä­hel­le mei­tä lap­sia, jot­ta voi­sim­me hoi­taa hän­tä pa­rem­min. 42 ne­li­ön kak­si­oon oli mah­dol­lis­ta os­taa tar­vit­ta­es­sa ”ras­kaat pal­ve­lut”. Hoi­ta­ja kävi kat­so­mas­sa hän­tä aa­muin il­loin. Asun­non vuok­ra oli yli 900 eu­roa kuu­kau­des­sa ja pal­ve­lut pääl­le.

Mi­nul­la ei sel­lais­ta elä­ket­tä tu­le­vai­suu­des­sa ole. En siis to­den­nä­köi­ses­ti voi haa­veil­la yk­si­tyi­ses­tä asu­mi­ses­ta se­ni­o­ri­ta­los­sa. En toi­saal­ta myös­kään osaa aja­tel­la, et­tä tyt­tä­re­ni ot­tai­si­vat mi­nut luok­seen asu­maan, jos mie­he­ni ei voi­si hoi­taa mi­nua. Olen Poh­jois­mai­den kas­vat­ti. En edes it­se ole­ta, et­tä lap­set ja van­hem­mat asu­vat sa­man ka­ton al­la.

Jos sai­ras­tui­sin nuo­re­na en­kä voi­si asua ko­to­na, voi­sin vain toi­voa pää­se­vä­ni hoi­to­ko­tiin, joka on tar­koi­tet­tu al­le 65-vuo­ti­ail­le. Sel­lai­sia on Suo­mes­sa vain kym­men­kun­ta, ja paik­ko­ja on vain noin kol­mel­le­sa­dal­le.

To­sin en ha­lu­ai­si ol­la ikä­ra­sis­ti, ku­ten isä­ni oli. Hän va­lit­ti pit­kään, kuin­ka oli 74-vuo­ti­aa­na po­jank­lop­pi­na jou­tu­nut van­hus­ten se­kaan. It­se toi­von, et­tä en pi­täi­si ikää niin mer­kit­tä­vä­nä te­ki­jä­nä.

Vai viih­tyi­sin­kö sit­ten­kään, oi­ke­as­ti, 80-vuo­ti­ai­den kans­sa?

Kun isä muut­ti se­ni­o­ri­ta­loon, luu­lin, et­tä yh­tei­söl­li­nen asu­mi­nen hel­pot­tai­si hä­nen yk­si­näi­syyt­tään. Hän oli kär­si­nyt yk­si­näi­syy­des­tä vuo­sia.

Mut­ta ku­ten ge­ri­at­ri Har­riet Fin­ne-So­ve­ri on jul­ki­suu­des­sa huo­maut­ta­nut, pal­ve­lu­ta­lo­a­su­mi­nen ei au­to­maat­ti­ses­ti pois­ta yk­si­näi­syyt­tä. Isän­kin ta­los­sa ta­lon väki ko­koon­tui jut­te­le­maan kes­ke­nään en­nen lou­nas­ta, mut­ta il­tai­sin ei ol­lut paik­kaa men­nä lu­ke­maan tai kat­so­maan te­le­vi­si­o­ta yh­des­sä. Isä is­tui il­lat yk­sin te­le­vi­si­o­tuo­lis­saan. Tun­nis­ta toi­seen. Jos­kus hän nuk­kui­kin sii­nä.

Jat­kan ris­ki­tes­tiä. Seu­raa­va ky­sy­mys. Sys­to­li­nen ve­ren­pai­ne eli ylä­ve­ren­pai­ne? 140 mmHg tai al­le. Pai­noin­dek­si? 30 kg/m2 tai al­le.

EN HA­LU­AI­SI TUR­HIA LÄÄK­KEI­TÄ

Olen siis nyt ne­li­kymp­pi­nen. Iän kart­tu­es­sa olen al­ka­nut naut­tia yhä enem­män sii­tä, et­ten ole min­kään ai­neen vai­ku­tuk­sen alai­se­na, en al­ko­ho­lin en­kä lääk­kei­den.

Aja­tus sii­tä, et­tä mi­nut rau­hoi­tet­tai­siin Se­ro­qu­e­lin kal­tai­sil­la psy­koo­si­lääk­keil­lä, on vas­ten­mie­li­nen. Isän käyt­tä­mä Alz­hei­mer-lää­ke Exe­lon saat­toi hi­das­taa hä­nen kog­ni­tii­vis­ten tai­to­jen­sa ra­pis­tu­mis­ta – tai sit­ten ei. Klii­nis­tä näyt­töä muis­ti­sai­raus­lääk­kei­den toi­mi­vuu­des­ta ei kah­den vuo­den käy­tön jäl­keen juu­ri ole.

Kun vein isän en­sim­mäi­sel­le neu­ro­lo­gil­le, tämä to­te­si isän lää­ke­ar­se­naa­lin ole­van ”ta­va­no­mai­nen”. Do­se­tis­sa oli mie­li­a­la­lää­ke, Alz­hei­mer-lää­ke, lää­ke kä­sien tä­ri­nään ja jo­ka­päi­väi­nen kal­sium­tab­let­ti.

Isää lää­ke­mää­rä häi­rit­si. Hän ei voi­nut ym­mär­tää, mik­si hä­nen piti syö­dä niin pal­jon pil­le­rei­tä. Se­li­tin, et­tä niis­tä oli hyö­tyä.

Isä ha­lu­si vaih­taa neu­ro­lo­gia. Uu­si neu­ro­lo­gi luki isän lää­ke­lu­et­te­lon läpi. Hän sa­noi en­sim­mäi­sek­si:

”Se­ro­qu­e­liin tar­tu­taan en­sim­mäi­sek­si. Yh­tään tur­haa lää­ket­tä ei syö­dä.”

Jos sai­ras­tui­sin, ha­lu­ai­sin, et­tä mi­nul­le kä­vi­si sa­man­lai­nen on­nen­kan­ta­moi­nen. Ha­lu­ai­sin, et­tä mi­nul­la­kin oli­si oma­lää­kä­ri­nä am­mat­ti­lai­nen, joka suh­tau­tui­si lääk­kei­siin ter­veen va­rauk­sel­li­ses­ti ja joka ha­lu­ai­si yh­dis­tää lää­ke­hoi­don ja psy­ko­so­si­aa­li­sen hoi­don.

Jos sai­sin va­li­ta, ha­lu­ai­sin mu­kaan sa­man­lai­seen ko­kei­luun kuin Van­hus­työn kes­kus­lii­ton Mie­len Muu­tos. Sii­nä muis­ti­sai­rai­ta hoi­det­tiin ih­mis­kes­kei­ses­ti. Mie­len Muu­tok­ses­sa hoi­ta­jat ei­vät pi­tä­neet muis­ti­sai­rai­den sa­no­mi­sia ja te­ke­mi­siä han­ka­li­na käy­tö­soi­rei­na, jot­ka piti tu­kah­dut­taa lääk­keil­lä, vaan he miet­ti­vät, mik­si muis­ti­sai­raat re­a­goi­vat ku­ten re­a­goi­vat.

Oli­si mah­ta­vaa, jos mi­nua ei koh­del­tai­si pel­käs­tään muis­ti­sai­raa­na ei­kä mi­nua pum­pat­tai­si täy­teen lääk­kei­tä.

Ris­ki­tes­ti jat­kuu. Ko­ko­nais­ko­les­te­ro­li? 6,5 mmol/l tai al­le.Lii­kun­ta? Ak­tii­vi­nen.

HA­LU­AN TEH­DÄ HOI­TO­TAH­DON AJOIS­SA

En vie­lä­kään ole teh­nyt hoi­to­tah­toa. Jo­kai­sen ih­mi­sen pi­täi­si teh­dä sel­lai­nen sil­tä va­ral­ta, et­tei it­se jos­sain vai­hees­sa ky­ke­ne ker­to­maan hoi­ton­sa toi­vei­ta. Hoi­to­tah­toon voi kir­joit­taa mui­ta­kin kuin lääk­kei­siin tai hoi­toon liit­ty­viä toi­vei­ta.

Voi­sin esi­mer­kik­si kir­joit­taa, et­tä vaik­ka oli­sin muis­ti­sai­ras, oli­si sil­loin täl­löin mu­ka­va juo­da la­sil­li­nen samp­pan­jaa.

Isäl­le ei sai­ras­tu­mi­sen jäl­keen la­sil­li­nen riit­tä­nyt. En tien­nyt en­nen hä­nen sai­ras­tu­mis­taan, et­tä hän oli al­ko­ho­lin suur­ku­lut­ta­ja.

Se pal­jas­tui vas­ta, kun di­ag­noo­sin saa­mi­sen jäl­keen tyh­jen­sin hä­nen en­tis­tä ko­ti­aan. Pi­ha­ra­ken­nuk­ses­ta löy­tyi 22 muo­vi­kas­sil­lis­ta tyh­jiä pul­lo­ja. Kävi il­mi, et­tä isä tis­sut­te­li pu­na­vii­niä, kir­sik­ka­li­köö­riä ja vod­kal­la te­räs­tet­tyä yk­kö­so­lut­ta lä­hes joka päi­vä.

Mää­rä ei ole täy­sin epä­ta­val­li­nen: 25 pro­sen­til­la muis­ti­sai­rais­ta on al­ko­ho­lin kans­sa on­gel­mia.

Ras­kaan sar­jan al­ko­ho­lis­tit ovat asia erik­seen. Heil­le saat­taa ke­hit­tyä al­ko­ho­li­de­men­tia, mut­ta he voi­vat elää di­ag­noo­sin­sa saa­mi­sen jäl­keen vie­lä jopa 30 vuot­ta.

Isän al­ko­ho­lin­käyt­tö ai­heut­ti mi­nul­le ja vel­jel­le­ni on­gel­man, sil­lä em­me osan­neet päät­tää, oli­ko meil­lä oi­keus ol­la tuo­mat­ta hä­nel­le pu­na­vii­niä vai oli­ko se ai­noa ilo, joka hä­nel­lä elä­mäs­sä oli. Pää­tim­me tuo­da hä­nel­le laa­ti­kol­li­sen ha­na­vii­niä vii­kos­sa.

Jäl­ki­kä­teen psy­ki­at­ri to­te­si, et­tä isän al­ko­ho­lin­käyt­tö oli­si pys­tyt­ty kat­kai­se­maan val­vo­tus­ti. Mah­dol­li­sia vie­roi­tu­soi­rei­ta oli­si kes­tä­nyt pa­rin vii­kon ver­ran.

”Hä­nen kun­ton­sa oli­si voi­nut ko­hen­tua mer­kit­tä­väs­ti”, psy­ki­at­ri sa­noi.

Tie­to tuli lii­an myö­hään. Eh­kä­pä sik­si, et­tä muis­ti­sai­raan al­ko­ho­li­on­gel­mas­ta ja sen hoi­ta­mi­ses­ta oli kaik­kein vai­kein löy­tää tie­toa. Ikään kuin on­gel­maa ei Suo­mes­sa oli­si.

HA­LU­AI­SIN SUO­RAA PU­HET­TA

Opin isän hoi­ta­mi­ses­ta, et­tä muis­ti­sai­ras­ta ei pidä yrit­tää ve­tää mei­dän ter­vei­den maa­il­maan. He käyt­täy­ty­vät epä­loo­gi­ses­ti vain mei­dän nä­kö­kul­mas­tam­me, ei­vät omas­taan.

Kun hoi­din isää, olin eni­ten kiin­nos­tu­nut sii­tä, mi­ten muis­ti­sai­raan kans­sa kan­nat­ti ol­la, jot­ta hoi­det­ta­val­la ja hoi­ta­jal­la oli­si mah­dol­li­sim­man hyvä ar­ki.

Sik­si tie­dän nyt, mi­ten toi­voi­sin mi­nua koh­del­ta­van sa­man­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa.

Toi­voi­sin, et­tä mi­nua hoi­ta­vat muis­tai­si­vat, et­tei mi­nul­ta ole men­nyt jär­ki vaan muis­ti. Ha­lu­ai­sin, et­tä mi­nul­le pu­hut­tai­siin suo­raan, ei ohi. Toi­voi­sin et­tei mi­nua pa­ko­tet­tai­si koko ajan muis­ta­maan.

Toi­voi­sin, et­tei mi­nul­le va­leh­del­tai­si ei­kä saar­nat­tai­si ei­kä mi­nua koh­del­tai­si kuin las­ta. Oli­si mah­ta­vaa, jos mi­nua hoi­ta­vat ih­mi­set oli­si­vat ot­ta­neet sel­vää, et­tä vies­tit ei­vät enää kul­je ai­vo­je­ni her­mo­so­luis­sa nor­maa­lil­la ta­val­la.

Voi, kun hoi­ta­jat oli­si­vat kans­sa­ni ihan ta­val­li­ses­ti ei­vät­kä sää­li­si mi­nua.

Yri­tän nyt luo­da omiin tyt­tä­rii­ni sel­lai­set suh­teet, et­tei­vät he jät­täi­si mi­nua, jos sai­ras­tui­sin. Oli­si hie­noa, jos he ha­lu­ai­si­vat toi­mia mi­nul­le osa-ai­kai­si­na lä­heis- tai omais­hoi­ta­ji­na.

Tai ku­ten tu­le­vai­suu­des­sa var­mas­ti sa­no­taan: heis­tä tu­li­si mie­he­ni kans­sa mi­nun lä­him­mäi­sen­hoi­ta­ji­a­ni.

Mi­nul­le on myös jo val­jen­nut, et­tä hy­viä van­huu­den­päi­viä ra­ken­ne­taan nyt, kes­ki-iäs­sä. Ne ys­tä­vät, jot­ka mi­nul­la on nyt, ovat toi­vot­ta­vas­ti ys­tä­vi­ä­ni myös van­ha­na. Ai­on vaa­lia ys­tä­vyys­suh­tei­ta­ni, sil­lä en ha­lu­ai­si ol­la yh­tä yk­si­näi­nen kuin isä oli.

Eh­kä­pä sil­lä ta­val­la myös ris­ki­ni sai­ras­tua pie­ne­nee.

HA­LU­AI­SIN, ET­TEI OMAI­NEN UU­VU

Oman sai­ras­tu­mi­sen ajat­te­le­mi­nen on tätä kir­joit­ta­es­sa­ni tun­tu­nut vä­hem­män pe­lot­ta­val­ta kuin ku­vit­te­lin. Eh­kä se joh­tuu sii­tä, et­tä isän hoi­ta­mi­nen oli van­huus­vuo­sien, sai­ras­tu­mi­sen ja kuo­le­man opet­te­lua.

Tie­dän jo, et­tä Alz­hei­me­rin tau­ti on omais­ten tau­ti. Sik­si on­kin niin tär­ke­ää, et­tä omai­set pi­tä­vät huol­ta it­ses­tään ei­vät­kä uu­vu hoi­ta­mi­se­ni ta­kia.

Ris­ki­tes­ti­ni val­mis­tuu. Saan tu­lok­sek­si yh­den pis­teen. Se an­taa muis­ti­sai­rau­den ris­kik­si yh­den pro­sen­tin. Myö­häi­si­än muis­ti­sai­rau­den to­den­nä­köi­syys koh­dal­la­ni on hy­vin pie­ni.

Hyvä niin. Ai­on sil­ti teh­dä hoi­to­tah­don.

Muis­ti­lii­ton muis­ti­sai­rau­den ris­ki­tes­ti löy­tyy in­ter­ne­tis­tä ha­ku­sa­noil­la Muis­ti­liit­to ja ris­ki­tes­ti.

◗Han­na Jen­sen, 42. Va­paa toi­mit­ta­ja ja kir­jai­li­ja

◗ Asuin­paik­ka Hel­sin­ki.

◗ Ajan­koh­tais­ta Kir­joit­ta­nut kir­jan

940 päi­vää isä­ni muis­ti­na, Teos 2013.

◗ Per­he Mies ja kak­si ty­tär­tä.

Oma Ai­ka 2/2013